Riikka Pulkkinen

Toimittaja: Minut on asetettu selvittämään, miksi Totta-romaaninne viivästyi vuoden. Mitä voitte kertoa? Puhukaa niin totta kuin pystytte.

Pulkkinen: Puhun niin totta kuin osaan.

T: Älkää saivarrelko. Vastatkaa kysymykseen.

P: Romaani ei ollut valmis.

T: Jätätte jotain kertomatta. Kertokaa kaikki nyt tässä. Liittyykö viivästyminen kustannusalan myllerrykseen? Rahaan? Rakkauteen? Romahdukseen?

P: Hyvä on, kerron sen tässä vain teille, eksklusiivisesti, niin kuin sanotaan. (Kumartuu eteenpäin, kuiskaa): Brändisuunnitelmani oli kesken.

T: Valehtelette. Teillä on valmis brändi. Hymyilette kuvissa vetoavasti, puhutte vaikeaselkoisin käsittein, vihjaatte katseilla seksistä. Julkisuuskuvanne on jännitteinen ja salaperäinen. Kant, Levinas ja Heidegger piilotettuna lapsinaisen hymyyn. Lisäksi teissä on surumielisyyttä, tragedian tuntua. Kaikki tämä liitettynä tuotteeseenne "kirjoihinne " herättää kuluttajassa tiettyjä odotuksia. Kehitätte myös olemuksellanne omaa brändiänne, älkää pilkatko älyäni ja kiistäkö tätä. En yllättyisi, jos tämän viivästymisenkin taustalla olisi jonkinlainen salattu mutta taiten valmisteltu tragedian uhka – se sopisi tuotteeseenne erinomaisesti. Puhukaa totta. Petasitteko brändiänne ajatellen koko tilanteen?

P: Hyvä on. Tragedia leijui ilmassa. Äitini nimittäin uhkasi muuttaa Kanarialle, jos kirjoitan äideistä ja tyttäristä.

T: Miten se mihinkään liittyy?

P: Romaanini kertoo äideistä ja tyttäristä.

T: Puhutte palturia. Äidit eivät voi olla yhdenkään romaanin valmistumisen esteenä. Kuten sanoin, puhukaa totta, johan siihen romaaninne nimikin velvoittaa.

P (neuvottomana): No, mitä te sitten haluaisitte minun kertovan?

T: Mitä teitte sinä päivänä, kun romaani päätettiin siirtää? Mitä teillä oli yllänne? Mitä söitte?

P: Kävelin. Sinisessä paidassa, tukka auki.

T: Tukka likaisena? Kävelitte päämäärättömästi? Kuin sumussa?

P: Ystävän kanssa.

T: Söittekö lääkkeitä? Jouduitteko lääkekierteeseen?

P: Söin munkin.

T: Te ette ole yhteistyöhaluinen, väistelette. Olen luonnostellut listan mahdollisista syistä viivästymiselle. Luen sen nyt. Ottakaa huomioon, että myös vaikeneminen on myöntö.

(Toimittaja kohottaa paperin juhlallisesti nenänsä eteen.)

Rakkaus, petos, paniikkihäiriö, konkurssi, psykoosi, rikos, raivohulluus, sikainfluenssa, plagiaatti, aivohalvaus, anoreksia, katatonia, peräpukamat…

P: Peräpukamat?

T: Niin. Se on kelpo metafora. Jos lukoton kirjoittaminen vertautuu läpipaskoon olotilaan, lukko saa symbolikseen ummetuksen. Ummetus puolestaan johtaa peräpukamiin. Siitä saa hyvä otsikon: "Kirjailija avoimena: istuin ilmatyynyllä ja itkin."

P (ärtyneenä): Miksi teidän on niin vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä? Teos oli kesken, sillä siisti.

T (pettyneenä): Mutta se ei ole uutinen. Se on yleisluontoinen esitys niistä yksityiskohdista, jotka mediaa kiinnostavat. Meitä kiinnostavat nyanssit: saamattomuus, kykenemättömyys, lääkekierre, itsemurha-aikeet, pakkohoito, kuolemanvaara. Kertokaa, miten kirjoitatte. Mitä teette niinä hetkinä, kun kirjoittaminen ei suju. Laiskuus on myös kiinnostavaa. Jätittekö kaiken viime tinkaan? Siitäkö on kyse: olette viivyttelijä ja niin vain viivyttelitte deadlinen ohi?

