To fellow divers

Aikalailla 20 vuotta sukeltamista takana. Harrastus alkoi vapaasukelluksena 14 vuotiaana riparileirillä ja 15 vuotiaana menin sukelluskurssille. Koulutusmuoto, ainoa joka Oulussa oli tarjolla, oli CMAS. PADIsta oli jotkut kouluttajat kuulleet etelän vetelien kirjekursseina, joihin päin meidät kiertokoululaiset opetettiin sylkemään heti ensimmäisellä oppitunnilla.

Viikot menivät koulussa, harrastuksissa, töissä ja tyttöystävän etsimisessä, joka toisin ei ollut vaikeaa 2600 asukkaan paikkakunnalla, joka on isompi kuin uusimaa. Jotta tehtävä ei olisi ollut mahdoton, niin 75% naisväestöstä oli vanhoillislestaatiolaisia. Siinä kulttuurissa ei seurusteltu, vaan pauhkittiin naimisiin.
Töistä maksettiin 15.27 mk tunnilta osuuskaupassa aikaa ennen viivakoodia niin stockaajana kuin lihatiskissä ja kassalla. Kohokohta ossuuskaupan urallani oli kahdella renkaalla ajo trukilla ja sen jälkeen piikeillä yhden Taunuksen läpi kuin elokuvissa. Onneksi vakuutus maksoi trukin "karkaamisen", muutoin sukellusvarusteiden ja kurssin kohdalla olisi ollut Taunuksen mentävä aukko.

Viikonloput menivät sitten yhden syksyn ja kevään CMAS peruskurssilla. Kävimme mm. painekammiossa 40 m syvyyttä vastaavassa paineessa. Opettelimme vapaasukellusta ilman varusteita. Tutustuimme Raksilan uimahallin topologiaan etsiessämme kompuraa. Ja saimme lopulta jossain vaiheessa, kun jokainen pääsi läpi 25 m vapaasukelluksesta, paineilmalaitteet seuraksi altaaseen. Mieli paloi jo kovasti kesäkuun ensimmäiseen viikonloppuun, kun avovesileiri koittaisi. Ja tulihan se viimein. Viikonloppu ryynäämistä ja sunnuntai-iltana kourassa oli reilun puolen vuoden pakerruksen palkinto, sukelluslupakirja.

Tuli sukellettua suurin piirtein joka lampi Oulunläänissä ja neljänä loppukesänä Pohjois-Norjassa. Näin 20 vuoden jälkeen parhaimpia paikkoja ovat olleet Bodö ja Tromssa. Kirkkaat, tosin kylmät vedet (3 astetta ja jos jotain positiivista haluaa sanoa, niin ne ovat plussaa). Ihan sama mistä rannasta dyykkaat, niin kasvien värien kirjo on mykistävä ja kalat ovat tarpeeksi isoja, mutta eivät ehkä tarpeeksi värikkäitä etelän ötököihin verrattuna. Hylkyjä on tarjolla joka paikassa, mutta tällöin mukana pitää olla alkuasukas joka varmistaa, ettei mukaan tartu mitään ylimääräistä. Muuten viranomaiset ottavat vehkeet valtiolle, eikä koskaan saatu selvyyttä siihen mistä kaikista vehkeistä oli kyse.

Jos tuon ajan muuttaa sukelluskerroiksi, niin voin sanoa logien perusteella +1000 kertaa ja +1000 tuntia. 10 vuotta sitten lopetin laskemisen, sen jälkeen toiminta on ollut enemmän virkistyssukeltamista, nauttimista hetkistä. Tänä aikana pulloista on poistunet varailmat, liivit on kaikilla ja vain tosihomot käyttävät buddy-naura. Vanha on ihan hukassa jo pinnassa ilman buddy-narua. Kokoajan pitää olla sukellusbuddy horisontissa, stressaavaa. Joka jäppisellä on ranteessa sukellustietokone. Taulukoita, mitä lie läpysköitä, tarvitse kuin kurssilla. Nykypulloihin pannaan puolta enemmän ilmaa ja sitten on tullut vielä tämä nitrox. Siihen hurahdin minäkin tai itse asiassa se oli hurahduksen sivujuonne puolisuljetunkierronlaitteisiin hurahtamisessa. Niissä kun käytetään hapella rikastettua ilmaa, joten nitrox-kurssi piti suorittaa ennen niihin siirtymistä. Suosittelen lämpimästi nitrox-kurssin suorittamista jokaiselle, joka lähtee sukellusmatkalle. Kun näillä matkoilla on mahdollisuus sukeltaa useita kertoja päivässä, niin nitroxin avulla saa enemmän sukellusaikaa ilman dekoja ja tämä näkyy erityisesti uusinta sukelluksissa.

