Science fiction

Jani keksi lisensiaattityönsä päästään. Nyt hän toimii akateemisessa maailmassa tutkimus- ja opetustehtävissä. Heta muutteli gradunsa aineistoa, eikä tuntenut vähintäkään tunnontuskan pistosta. Jo ainoastaan Helsingin yliopistosta valmistuu vuosittain yli 4 000 uuttaa akateemista lopputyötä. Osassa niistäkin on vedetty mutkia suoriksi, copy-pastettu ja oikaistu tieteen polulta. Mistä muuten tiedät, ettei tenttikirjasikin ole vain tutkijan terapeuttinen proosateos?

Emme tee sitä enää koskaan, vannoimme Villen kanssa 14-vuotiaina hyväuskoiselle uskonnon- opettajallemme. Olimme istuneet kokeessa vierekkäin. Saumatto-malla yhteistyöllä kopioimme hiljaisuudessa vastauksia koepaperiin kirjasta, joka pilkotti välissämme avonaisena. Tietysti jäimme kiinni, mutta huijaus huomattiin vasta kokeita korjattaessa. Viimeinen pisara opettajalle oli, että olimme kummatkin värittäneet erään tehtävän neliön puoliksi siniseksi, puoliksi ruskeaksi. Ville oli vitosen oppilas, minä ysin. Kiinnijäädessämme opettaja syytti vain Villeä. Minä luikahdin kuin koira veräjästä.

Kouluasteelta toiselle opettajien naiivi luottamus hyvien oppilaiden rehellisyyteen pysyy vankkana. Yliopistoihin hyviä oppilaita on kasaantunut tuhansia. Palkintona mainiosta koulutyöstä on annettu “akateeminen vapaus”. Hyville oppilaillehan sen voi sallia. Hehän ovat fiksuja ja yliopistossa oppiakseen. Mitä järkeä olisi edes huijata?

”Kiire. Halusin edetä tutkimuksissani”, sanoo nuori tiedemies Jani tekniikan alalta. Muutama vuosi sitten hän keksi lisensiaattityönsä päästään.

”Tein juuri päinvastoin kuin Jari Vilén”, hän miettii.

Jani skippasi tieteellisen työn ensimmäisen vaiheen. Hän ei jaksanut kuluttaa aikaansa kirjastoissa etsimällä pientä vuorellista tietoa tutkimuskysymyksestään. Sen sijaan Jani halusi olla luova. Hän istui alas, sytytti tupakan ja alkoi pohtia. Aikansa mietittyään tutkimuskysymys ja vastauskin alkoivat hahmottua. Jani otti paperin ja kynän ja kirjoitti mietteensä ylös.

”Työhän etenee sisällysluettelosta hahmotelmaan ja tiivistelmään. Tämän jälkeen kirjoittaminen on laulua ja leikkiä, antaa palaa vaan, kymmensormijärjestelmä laulakoon.”

Sen verran akateeminen maailma oli Janille tuttu, että hän tiesi, ettei lisensiaattityötä voinut palauttaa ilman lähdeluetteloa. Niinpä Jani marssi kirjastoon, etsi muutaman peruskirjan, lisäsi ne ja muutaman työkaverinsa raportin lähdeluetteloonsa. Laihassa listassa komeili pari teosta, kun Jani palautti paperinipun häntä ohjanneelle professorille. Kansilehdessä luki, että kyseessä oli lisensiaattityö – väitöskirjaa alempi tieteellinen tutkimus, joita esimerkiksi Helsingin yliopistosta valmistuu vuosittain reilut 200.

Talonpoikaisjärjellä tuotetun tutkimuksen tuomio oli tyly. Lähdeluettelo oli liian suppea, joten tarkastava professori, jota “ei olisi vähempää voinut kiinnostaa ja joka oli vain periaatteessa eri mieltä kaikesta” palautti työn Janille. Ei tarvinnut olla kovin suuri salapoliisi ymmärtääkseen, että työ, jossa ei ollut kunnon lähdeluetteloa, oli syntynyt lähinnä tekijän omassa päässä, eikä se perustunut tieteelliseen faktaan.

