Blogi

Erään porttiteorian mukaan alkoholin juomisessa on vaiheita, joista viimeisenä, ennen jäänestoa, tulee valkoviinit. Se mitä sen jälkeen tulee - en muista. Olen viimeisellä portilla ja matka on ollut pitkä.

Mutta asiaan. Mikään ei tee toiseen niin suurta vaikutusta ravintolapöydässä kuin viinien tuntemus. Tämä taito on opittavissa ihan yhtä helposti kuin ranskalaiselle eri maitotuotteiden erot ja lausuntatapa suomalaisessa kulttuurissa.

Unohtakaa nuo vaikeat, pikkuaivojen eroottisia alueita kutittelevat viinien nimet ja opetelkaa muutama rypälelajike. Vaikein niistä on Gewürtztraminer. Tätä lajiketta on useammassa maassa Keski-Euroopassa, kuten Muscatia, Rieslingiä, Pinotia, Chardonnaytä, Tokayta... Hinnat ovat noin 10 egee pullo ja suosittelen ostamaan hyvässä seurassa paria kolmea eri rypälettä samalta viinialueelta.
Sitten tulemme oikeaan tarjoilulämpötilaan ja laseihin. Valkoviinit ovat parhaimmillaan 6-8 asteisina. Tämän lämpötilan saavuttaa muutamassa tunnissa jääkaapissa tai huomattavasti nopeammin oikeassa viinin jäähdyttimessä, jäillä.
Alkosta saa Riedel -merkkisiä viinilaseja, joista voisin suositella yleisvalkoviinilasiksi Vinum -sarjan Chianti Classico / Riesling lasia (21,50 egee kappale). Voin sanoa, että tällä lasilla niitty avautuu nenänne eteen viinistä kuin viinistä. Tiskaamaan niitä oppii rikkomalla tarpeeksi monta. Yleisin tapa on useampi lasi altaassa tai jalan vääntäminen kuivatessa.

Ja sitten maistelemaan. Rauhassa, unohtakaa tv:ssä nähdyt kurlaamiset ja hammaslääkäriliiton purskutteluohjeet. Tuoksu on tärkein aisti, maistamisessakin. Pala tuoretta patonkia tai kurkkua ja seuraavan pullon kimppuun. Tämä ei tarkoita edellisen tyhjentymistä. Humalassa, mihin tämä hedonismin ei ole tarkoitus johtaa, ei viinejä kannata maistella. Korkkia vaan päälle ja takaisin jääkaappiin. Siellä ne säilyvät pari, kolmekin iltaa, joillakin. Seuraavalla kerralla samat rypäleet, ehkä joukkoon yksi jokeri, mutta eri alueelta. Muutaman ajan päästä teillä on vankka käsitys lempirypäleistä, kultakin viinialueelta ja vuodelta. Viinien nimet muistaa myös joten kuten. Tärkeää se ei kuitenkaan ole. Nyt erotatte maidon maitojuomasta tai piimän kermasta.
Seuraavan kerran kun menette ravintolaan syömään voitte katsoa viinilistaa ja löytää sieltä tuttuja rypälelajikkeita, tutuilta tai vierailta viinialueita ja keskustella niistä ennen valintaa. Suksee on varma jos muistaa muut pöytä- ja käytöstavat - ja niin, herrasmies maksaa aina, lady on sen arvoinen. Mistäkö tuntee ladyn? Siihen pitää vielä palata

Kävin syömässä Porvoossa eräässä Italialaisessa ravintolassa. Paikka vaikutti viehättävältä ja pöytä järjestyi odottelematta. Palvelu oli nopeaa, asiantuntevaa ja tilanteenlukutaitoon liittyi sopivasti huumoria. Tuli heti hyvälle tuulelle.
Alkupalat ja viinisuositus olivat onnistuneita, mutta pääruuakseni tilaamani lasagne ainoastaa kaunis. Siitä nimittän puuttui kokonaan tomaatti- ja valkokastike. Kuorrutusjuuston ja lasagnelevyjen välissä oli ainoastaan jauhelihapöperöä. Hirveää.
Seurani kalaruoka oli puolestaan oikein hyvää. Puolivälissä seurani ruokailua tarjoilija kävi tarkastamassa pöydän tilanteen ja suoraan vastaukseen ilmaistiin välitön pahoittelu ja korvaavan aterian tarjoaminen. Koska seurani oli jo pitkällä pääruuassa tyydyin odottamaan jälkiruokaa, joka luvattiin tarjota talon puolesta.
Laskua silmäiltyäni huomasin, ettei ravintola ollut yksin tarjonnut jälkiruokaa vaan myös jättänyt laskuttamatta annokseni. Tarjoilija pahoitteli vielä tapahtunutta ja kertoi keittiön harkitsevan lasangen poisottamista listalta. Olin tyytyväinen muutoin onnistuneeseen ateriaan ja erityisesti palveluun.
Tähän ravintolaan tulen varmasti uudelleen ja asiakaspalvelun rautaisen ammattitaidon takia he saavat uuden tilaisuuden.

