Minua ärsyttää se, että toiset onnettomuudet, kärsimykset ym. liikuttavat ihmisiä enemmän kuin toiset. Ihmisten sympatia tai empatia tuntuu jakaantuvan jotenkin sattumanvaraisesti.
Arkiset kärsimykset esim. nälänhätä köyhissä maissa ja tavalliset kuolemaan johtavat liikenneonnettomuudet Suomessa, joita sattuu lähes päivittäin, eivät synnytä ihmisissä suurtakaan liikutuksen tunnetta.
Sen sijaan sellaiset kärsimykset, joissa on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tai jonkinlaista näyttävää dramatiikkaa, herättävät ihmisissä voimakkaampia tunteita.
Jos vaikka pienessä lehtijutussa kerrotaan, että keski-ikäinen mies on tappanut itsensä, saattaa se lukijassa herättää jopa pientä hilpeyttä - "sellaisia ne keski-ikäiset suomalaismiehet ovat". Vaikka kyseinen mies olisi kärsinyt useita vuosia vakavasta, hoitoa vaativasta masennukseta, niin asiaan ei vain liity tietynlaista dramatiikkaa, joka liikuttaisi ihmisten tunteita.
Toisaalta uskoisin, että ihmisiä ei ehkä kuitenkaan liikuta muiden kuin omaisille ja tutuille sattuvat ikävyydet, mikä on ihan järkevää - muutenhan pitäisi itkeä vähintään 240 h / vuorokausi. Ihmiset ehkä vain luulevat liikuttuneensa. Eivät lääkärit tai sairaanhoitajatkaan ota kovin voimakkaasti osaa esim. syöpäpotilaan kärsimykseen - muussa tapauksessahan he itse saattaisivat joutua valkotakkisten henkilöiden hoidettaviksi.