”Olihan siinä mielenkiintoinen homma etsiä lähteitä, jotka tukisivat päätelmiäni. Kyllä niitä löytyikin jonkin verran. Pelotti, ettei pohjatietoni kuitenkaan ole tarpeeksi laajaa tai joku on tehnyt vastaavat päätelmät jo aikaisemmin. Välillä ihmettelinkin, etteikö tätä muka kukaan ole aikaisemmin keksinyt. Pyyhin tuskan hikeä pelätessäni, että työtäni pidetään “epätieteellisenä.” Kaikkein makeimmin olisin nauranut, jos minua olisi syytetty plagioinnista”, Jani miettii. Työ meni läpi.

Kuka tahansa ei voi keksiä päästään tieteellisen jatkotutkimuksen tasoista tekstiä. Jani on opiskellut alaansa varsin laaja-alaisesti ja lisäksi hänellä on poikkeuksellisen hyvä muisti sekä tiedonjärjestämisen taito. Ahkera hän ei kuitenkaan ole.

”Olen laiska ja keskityn oleelliseen. Omaan päättelykykyyn luottaminen ei liene opiskelijamaailmassa kiellettyä. Suurin akateeminen synti on ajattelemattomuus”, hän lisää.

Kopioidaan manuaalisesti muiden tekstiä, tehdään heppoisia päätelmiä ja palautetaan työ ylitsevuotavalla lähdeluettelolla höystettynä. Sitä sattuu paremmissakin piireissä. Ulkomaankauppaministeri Jari Vilén jäi kiinni pro gradu -työnsä kopioinnista. Ministerin graduun oli 12 vuotta sitten eksynyt 27 sivua Hannu Heinäsen ja Mauno Hiltusen toimittamaa Simon kunnan historiikkia. Se on kaksi kolmasosaa työn kokonaispituudesta, joka oli vaivaiset 45 sivua. Työ meni läpi kuten Janinkin lisensiaattityö lopulta. Ironisesti kummallakin herralla on oikeus jatko-opintoihin. Viléniä on pidetty jopa niin mallikelpoisena oppipojuna, että hänelle on myönnetty väitöskirjan teko-oikeus kahteenkin yliopistoon: Oulun yliopiston kasvatustieteen laitoksella on jo vuodesta 1990 odotettu Vilénin tutkimusta ja Tampereen yliopistossa hänellä on ollut vuodesta 1993 oikeus valmistua filosofian tohtoriksi. Hyvänä keksijänä kunnostautunut Jani ei hänkään ole opintojaan jättänyt. Jonakin päivänä hänet luultavasti tavataan professorina.

”Vaikka koinkin työtäni tehdessä hienoja oivalluksen hetkiä, en silti suosittele väylääni muille. Minä vain ajauduin tilanteeseen, jossa olin 6–0 tappiolla. Parasta on tietysti, ettei päästä tilannettaan koskaan sellaiseen jamaan.”

Jani kuitenkin vinkkaa, että läpipääsyä voi helpottaa parilla näppärällä konstilla: Kannattaa valita työn aiheeksi tieteidenvälinen teema ja tarkastajaksi joku, joka luultavasti ymmärtää aiheesta suhteellisen vähän. Lisäksi kannattaa valmistua loppuvuodesta. Janin valmistumispäivä oli joulukuun lopulla. Tuolloin laitos on rahaton ja odottaa kieli pitkällä seuraavan vuoden shekkiä. Sen suuruus vaihtelee laitoksen tuloksellisuuden mukaan - mitä enemmän valmistuneita, sen enemmän rahaa.

EVVK

Tieteen jalot periaatteet on kirjattu yliopistolakiin, jonka mukaan “yliopistojen tulee järjestää toimintansa siten, että tutkimuksessa, koulutuksessa ja opetuksessa saavutetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen”. Käytäntö puhuu kuitenkin karua kieltään.

”Kauheesti lisäduunia. Kysymyksenasettelua olisi pitänyt muuttaa ja koko työn runkoa”, vastaa muutama vuosi sitten valmistunut Heta kysyttäessä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, jos hän olisi kuunnellut aineistoaan sana sanalta.