Asiakaspalvelun ja markkinoinnin opetuksessa on yleisesti käytetty seuraavaa laskentakaavaa asiakkuuden hinnasta: uuden asiakkaan hankkiminen maksaa kuusi kertaa enemmän kuin vanhan pitäminen. Ei siis ole ollenkaan aivan sama millä mielellä asiakas lähtee liikkeestä.
Puolestaan menetetyn asiakkaan saaminen takaisin maksaa 25 kertaa enemmän kuin vanhan pitäminen.
Tämä totuuden hetki vaatii henkilökunnalta loppujen lopuksi hyvin vähän aikaa, aloitteellisuutta ja hiukan empatiaa, mutta ennen kaikkea palautteen käsittelykykyä. Kysymällä miten odotetun laadun ja koetun laadun välinen ero voitaisiin korjata ja kompensoimalla kohtuullinen vaatimus, viitaten asiakkuuden hintaan, välittömästi voitetaan vaikeakin tilanne liikkeen puolelle.

Mutta toista se on Ravintola Lehtovaaralla, kuten viittauksesta voinette lukea. Vanha sanonta suhdemarkkinoinnissa, että asiakas kertoo positiivisesta kokemuksesta kolmelle ihmiselle ja negatiivisesta kymmenelle ei taida enää pitää paikkansa julkisten verkkopäiväkirjojen, blogien, aikakaudella?
Herkko Hietasen ravintolakokemuksella on varmasti satojen tuhansien lukijakunta, yksistään pääkaupunkiseudulla.
Ravintola Lehtovaaran itse lietsomasta negatiiivisesta julkisuudesta on varmasti enemmän taloudellista haittaa tämän julkisuuden jälkeen kuin 5000 euroa kuukaudessa. Paljonkohan Hietasen aterian ja jälkiruuan laskuttamatta jättäminen olisikaan aikanaan tullut maksamaan?

Ostin muutama vuosi sitten Ikeasta vuodesohvan ja nojatuolin.
Osastolla tein tilauksen myyjälle näyttäen millaisen mallin haluaisin ja myyjä tulosti lähetteen kassalle maksua varten. Ihmettelin myyjälle lähetteen loppusummaa, kun se ei täsmännyt sohvan, sohvan päällisen, nojatuolin ja nojatuolin päällisen yhteishintaan päässälaskulla. Myyjä tarkasti lähetteen ja vakuutti kaiken olevan kunnossa.

Menin kassalle, jossa pyysin kassaa tarkastamaan että meille olisi tulossa sohva, sohvan päällinen, nojatuoli ja nojatuolin päällinen ennen maksua. Näin kuulemma oli. Menin maksun jälkeen sopimaan kuljetuksesta asiakaspalveluun, jossa vielä kerran halusin tarkastaa toimituksen sisällön. Siellä vasta paljastui pitkän selvittelyn jälkeen, että minulle olisi tulossa kaksi sohvan päällistä, nojatuoli ja sen päällinen, mutta ei yhtään sohvan runkoa. Tilausta ei voisi peruuttaa ja saada maksua takaisin, ennen kuin tavarat tulevat 4 viikon päästä.
Tilasin ja maksoin sohvalle rungon.

Tein palvelusta reklamaation Espoon Ikean asiakaspalvelupäällikölle, jossa vaadin kuljetusta vahingonkorvauksena tapahtuneesta. Åsa Matson ei suostunut tähän missään nimessä, pulla kahvilla olisi pärjättävä. En tyytynyt ruotsalaiseen kahviin vaan ilmoitin vieväni asian kuluttajavalituslautakuntaan. Åsa Matson soitti minulle takaisin muutaman päivän päästä ja kertoi heillä olevan oikein hyvät suhteet kuluttajavalituslautakunnan kanssa, joten olisi ihan turha tehdä mitään valituksia. Ilmoitin Åsalle, ettei heidän suhteillaan kyseisessä foorumissa ole mitään tekemistä kuluttajan asioiden hoitamisen kanssa, johon Åsa veti ässän hihastaan. Olin nimittäin lähestynyt Åsaa tiukasti, mutta korrektisti työsähköpostiosoitteestani. Åsa kysyi, että tiedätkö kuinka suuri asiakas Ikea on työnantajalleni? Reklamaationi voisi vaarantaa toimittajasuhteemme ja sitä kautta sillä olisi varmasti vaikutusta työsuhteeseeni.

