Sekopäistä

Pimeys on turvani
Tähdet ovat silmäni
Kuu kimaltaa hiuksissani
Lepakot elävät yössä

Päivä paistaa silmistäsi
Aurinko lämmittää kehoasi
Päivällä elät sinä
Lepakot eivät näe valossa

Meidät vedetään välillä keskelle synkkää metsää. Ei polkuja, ei opastusta, ihan yksin olemaan. Silti se valo jossain vaiheessa pilkahtaa vaikka ei tekisi mitään. Mutta tyhmiä ne ihmiset, jotka eivät tartu tilaisuuteen. Ei kaikkea voi saa hopea tarjoittimella suoraan eteen kannettuna vaan välillä pitää itsekkin tehdä jotain.
Eräs ystäväiseni itkee päivät pitkät sitä, että hänestä alkaa tulla vanha ja hän on niin yksinäinen ihminen. Hän saa lukuisia iskuyrityksiä päivässä.. Hänen eteensä tulee siis kerta toisensa jälkeen mahdollisuus, mutta hän on niin "nirso" ettei mikään kelpaa kuin "paras". Mikäköhän mahtaa olla se paras ja ulkonäön perusteellako hän sen määrittelee? Miten merkillistä onkaan se, että minä olisin hänelle kelvannut(!!!) ja ensinmäisiä kertoja kun tapasimme, hän ajatteli minusta hyvinkin negatiivisella kannalla.. Huh huh! Iske kiinni äläkä valita!
Kun on ollut yksin kauan aikaa, alkaa siihen tottua tai niin siitä sanotaan. Tai sitten sitä tottuu siihen kaipauksen tunteeseen ja loppujen lopuksi se tunne vallitsee niin pahasti, ettei sen olemassaoloa huomaa. Mutta jos vastaan tulee henkilö, kuka osoittautuu vielä mielenkiintoiseksi ja mukavaksi, eikö se silloin ole siunaus? Miten se voi olla velvollisuus? Voiko ihminen mennä toisesta ihmisestä niinkin sekaisin, ettei osaa jäsentää omia tunteita? Tykkää, ei tykkää. Mikä siinä nyt on niin vaikeaa taas? Ei sitä voi alituiseen hokea miehet miehet... Tai voi, mutta turha toistaa itseänsä, kun ei se tilanne mihinkään muutu! Hah!