Heta teki gradun kolmessa kuukaudessa. Se ei ollut tuskainen prosessi, vaan kulki päinvastoin melko mukavasti. Teoriat toimivat mainiosti, alkuperäinen kysymyksenasettelu näytti varsin fiksulle ja ansiokkaasta tulosten analysoinnista sai jopa loppuarvostelussa kiitosta. Sitähän ei kukaan tiedä, että Heta kertoi vain puolitotuuden. Hän veti mutkat suoriksi ja jätti haastateltavien lausunnoista pois työlleen epäkiitolliset kohdat. Riski jäädä kiinni oli lähes olematon. Ketään ei kiinnostanut kuulla Hetan haastattelunauhoja. Riitti, että liitti mukaan näytteen aukikirjoitetusta haastattelusta. Kukaan ei voinut tietää, että Heta muutti yhden haastateltavan ikää, jotta tämä sopi aineistoon.

Kavereilleen Heta kyllä kertoi, että “täytyy vähän oikoa näitä lausuntoja”. Kukaan ei välittänyt. Pikkuhuijausta oli harrastettu kimpassa läpi opintojen. Esseitä lainattiin ja laitettiin omiin nimiin, haastatteluharjoituksissa lomakkeet täytettiin itse ja painuttiin kahville. Mitä sitten, jos gradussa vähän oikaisi parin haastateltavan lausuntoa.

”Kenenkään suuhun en laittanut sanoja”, Heta puolustautuu.

Se ei auta. Aineiston muuttelu kuuluu akateemisten vilppien raskaimpaan sarjaan.

Heta ajautui opintojensa loppuvaiheessa “gradu roikkuu, muuten valmis” -tilanteeseen. Työelämä oli vienyt naista jo monta vuotta. Akateeminen lopputyö piti saada kasaan nopeasti.

”Aina höyrytään, kuinka vaikeaa on päästä yliopistoon, mutta oikeastaan sieltä poispääsy on huomattavasti kinkkisempää”, Heta marmattaa. Syitä tieteen tieltä oikaisuun Heta löytää useita.

”Yleinen ilmapiiri ei suinkaan kannustanut kunnianhimoiseen työskentelyyn. Pääasia näytti olevan, että ylipäätään valmistuimme. Lisäksi tiedekunnassamme on vain muutamia päiviä, jolloin graduja voi palauttaa. Siinä kiireessä saattaa hikeä pukata. Kun lopulta sain pro graduni palautettua, en juurikaan miettinyt muuta. Kuuntelin suullisen palautteen, mutten edes koskaan lukenut kirjallista.”

Sen lisäksi, että Hetaa kiiteltiin ansiokkaasta tulosten analysoinnista, hän sai kiitosta myös mehevästä lähdeluettelosta.

”Sinne läiskin ihan vain näön vuoksi surutta klassikkoteoksia, joista käytin työssäni vain muutamia lauseita. Se oli ihan yleistä. Käytävällä saattoi kaveri kysyä, etteikö minulta löytyisi mitään hyviä kirjoja, joista hän voisi ottaa muutaman lauseen.”

Kaduttaako? Monelle gradu on näytönpaikka. Katsotaan, mihin pystytään opintojen loppusuoralla. Halutaan idealistisesti saada aikaan ehkä melko pieni, mutta edes itselleen merkittävä tutkimustulos.

”Ei kaduta. Mielestäni olin siihen mennessä oppinut yliopistossa sen, mitä sillä oli minulle opetettavana. Vaikka periaatteessa en kannata huijaamista, pikkuvilpistä ei kärsi kukaan.”

”Toisilla tieteenaloilla pitää olla tarkempi. En tietenkään tahtoisi, että esimerkiksi joku lentokonetekniikkaa tai ydinvoimalan turvallisuutta tutkiva alkaisi pyöristellä tuloksiaan lähimpään tuhanteen”, Heta pohtii.

Nykyään hän on hyvässä työssä ja tienaa silloin tällöin punaviinipulloja kirjoittamalla tieteellisiä esseitä siskonsa miehelle.