Oli ällikällä lyöty tämän asiakaspalvelupäällikön ammattitaidosta ja toimintatavoista työnsä hoitamisessa, kun myyty tuote tai palvelu ei vastaa asiakkaan odotuksia tai myyjä suorastaan pettää asiakasta.

Olin yhteydessä Espoon Ikean toimitusjohtajaan reklamaatiosta ja asiakaspalvelupäällikön käytöksestä. Sain kuljetuksen veloituksetta, mutta työnantajani toimittajasuhteiden kehittymiseen tai pysymiseen saati minun työpaikkani pysyvyyteen he eivät suostuneet ottamaan mitään kantaa saati esittää anteeksipyyntöä. Kun kerroin huonekalukaupoistani ja reklamaation saamasta odottamattomasta käänteestä esimiehelleni hän helpotti minua nauramalla katketakseen. Åsa Matson on varmasti Ikean asiakaspalvelun esikuva!

Viisitoista vuotta sitten, kun pokasin ravintolasta naisen ja olimme taksissa menossa heille, Outi kysyi, että toivottavasti en pelkäisi koiraa. Kysyessäni merkkiä, mopsi ei heti tuonut mieleen muuta kuin baskerville koiran. Tilanne jännitti jo muutenkin ihan tarpeeksi nuorta miestä.

No, eteiseen kuului jumalaton kuorsaus ja ajattelin, että siinä isokokoiset vanhemmat tekevät tunnelmaa. Peremmälle päästyäni näin käytävässä korin, jossa oli hylkeen pätkältä näyttävä otus, joka harjoitti äänekästä sahaustoimintaa. Vahtikoira ei herännyt pienestä tökkimisestä, eikä edes siitä, kun yritin kääntää sen kylkeä meteliä vähentääkseni. Se oli mopsi. Huvittavin otus, johon olin tähän mennessä törmännyt. Sitä voisi kuvailla Helsingin Sanomien toimittajan Mikko-Pekka Heikkisen kuvauksella Tähtiensodan R2-D2 robotista: "Se ilmaisee tunteita piipityksillä ja töräytyksillä. Se on rohkea ja itsepäinen." Ja onhan niissä vähän samaa näköäkin?
Mopsissa on myös jotain samaa kuin Gremlinsin hirviöissä. Nimittäin kun mopsi kastuu, niin se menee samalla tavalla villiksi kuin kyseisessä elokuvassa tuo hellyttävä otus, paitsi että mahasta ei sinkoile pahoja mopsin riiviöitä, muuten ei kyllä paljon puutu.

Niin muutimme Outin kanssa jonkun ajan jälkeen yhteen ensiasuntoomme. Molemmat koiraihmisinä koiraton elämä tuntui jotenkin vieraalle ja eräänä lauantaiaamuna lukiessamme lehteä huomasimme ilmoituksen mopsin pennusta. Päätimme lähteä kahville tämän kasvattajan luo.

Ovelle tuli haukkumaan ensin tämä pentu, sitten tämän emä ja emän emä. Sitten mopsivanhemmat juoksivat takaisin turvaan tältä riiviöltä. Vieroitus oli käynnissä, eikä pentu, Aki ymmärtänyt yhtään miksi sitä nisää ei tule. Vähän aikaa leikittyämme Aki hävisi olohuoneeseen pissalle ja ihmeeksemme teki jo luovutusikäisenä paperille. Olivat opettaneet palkitsemalla ja Aki oli hokannut systeemin heti - tyhmemmälle ja lihavammalle veljelle, Turolle syy-yhteys ei ollut kuulema selvinnyt ihan niin nopeasti. Aki oli muutenkin teettänyt kaikki tollontyöt veljellään.