P: Minulle kirjoittamisen vaikeus liittyy usein henkilöhahmon äänen tavoittamiseen tai rakenteellisten elementtien yhdistämiseen. Romaani on kuin sinfonia; jokaisen hahmon on ratkaisuineen sovittava romaanin kokonaisuuteen, jopa niin, että jokaisen hahmon ammatti ja elämänasenne peilautuvat siinä tavassa, jolla hänet on kerrottu. Kirjoittaessani pohdin yhtä aikaa kaikkea tätä: rakenne, juoni, hahmojen psykologiset motiivit, äänet. On mietittävä tarkkaan, kenen näkökulmasta kerrotaan. Totta-romaanissa olennaista oli, että Eevan hahmo saa kertoa tarinansa minä-muodossa. Jos lukee tarkasti, saattaa kuitenkin huomata, että hänen kertomuksensa taustalla vaikuttaa erään toisen henkilöhahmon oma tarina. Olennaista oli myös kahden aikatason, 1960-luvun ja nykyajan, yhdistäminen. Tällaiset rakenteelliset kehitelmät vievät aikansa. Jumiudun, jos en löydä oikeaa ratkaisua.

T: Mitä teette niinä hetkinä?

P: Juoksen, syön suklaata, juon alkoholia, tanssin.

T: Juopottelette? Ahmitte, rietastelette?

P (turhautuneena): Kohun logiikka pitkästyttää minua. Emmekö voisi jäljittää kirjallisuuden olemusta, puhua kirjallisuuden etiikasta?

T: Saatte puhua kirjallisuuden merkityksestä, jos annatte ensin muutaman tosiasian romaaninne viivästymisestä, siitä nimenomaisesta päivästä, jona päätös tehtiin ja tunteistanne sinä päivänä.

P: Hyvä on. Itkin sinä päivänä. Päätin, etten kirjoita tätä romaania. Olin kateellinen Miika Nousiaiselle, jota tapasin kahvilla ja jonka romaani oli valmis. Söin mansikkajäätelöä, tunsin itseni traagiseksi henkilöksi, paisuttelin epäonnistumistani kuin itsekäs lapsi. Katsoin Sinkkuelämää -dvd:tä. Suljin verhot, ovet ja ikkunat, häpesin, pelkäsin.

T: Kertokaa lisää häpeästä ja pelosta.

P: Olin kirjoittanut kaksi kuukautta lähes yötä päivää, mutta se ei ollut tehnyt käsikirjoitukselle hyvää. Kustannustoimittajani sanoi, että romaani oli mennyt väärään suuntaan, että olin jumissa. Pelkäsin, että minusta tulee yksi niistä nuhjuisista hahmoista, jotka kulkevat katuja raapustuksiensa kanssa ja möläyttelevät ohikulkijoille käsittämättömiä ajatuksiaan. Tiedätte sen traagisen ihmiskohtalon, sen sotkuisen miehen tahi naisen. Hän kuljettaa mukanaan täyteen kirjoitettuja liuskoja, omaa päättymätöntä elämäntarinaansa, jonka yksityiskohdat ovat tehneet lukukelvottomaksi.… Uskallan väittää, että jokainen kirjailija pelkää jossain kirjoittamisen vaiheessa tätä. Teoksen tekeminen on tietyssä mielessä elämän voittamista, hybristä toimintaa. On astuttava elämän ajan ulkopuolelle, annettava elämäntarinan virralle rakenne ja juoni, päätepiste. Toisinaan pisteen kirjoittaminen vaatii niin paljon voimaa, että pelkää musertuvansa.

T: Kuulostaa mystiseltä.

P: Haluan tässä nyt siteerata romaanihenkilöäni, joka on kuvataitelija. Hän on sanoo: "Ei siinä ole mystiikkaa, luovun itsestäni, saan maailman." Kirjailija tasapainoilee aina tämän ongelman kanssa. Teoksen tekeminen tuntuu joskus siltä kuin luopuisi itsestään. Se on arkielämän kannalta hankalaa. Vaikka kannattelisi kokonaista maailmaa työhuoneessaan, on silti suljettava päivän päätteeksi työhuoneen ovi, mentävä kauppaan, ostettava leipää, käyttäydyttävä kuin muutkin ihmiset, oltava tavallinen henkilö, joka ei saa mitään anteeksi taiteensa nojalla. Kaupan kassalla ei voi huutaa: "Tehkää tilaa, minulla on maailman luominen kesken!" Pitää sulkea hybris työpöydän laatikkoon ja olla kuin olisi töissä kenkätehtaalla. Se on toisinaan haastavaa. Toisaalta oman tavanomaisuutensa kohtaaminen tekee kirjailijallekin hyvää.