”Helppoa punkkua”, hän kuittaa.

Härski huttusia ja surullisia hahmoja

Jo yksistään Helsingin yliopistossa hyväksytään vuosittain yli 2 000 gradua ja väitöskirjoja reilut pari sataa. Perusmaisteri on 26-vuotias ja opiskellut kuutisen vuotta. Helsingin yliopistossa humanistitytöt roikkuvat pisimpään ja psykologipojat lyhyimpään. He valmistuvat keskimäärin vähän reilussa neljässä vuodessa. Viidessä vuodessa on valmistunut vähemmän kuin joka viides yliopisto-opiskelija. Osa ei valmistu koskaan. Tässäkin tilastossa humanistit pitävät kyseenalaista ykkössijaa, vaikka viime aikoina humanistien valmistumisprosentti onkin ollut nousussa. Laskussa se on vastaavasti ollut maatalous-metsätieteellisessä, hammaslääketieteellisessä ja teologisessa tiedekunnassa sekä psykologian laitoksella.

Opiskelija tahtoo valmistua. Pikkuhuijaamista tehdään monesta syystä. Oulun yliopiston kasvatustieteiden laitokselle viime keväänä tehdyssä gradussa tarkasteltiin yliopisto-opiskeluun liittyvää epäeettistä toimintaa. Mira Huuskon ja Soile Jokisen akateemisesta lopputyöstä selviää, että opiskelijat haluavat päästä helpommalla, he kokevat suorituspaineita ja tulosvastuuta. Toisilla Kela ryskyttää ovenkarmeja, kun toiset kokevat yliopistomaailman yleisen ilmapiirin sallivan pienen huiputuksen. Akateemiset lopputyöt liikkuvat vinhaa vauhtia ympäri Suomea, eikä kukaan voi sanoa milloin on kopioitu jotakin, milloin vain vähän katsottu mallia.

Voiko huijaamalla valmistua yliopistosta, kansainvälisen politiikan professori Osmo Apunen Tampereen yliopistosta?

”Kyllä varmaan. Tahatonta vilppiä ilmenee paljonkin, kun lainataan liian pikkutarkasti alkuperäistekstiä. Yleensä selvät huijaukset paljastuvat, kun joku tunnistaa toisen tekstistä omansa”, Apunen kertoo.

Osmo Apunen tarkistaa noin 50 pro gradua vuodessa. Hän on tehnyt niin jo 30 vuotta. Vain muutaman kerran hän on törmännyt todellisiin “härski huttusiin”. Yleensä graduhuijari on surullinen hahmo, jolla on runsaasti muitakin ongelmia. Kiinnijäädessään huijari saa julkiset nuhteet, mutta vain harvoin menettää opinto-oikeutensa.

Eivätkä perusopiskelijat ole ainoita vippaskonsteihin sortuvia. Väitöskirjoissa vilppi liittyy yleensä lähdeluetteloihin. Halutaan näyttää vähän viisaammilta kuin ollaankaan. Vilppi saattaa liittyä myös kateuteen sekä tulosvastuullisuuteen.

”Kilpailu viroista on kova. Yleensä virat ovat määräaikaisia. Määräajassa on saatava tietty määrä julkaisuja ja kun virkasuhteen katkoaika alkaa lähestyä, saattaa moni joutua paniikkiin, jossa hätä ei lue lakia.”

Jos siis väitöskirjoissakin oikaistaan, niin lienee mahdollista myös päästä opiskelemaan epäeettisin keinoin? Legendat kertovat, että edessä istuvalta saattaa helpostikin nähdä pääsykokeessa oikean monivalintarivin. Jos ei ole valmistautunut, menetettävää ei ole paljon. Mutta miten kävi gradulle, jonka aviomies kehuskeli kirjoittaneensa vaimolleen? Puppua kuulemma alusta loppuun saakka – lähteitä myöten. Kenties se lymyilee jonkin yliopiston kirjastossa odottamassa, että joku epätoivoinen graduntekijä sen lainaisi ja plagioisi.