Niin pullakahvit maksoivat 2600mk ja koiran sai kaupanpäälle. Ajoimme äkkiä eläintarvikkeeseen ostamaan ruokaa, sänky, kaulapanta, riimu, leikkikaluja...
Kun illalla tulin töistä kotia, lievästi pissalle haiskahtava otus nukkui tyynylläni. Oli kuulemma itkenyt emäänsä ja oli ollut pakko ottaa sänkyyn viereen. Niin meni sitten useampi kuukausi, kunnes tämä pötkylä rupesi kuorsaamaan...

Akin mielipuuhaa oli kolttosten teko, joista suurimman huomion sai, kun vessan ovi oli jäänyt vähän auki. Aki ylettyi juuri ja juuri vessapaperirullan päähän ja kun sai sitten sen suuhunsa, juoksi rullan suoraksi olohuoneen, makuuhuoneen ja eteisen välille.
Jonkin aikaa tämä kolttonen huvitti, mutta kun vessapaperi oli aina loppu, piti Akin kulutukseen puuttua. Outi torjui vihaisesti Akia, eikä palaute ollut tervetullutta. Aki juoksi makuuhuoneeseen ja hyppäsi sängylle. Kulmien alta Outia vihaisesti syvälle silmiin katsoen Aki kusi päiväpeitteelle. Koiramme oli tullut uhmaikään.

Akin älykkyys koitteli muutenkin. Kun paperille tekemisestä sai palkinnon, niin suorituksenhan voi jakaa useaan osaan ja kuitata jokaisesta osasta palkinnon? Ai, eikö? Vahinkoja alkoi sattumaan tiheämmin. Tai miksi ulkona tehdystä tarpeista ei saa palkintoa? Aki pidätti kunnes päästään sisälle.

Koirapuistoissa vierailtuamme huomasimme, että Akissa on ripaus paimenkoiraa. Erityisesti tanskandoggit piti pitää laumassaan.

Päätimme antaa Akille veljen. Akista tämä ei ollut yhtään hyvä idea, eikä Aki peitellyt inhoaan. Oskarilla oli tietysti pentuaikana monipuolisemmat ruuat ja pentu söi neljä kertaa päivässä. Pari kertaa Aki jäi kiinni lattialle pissimisestä kun syy oli mennyt aina Oskarin piikkiin.

No oli siitä pikkuveljestä seuraakin ja tulivat loistavasti toimeen kun olivat niin eriluonteisia. Mopsin paras ystävä ihmisen jälkeen on toinen mopsi.

Mopsitkaan eivät ole ikuisia.
Nuoremmalla oli vähän heikko tuuri kaikessa. ½ vuotiaana Oskari alkoi ontumaan toista takajalkaa ja röntgenkuvassa selvisi syy. Leg perghes - varhainen kehityshäiriö toisen reisiluun päässä. Jostain syystä verenkierto oli heikentynyt ja silmin oli selvästi nähtävissä mistä ontuminen johtui. Lääkkeeksi oli tarjolla reisiluun pään katkaisu, jossa toinen lonkkanivel poistetaan ja jalka jää lihaksen varaan. Vaihtoehtona olisi lopetus tai jos mitään ei tehdä, reisiluun katkeaminen ja kuolio. Oskari leikattiin ja ilta valvottiin nukutusmömmöjen haihtumista, kun Oskari jodlasi. Aamulla Oskari oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! Ja voitti monet juoksukisat Akin kanssa.

No, tuli vappu ja Oskari tökkäsi silmänsä ruohikossa johonkin. Silmään tuli nuppineulan pään kokoinen pieni haava, joka tulehtui muutamassa tunnissa ja bakteerimassa alkoi syömään sarveiskalvoon laajenevaa reikää. Vappuna mistään ei saanut koiriin erikoistuneen eläinlääkärin apua ja niinpä pätevä yleiseläinlääkäri ompeli vilkkuluomen kiinni pitämään silmää kassa antibioottien voimalla kunnes tulisi arki ja pääsisimme spesialistin luokse.
En ollut koskaan pitänyt vapusta, enkä tule koskaan pitämään. Voin sanoa, että kyseinen vappu oli elämäni pisin.
Koitti arki ja silmä saatiin pelastettua, mutta sarveiskalvo pigmentoitui arpikudoksesta. Itse asiassa Oskarin molemmat silmät pigmentoituivat parin vuoden ikään mennessä niin, ettei Oskari nähnyt juuri mitään. Oskari, minä tai vieraat eivät tätä huomanneet muusta kuin että Oskari katsoi kiusallisesti ohi puhuteltaessa. Muutoin meni täydestä kaikkiin paria seinään kävelyä lukuun ottamatta. No, kuono oli lytyssä valmiiksi ja taluttajan vikahan se oli.

