Vika ei ole meidän

Katastrofien jälkeen haetaan syyllisiä. Se on mielestäni tökeröä käytöstä. Onhan selvää, että Kauhajoen jälkeen on haavojen parantamisen aika, aivan kuten on selvää, että vika ei ole meidän. Minä vietän lasteni kanssa laatuaikaa, mutta ymmärrän, että kaikki eivät sitä ehdi tehdä. Ymmärrän asian enkä halua tuomita ketään. Samoin ymmärrän, ettei heikko taloudellinen tilanne välttämättä tarkoita huonoja vanhempia. Tietenkin se vaikuttaa asiaan – tämän kiistäminen olisi poliittista korrektiutta.

Olisi mautonta kääntää traagiset tapahtumat poliittiseksi lyömäaseeksi. Niinpä paheksun heitä, jotka ovat katsoneet asiakseen ajaa aselakien muuttamista, kun järkytys vielä velloo vahvana. Kuinka kukaan voi vakavalla naamalla väittää, että aseet olisivat Suomessa ongelma? Sietämätöntä opportunismia, sanon minä.

Suomalaisia yhdistävät voimakkaat siteet. Tällaisessa tilanteessa jokainen meistä suree yksin ja omalla tavallaan. Onkin selvää, että vain psykoottiset ihmiset eivät näytä suruaan. Millainen ihmishirviö pitää olla, että ei halua jakaa kokemuksiaan lähimmäisten ja ventovieraiden kanssa?

Me pidämme omistamme huolta. Siksi minun lapseni keskiarvo on kiitettävä. Tällaista välittämistä tarvitaan muuallakin. Jokainen ymmärtää, että pohjimmiltaan kyse on asioista, joita ei valtiovallan väliintulolla ratkaista. Siihen tarvitaan kansalaisten apua. Pitäkää siis silmät tarkkana: onko naapuri usein väsynyt ja äkäinen? Pukeutuuko hän kirpputorilta hankittuihin vaatteisiin? Eikö hän seuraa samoja tv-ohjelmia kuin muut? Mikäli merkit täsmäävät, ei pidä yrittää tehdä asialle mitään itse. Vältä ylimääräistä keskustelua ja tarpeetonta katsekontaktia.

Kaikkein vähiten haluat, että psykoottinen naapuri kuvittelee sinun olevan kiinnostunut hänen asioistaan. Mitä hyötyä olisi kenellekään siitä, että raivokohtauksen saanut mielisairas pahoinpitelisi sinut sairaalakuntoon? Syrjäytyneet on turvallisinta jättää viranomaisten hoidettaviksi. Siitä me heille maksamme. Meidän kun on saatava keskittyä omiin asioihimme.