The Invisible Band

Aito brittipoplevy koostuu seuraavasta.

Hellästi solisevia akustisia kitaroita. Falsetissa laulettuja kertosäkeitä. Mukisevia bassolinjoja. Kaikuna rouskuvia särökitaroita kertosäkeessä, ei improvisoidun kuuloisia sooloja. Tyylikkäästi epäsiistejä kuvia rumista englantilaisista. Ahistavia tekstejä, mutta ei niin ahistavia kuin jenkkirokkareilla. Britit ovat jotenkin taiteellisempia.

Sitten on alalajeja. Yksi alalaji on ´´huonosti soitettu´´ brittipop, jota Suomessa kovasti harrastetaan. Mutta Travis ei kuulu siihen lajiin.

Travis kuuluu siihen lajiin, jossa kuvat ovat tavallisen näköisistä - ei oikeastaan edes rumannäköisistä - pojista. Mutta Travis ei olekaan ´´sellainen taideopiskelija-brittipopbändi´´ vaan ´´sellainen tavallisten kundien vakava brittipoplauluyhtye´´.

Yksi alalajimääritelmä on nenään laulaminen, jossa parhaiten on kunnostautunut oikeastaan ei-brittipoppari Robbie Williams. Travisin laulaja-lauluntekijä Fran Healey on siinä myös aika pätevä.

Ja sitten on se lallatus. Jokainen kunnon brittibändi osaa tehdä biisin jossa lallatetaan kuin pubissa. Traviskin osaa lallattaa. Fran Healey lallattaa kukkasista.

Suomessa usein kysytään brittipop-oppipiireissä: ´´Mikä tekee brittipopista niin hyvää?´´ Ihan tyhmä kysymys. Mutta koska brittipop Suomessa kuuluu uskontojen joukkoon, uskallan tuoda esiin oman mielipiteeni.

Se on asenteesta kiinni. Amerikkalainen on aina jotenkin vakavissaan ja myös kuulostaa siltä, ellei ole Weird Al Yankowic. Oikea brittipoppari on huumorimiehiä vaikkei itse sitä tajuaisikaan. Siksi aidoimmat brittipopparit löytyvät yleensä Englannin ulkopuolelta, esim. Skotlannista, Walesista tai Suomesta.

Travisin kohtaloksi näyttää jäävän kuuluminen brittipoppareiden 1-rivin b-kastiin. Heistä ei tule uutta Oasista, Manicseja tai Radioheadia, eivätkä he toisaalta ole Genevankaan kanssa samalla kakkosrivin taideartistilistalla. Turpakeikan pelossa en uskalla verrata heitä suomalaisiin brittipopyhtyeisiin. Sanotaan nyt vaikka että suomalaiset kuuluvat eri stadioneille.

Travisin levyllä akustinen helisee, falsetti kiekuu kivasti ja säröä on vain sopivasti. Travis saa hyvälle tuulelle. Travisin taiteellisuus on sopivan helppoa ja kuitenkin haasteellisen kirjallista.

Travis kuulostaa sateelta pienen brittipopkaupungin nokisella kujalla. Sellaiselta jolla rumat salapoliisit ajavat vanhalla Sierralla televisiossa.

Travis on mitä nimi lupaa, tavallinen Travis, turvallinen kuin vaksi työpaikan ovella. Mitä enemmän keskustelet hänen kanssaan, sitä viisaammaksi hän osoittautuu.

Suomessa yhtyeen nimi olisikin ehkä ´´Masa tässä vaan täältä ovelta´´.