Kerran keväällä olin harjaamassa mopsejani ulkona ja juttelin Oskarille samalla kun harjasin Akia. Oskari oli vapaana vierelläni ja hetken päästä Oskaria ei näy missään. Vein Akin sisälle, ettei minulla ole kohta hukassa kahta koiraa ja lähdin etsimään Oskaria. Kävelin tuttua reittiä ja kohta Oskari tuli puolivälissä vastaan. Oskari oli lähtenyt lenkille ja luulen, ettei ollut edes huomannut tehneensä lenkkiä yksin.

8 vuotiaana, äkillisen ja krooniseksi muuttuneen ihosairauden jälkeen Oskari alkoi laihtua nopeasti ja oli väsynyt. Viimein lähtö alkoi olla lähellä ja vein Oskarin eläinlääkärille ruokatunnilla, perjantaina lokakuussa 2002. Päätimme, että olisi Oskarille parempi muuttaa Taivaan Isän luokse. Paikka oli kova, mutta niin oli parempi.

Menin vielä töihin loppupäiväksi ja kun tulin kotiin arveltiin siellä mitä oli tapahtunut. Lasten kanssa aiottu kauppareissu Myyrmanniin katsomaan pelleä, yms. sai jäädä. Pari tuntia myöhemmin tuli ensimmäiset uutiset Myyrmannin pommiräjähdyksestä. Siinä oli Taivaan Isän varjelus mukana - ja Oskarin. Pahimmassa tapauksessa olisimme olleet muutaman metrin päässä Petri Gerdistä, koko perhe, kuten naapuruston maahanmuuttaja perheen kaksoistyttäret, isä, äiti ja poika. Toinen kaksosista kuoli heti, loput haavoittuivat pahasti. Parivuotiaan pojan pelasti takaraivolla ollut isän käsi, jonka haulit murskasivat. Ironista "tuurissa" oli se, että he olivat tulleet turvapaikan hakijoina Irakista ja sitten sattui jotain näin epätodennäköistä. Muistan vieläkin kaksosten leikit ja naurun naapurustossa.

Tapaus vaikutti minuun syvästi, asuimmehan näköetäisyydellä Myyrmannista. Veikkaa sen sijaan arvelutti miten se Oskari meni sinne taivaaseen ja kun asuimme talon ylimmässä kerroksessa, niin miksi se Oskari on siellä meidän katolla?

Kuljin vuoden päivät muutaman kerran kuukaudessa leffassa kunnes tuli taas muutamaksi vuodeksi stoppi. Viimeinen elokuvateatterissa näkemäni leffa oli Manaaja, Alku. Ei mikään erityinen tekele, mutta leffaseuran muistan iäti.

Edessä ja vieressä, molemmilla puolilla istui kettutyttöjä ja heidän ei-vegaaniseuraa. No, joka tapauksessa eväät oli otettu sitten matkaan. Kettutytöillä voipaperissa näkkileipiä, hapankorppuja ja sittisoodaa, seuralla juustonaksuja, sipsejä, purkkaa... Vittu sitä jatkuvaa rapinaa kun yritti parhaansa keskittyä jännittämään olematonta.
Takana, kahden penkkirivin päässä oli kolme kirgiisiä, joista yksi simultaanikäänsi tekstit näille kahdelle kuuluvalla äänellä.
Jotenkin nämä vielä meni, kun yritti pohtia olisiko aihetta kirvessurmaan vai oliko kyseessä vaan oma pienuus? Kaiken kruunasi takana istunut teinityttöpari. Tytöt hihittivät koko elokuvan ajan, alusta loppuun saakka. Mainosten mentyä ajattelin olisiko hihittäminen fyysisesti mahdollista näin kauan. Puolivälissä elokuvaa totesin, että jos noista jompikumpi kuolee tuohon hihitykseen niin julistan välittömän elvytyskielon, enkä anna kenenkään soittaa apua ennen loppua. Siirryn, saatana, sen toisen viereen ja alan sille kaveriksi hihittämään kuolemankin uhalla.

Välillä katsoin vihaisesti, että onko niillä housut auki - räplääkö ne toisiaan vai itseään, mutta en saanut tästä heitä kiinni. Hihitys ei laantunut edes katseista. Fyysisen väkivallan uhka väreili välissämme, muttei mennyt tytöillä jakeluun hihitykseltä. Vittu olkoon viimeinen elokuva teatterissa!

