Silver & Gold

Vanhus ja kitara

“Täydellä oikeudella voi sanoa, että taas kerran Young on saanut aikaiseksi muutaman sellaisen biisin, joita ei maailmassa ole koskaan liikaa.”

Mies on suuri sankari vaikka kuinka monelle sukupolvelle. Mutta onko enää uusille?

Neil Youngin ura alkoi Buffalo Springfieldin riveissä 60-luvulla, joten hänen syyttämisensä vanhaksi hipiksi ei ole täysin väärin. 70-luvulla Young sai mainetta ja kunniaa, vaikkei musiikillisesti valtavirtaa seilannutkaan.

Jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne ja epäsynkka musiikkiteollisuuden kanssa sinkosivat Youngin 80-luvun alussa ihan omille kiertoradoilleen. Omituisten syntsa- ja rockabilly-levyjen jälkeen menikin Youngilta loppuvuosikymmen roolia hakiessa. Kunnes sai sisäisen kitaransa taas vireeseen.

Lisäksi 80- ja 90-luvun vaihteessa Young löysi itsensä yllättäen uuden statuksena alta; hänestä tuli grungen isoisä ja suuri vaikuttaja. Kurt Cobain päätti itsemurha-kirjeensä hänen laulunsa sanoihin ja Pearl Jam levytti hänen kanssaan. Samalla alkoi Youngin uusi kukoistus. Nuoren miehen vimmalla Young paiskoi uusia levyjä kasaan ja voitti uutta kuulijakuntaa. Mutta sitten seurasi neljän vuoden tauko, joka on nyt ohi.

Neil Youngin musiikissa sähköinen räime ja herkkä akustisuus ovat kaksi peruslinjaa, jotka ovat harvoin yhtä aikaa läsnä. Kun viimeksi Young oli kehissä hän rymisteli kömpelön kauniisti ja helvetillisellä metelillä vanhan bändinsä Crazy Horsen kanssa. 90-luvun puolivälissä Young metelöi sellaisella nuoruuden innolla, että mitä ilmeisemmin äijää käytettiin Viagran testiyksilönä. Ruisrockin keikalla 1996 bändi mätti sellaisella voimalla, että nuoremmat joutuivat häpeään.

Nyt takana on muita vanhoja soittokavereita ja linja taas vaihteeksi hyvin vähäeleinen: alituotettu ja yksinkertainen. Silver & Gold-albumilla ukot jammaavat herkästi ja albumin sointi on niin akustinen, että se voisi olla MTV:n Unplugged-sarjasta. Lisäksi Youngin tavaramerkki eli harkittu huolimattomuus on jälleen osana bändin soinnin koskettavuutta. Välillä lipsutaan ja pikkuisen mokaillaankin, mutta ollaan samalla epämuodikkaan inhimillisiä.

Youngin inisevällä äänellä tulkitsemista biiseistä voi täydellä oikeudella sanoa, että niissä ei todellakaan ole mitään uutta. Tosin yhtä täydellä oikeudella voi sanoa, että taas kerran Young on saanut aikaiseksi muutaman sellaisen biisin, joita ei maailmassa ole koskaan liikaa. Kukaan maailmassa ei tee niin kauniita biisejä kuin Neil Young.

Kun kohta kuuskymppinen äijä muistelee biiseissään lähinnä menneitä ja kaipailee menetettyjä rakkauksiaan voi kuitenkin kysymys olla pahemman luokan patetiasta ja uhkaavasta vanhuus-anemiasta. Ainakin “Silver & Gold” olisi huippuhetkistään huolimatta kaivannyt lisää puristusta. Vaikka kokonaisuus on niin hyvin hallussa kuin se nyt vain on teoriassakaan mahdollista, niin silti Young kuulostaa välillä hieman väsähtäneeltä.

Ehkä Neil Young on vaan jälleen sen verran fiksu, että tekee sitä mitä itsestä parhaalta tuntuu ja jättää murehtimatta kuunteleeko kukaan. Eihän mies toki ole enää nimensä veroinen.

Parempi näin. Tom Jones-tyyppinen toiminta, jossa pappa pinnistelee pysyäkseen poppina, on sekin aika masentavaa katseltavaa. Saati sitten kuuneltavaa.