T: Mitä sitten teitte kirjan viivästyttyä, miten vältitte romahduksen?

P: Lähdin Pariisiin.

T: Kuinka taiteellista!

P: No, se on totta.

T: Hyvä. Nyt meillä on yksityiskohtia. Palkkioksi niistä saatte puhua kirjallisuuden merkityksestä. Kertokaa, mitä lystäätte, aikaa kaksi minuuttia, palstatilaa rajallisesti.

P (innostuneena, hiukan honottaen): Kirjallisuuden tehtävänä voidaan pitää vastakohtien kannattelua. Jäljitän kirjoittamisen prosessissa kokonaista maailmaa. Tavoitteenani on kerrontarakenteiden kautta toteutettu eettinen ele, joka käsillä olevassa romaanissani ilmenee etenkin Eevan henkilöhahmon kohdalla. Myyttinen nainen, äitihahmo ja ehdottoman rakkauden marttyyri, joka jäisi muuten ikuisesti vaiti, supistuisi pelkäksi kuvaksi, saa kertomuksen kuluessa äänen. Tämä äänen antaminen on kirjallisuuden etiikkaa. Lisäksi uskon, että kirjallisuuden merkitys piilee kertomuksen tärkeydessä. Me kaikki tarvitsemme tarinaa. Meidän on tarinallistettava oma elämämme, jotta kestäisimme sen musertavan tosiasian, ettei millään tapahtumalla varsinaisesti ole mieltä, että kaikki on sattumanvaraista. Oman elämäntarinamme lisäksi me tarvitsemme toisia tarinoita, lohduksi, viihdykkeeksi, sytykkeeksi, verrataksemme niihin omaamme. Uskon, että kirjallisuuden merkitys on tässä. Kertomus, olipa se elämäntarina, tunnustus tai todistus, on aina lohdun ele. Se on kenties syvin lohdutuksen muoto, johon ihminen kykenee. Kuten romaanini motossa sanotaan: "Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen."

(P liikuttuu omista sanoistaan, päättää monologinsa juhlallisesti)

P: Tämä on Totta-romaanini sanoma.

T: Emme me tuota julistusta voi otsikoksi kohottaa. Meidän on keksittävä parempi.

P: Hyvä on. Miten olisi vaikkapa Kirjailija kiidätettiin ambulanssilla brändipalaverista pakkohoitoon!

T: Ihan käypä. Ehkä liioitteleva. Miten olisi taksi?

P: Ambulanssista en luovu. Taksilla kiidättämisessä on sunnuntaiajelun makua. Ambulanssissa sen sijaan on dramatiikkaa!

T: Hyvä on, olkoon otsikko tämä, mikäli se on totta.

P: Se on yhtä totta kuin minun julkisuuskuvani on todellinen.

Riikka Pulkkisen toinen kirja Totta ilmestyy 16.9.

Mikä on Totta?

Riikka Pulkkisen, 30, vuonna 2006 ilmestynyt esikoinen Raja oli kiitetty teos ja se on myynyt esikoiseksi kunnialliset 10 000 kappaletta. Kirja kertoi äidinkielenopettajan ja oppilaan suhteesta ja vaimosta ja Alzheimerin taudista kärsivästä miehestä. Vuonna 2007 Pulkkinen vaihtoi kustantajaa: Gummerukselta Otavalle. Toisen kirjan, Totta, piti ilmestyä viime vuoden syksyllä. Kirja kuitenkin viivästyi vuodella.

Totta kertoo Elsan, äidin, isoäidin ja vaimon, kuolemasta. Riikka Pulkkinen on kotoisin Oulusta lääkäri-juristiperheestä. Hän harjoitteli 18-vuotiaaksi asti keskipitkänmatkanjuoksua ja tavoitteli osallistumista Ateenan olympialaisiin. Hän on opiskellut Helsingin yliopistossa filosofiaa ja kirjallisuustiedettä – ja on gradua vaille valmistunut. Tanssituntien jälkeen hän syö silloin tällöin salakalkkunaa. Sala-etuliite, koska virallisesti Pulkkinen ei syö lihaa.