Elin nettisuhteessa vuoden. Suoraan sanottuna rakastuin päätä pahkaa tähän mieheen, joka asuu samassa kaupungissa kuin minä. Se on ainut asia minkä tiedän hänestä varmaksi. Esim. se, onko hän edes mies, en ole varma.
Ei ollut kiinni minusta, etteikö oltaisi voitu tavata. Yritin sitä lukemattomia kertoja, hän lupasi aina, mutta teki silti aina oharit. Loppujen lopuksi minulle olisi ollut yksi hailee minkänäköinen tai kokoinen hän olisi ollut, kunhan hän vain olisi ollut se persoona johon minä olin rakastunut. En tiedä sisältyykö tuohon edelliseen lauseeseen sitten koko asian ydin, että kuvittelin hänet pääni sisälle, loin ikään kuin oman maailman meille. Tosin todenmukaisen semmoisen, jos näin. Mutta olen sitä mieltä että vuoden sisällä kerkisin tutustua häneen kokonaan, etten vain luullut tuntevani.
Loppujen lopuksi minä olin se joka "suhteen" pisti poikki.
Kadun sitä. Tunsin niin valtavaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta hänen kanssaan, ja toden teolla rakastin häntä, ja rakastan edelleenkin.
Olen menestyvä, hyvännäköinen, sosiaalinen, minulla on ollut pitkiäkin suhteita, olen kaikkea sitä minkälainen normaali nuori nainen on, en mielestäni siis ole mitenkään epätoivoinen vaikka olenkin elänyt nettisuhteessa noinkin kauan.
Mutta silti vain kaipaan häntä.
Ja voi luoja jos vain saisin hänet joskus käsiini.
En voi käsittää miten joku on voinut kusettaa ja käyttää minua hyväkseen minua noin.