Moni on kaipaillut juttuja sukeltamisesta, eli nyt päästään itse asiaan. Surkean talven takia päätin, että laskettelemaan on ihan turha haikailla ja jos talvi tulee, niin rinteet ovat ihan mustana väkeä hiihtolomaviikolla. Kysyin kokeneimmilta, että mihin näin äkkiseltään kannattaisi tähän aikaan vuodesta pauhkia, kun en ole aiemmin yhtä Rodoksen reissua lukuun ottamatta lämpimissä vesissä sukeltanut. Egyptiä ja Thaimaata oli tarjolla, joista valitsin lähemmän, helpomman ja halvemman vaihtoehdon. Tampereen Sukelluskeskuksesta sain sotilaallisen lyhyitä vastauksia, ilman adjektiiveja ja siinä kohdassa kun luottokortti vingahti, niin jotenkin saattoi tulla epäilys, että oli ostanut viikon sukellusmatkan Hurghadaan, Egyptiin punaiselle merelle. Lievästi jäi epävarma olo mitä oli tullut ostettua, kun ainut info matkasta oli, että tullaan hakemaan hotellin edestä klo 7.35. No, epävarmuuden sietäminen on asennekysymys, ajattelin. Kyllä kai ne siellä Egyptissä tietää missä minut pitää kuosittaa, kun laskuhumalassa menen kyselemään alkuasukkailta tyhmiä. Ähläm sähläm, where is my hotel?
Hotelli löytyi ja huolimatta ennakkoasenteista, 2½ tähden kuositus oli ihan asiallinen. Ainut svidutuksen paikka oli kahden huoneen välissä oleva väliovi, josta pulputti iloinen venäjänkieli rikkaimmillaan juuri silloin kun yritti tehdä unta. Siinä vaiheessa pääsin lirvahtamaan uneen, kun välioven takaan karattiin etkoilta ravinteliin. Joskus se viina loppuu muslimimaassakin, joten herätys oli sen mukainen, kun naapurissa aloitettiin jatkoja pari tuntia ennen heräämisaikaani 6.35. Lomalla.

Aamiaista sai hetken etsiskellä, sen kun oli beduiiniteltassa, johon viittaavat kyltit johtivat sinnikkäästi joko harhaan tai olivat arabiaksi. Vatsataudista oli varoiteltu ennakkoon siihen malliin, että se olisi ainut varma asia tässä paikassa jos mikä. Nyrpistelin nenääni aamiaistarjonnalle ja lämpenin paahtikselle ja omeletille. Hiukan hirvitti puolivälissä omelettia kun sisus oli vielä juoksevassa muodossa. Omelettikokki oli sen verran ylpeä beduiini, ettei häntä kannattanut mennä opettamaan kaasulieden käytössä. Se on joko on tai off. No, omeletti tuli ainakin äkkiä, enkä ihme kyllä sairastunut kyseisellä ruokavaliolla. Kokeilin kahviakin, mutta sellaista pannun pesuvettä en ole saanut edes norjassa. Eikä vika ollut kahvin vahvuudessa, vaan joko keitinvedessä, korvikkeessa tai keittovehkeissä.
Ensimmäinen ihmeellinen asia oli ählämeiden säntillisyys. Kyyti tosiaan oli minuutilleen joka aamu hotellin edessä klo 7.35. Teki vaikutuksen. Seuraava ensikontakti oli Colona Divers sukelluskeskus, jota johtaa Hurghadassa Kimmo Hagman. Kaikki toimi kuin kello ja tuli heti varma olo, että tämän järjestäjän matkassa olisi turvallista sukeltaa.

Kun varusteet oli kuitattu vuokraamosta, siirryttiin laivaan ja reilun tunnin matka ensimmäiseen kohteeseen riutalle voisi alkaa. Ohjelmassa oli kaksi riuttasukellusta Banana ja Gongordia Riefillä. Sukellusten välissä oli laivassa valmistettu lounas, joka oli herkullinen. Kun päivä oli pulkassa puoli viiden aikaan, niin enää ei tehnyt mieli kuin pizzaa ja kylmää kaljaa. Sitten voisi laittaa nukkumaan, reilusti ennen seitsemää, jotta jaksaa olla aamulla jälleen tikkana vaklaamassa maailman nopeimman omelettikokin liikkeitä ja siirtämässä varusteita laivaan uusia seikkailuita varten. Etkot ja jatkot välioven takana vaivasivat raskasta unta ihmeen vähän päivän sukellusten jälkeen. Jos näin jälkikäteen ajattelee mikä oli parasta tässä reissussa, sukeltamisen lomassa, niin ehdottomasti laivassa olo samanhenkisen porukan kanssa. Pätkääkään ei haitannut ihmisten erilaisuus taustaltaan, liittyipä se sitten ikään, kokemuspiiriin, kieleen (edes tanskalaisten) tai muuhun erottavaan tekijään. Kaikki olivat tulleet tänne sukeltamaan, hakemaan kokemuksia ja nauttimaan samanhenkisen porukan luomasta taiasta, yhteishengestä.
Pari päivää riuttasukeltamista alkoi olla tarpeeksi ja päätin tutustua muuhun ohjelmaan ja maan päälliseen maailmaan kohteessa. Jotenkin tuntui hävettävältä kertoa käyneensä Egyptissä näkemättä antiikin 7. ihmettä tai autiomaan viimeisiä sissejä, beduiineja. Varasin itselleni sukellusten välipäiviksi jeeppisafarin ja tutustumisen beduiinikylään sekä matkan Kairoon Gizan pyramideille.

Sukeltamisen sai virtaa, kun välipäivien jälkeen siirryttiin riutoista hylkysukeltamiseen. Reilun tunnin päässä sukelluskeskuksesta oli muutamia hylkyjä, lähinnä sotakalustoa. Kun yhdessä päivässä tekee kolme sukellusta ja samanlaisiin kohteisiin, niin homma alkaa pikku hiljaa puuduttaa vanhaa ihan samoin kuin kolmena ensimmäisenä päivän riuttasukelluskin. Parempaa oli kuitenkin tulossa. Viimeisenä päivänä kohteena oli toisen maailmansodan aikainen S/S Thistlegorm niminen hylky. Reilu sata metriä pystyssä olevaa kohdetta 20-30 m syvyydessä, josta perä on katkennut erilleen. Hylky oli täynnä lastia ja lastiluukut auki. Päheetä. Lastina oli mm. höyryveturi, junavaunuja, moottoripyöriä, panssariajoneuvoja, kuorma-autoja, kivääreitä, ihan mitä vaan II maailman sodassa Afrikassa tarvittiin.

Vaikka hylylle oli 5 tunnin laivamatka suuntaansa ja herätys ennen aamu neljää, niin sekään ei vienyt hohtoa päivän kokemuksesta. Kaksi reissun hienointa sukellusta ja loppupäivä chillailua laivan kannella 35 asteen pilvettömässä lämmössä. Hyvää ruokaa ja inspiroivaa seuraa. Mieleen lirvahti useampaankin otteeseen ajatus jäädä tänne ja liittyä Colona Diversiin, jos keskenään seurustelevasta henkilökunnasta saisi vielä valita mieleisen tyttöystävän. Täytyy myöntää, että ihastuin kovasti Eliniin, sukellusbuddynä. Sukellusoppaamme Ola (äännetään Ulla) oli jo napannut tämän vastavalmistuneen opettajan ja entisen mestaruusurheilijan. Valokuvauksellisen kaunis nainen myös sukellusmaski päässä. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin hänen parityöskentely etsiessä minulle mielenkiintoista kuvattavaa. Sellainen fiksuus ja tilannetaju on todella ihailtavaa.

Jos tätä polveilevaa kerrontaa Hurghadan sukellusreissustani haluaa jotenkin vetää yhteen, niin elämäni parhaimpia reissuja. Se on aika paljon sanottu, kun yksin matkustaessa edellytykset eivät ole parhaimmillaan. Niin paljon pidin 5 lentotunnin matkanpäässä olevasta Hurghadasta, että matkustan sinne uudelleen heti kun mahdollista.