Keskustelin lääkäriystäväni kanssa tästä tapauksesta ja hän kertoi, että elokuvateatterit ovat yleisiä narkomaanien ajanviettopaikkoja. En epäile selitystä yhtään. Kunnon tötsyt ennen leffaa nostavat varmaan elokuvakokemuksen potenssiin.

Nautin leffat mielummin ½ vuotta myöhemmin dvd:ltä kotiteatterissa, kun voi valita seuransa...

Tuo lainaus on Raidista, Komisario Janssonin repliikki. Jotenkin se jäi mieleen autovastoinkäymisistä menneellä viikolla, kun kävin Keski-Norjassa laskettelemassa.

Itse reisuunlähtö tapahtui varsin ex-tempore, päivän varoitusajalla, kuten minulla yleensä näyttää olevan tapana. Se on kai vaan tapa irroittautua lomaan, "Go with the flow - tee juttuja" periaatteella. Tätä Baari-tv-sarjan erästä kamppailijaa lainatekseni, kun häneltä kysyttiin elämän ohjettaan ;) Tai kai miksi ei muidenkin vakiovastaus kävisi - "Seize the day". Jotenkin minusta tuntuu vieraalta perus-Virtasten tapa ostaa matka kuukausia/vuotta etukäteen. Voin sanoa tämän omakohtaisena kokemuksena, kun ostin lokakuun lopulle viikon sukellus-safarimatkan Punaiselle Merelle jo kesäkuun alussa. En tiedä mikä siinä tuntuu niin vieraalle, mutta ei vaan tunnu omalle itselle toimia näin.

No mutta takaisin päivän teemaan. Lähdin siis Jölsterin seudulle, Keski-Norjaan autolomalle. Matka alkoi sopivan autolauttapaikan löytämisellä, navigaattorin päivittämisellä ja automurheilla. CD-vaihtaja meni totaalisen jumiin eikä yksikään siinä oleva CD soinut tai tullut ulos jukeboxista. Matkamusiikkina vajaalle 3000 km oli kaksi CD:tä sekä ruotsin että norjan kielistä kielikylpyä radiosta. Onneksi se edes vielä pelasi, muuten olisi saattanut saada eliniäkseen tarpeekseen Janitan Seasons of Life albumista.

Autolauttojen paikkamyynnissä oli hyvin vähän valinnan varaa. Yksi auto- ja hyttipaikka jäljellä sille viikkoa Turusta Tukholmaan Seawindillä. Ja samoin palatessa Siljalla Helsinkiin. En ollut aiemmin matkustanut Seawindillä, jota myynti kuvaili sellaisilla "adjektiiveilla", että siellä ei ole aivan yhtä montaa ravintolaa ja kauppaa kuin näillä muilla ruotsinautolautoilla. Kyllä, se piti täysin paikkansa. Niitä molempia oli tasan yksi. Mutta kyyti kelpasi.
Aamulla alkoi sitten 12 tunnin ja 1100 km urakka Tukholmasta Osloon ja sieltä Bergenistä 200 km koilliseen sijaitsevaan Stryn nimiseen kesähiihtopaikkaan. Tukholmasta ajaa Osloon noin 5-6 tunnissa tappotylsää tietä, jonka jälkeen saa oikeasti laittaa molemmat kädet rattiin. Norjan serpentiiniteillä uni katoaa silmästä ja ajamisesta nauttiin todella kaikessa haastavuudessaan.

Itse Strynfjäll sijaitsee 2650 metrin korkeudessa ja ala-asema on 2000 metrissä. Ala-asemalle noustaan autolla jyrkkää ja serpentiinimäistä tietä, joka ei ole juuri yhtä autoa leveämpää. Ylhäällä odottaa asiallinen tuolihissi, kahvila ja lipunmyynti/välinevuokraamo. Minulla kun ei ole omia suksia, niin sain palvelualttiista vuokraamosta suksikseni ns. pizzalapiot. En ollut ennen laskenut sellaisilla vesisuksia muistuttavilla laskettelusuksilla, mutta niihin olusuhteisiin ne olivat täydelliset. Lumi rinteissä on luonnon lunta ja luonnollisesti heinäkuun lopulla jo aika erillaista aiempiin laskettelukokemuksiin verratuna. Rinteet eivät olleet jäisiä vaan pehmeitä ja tietysti raskaita laskea. En tiedä johtuiko tämä siitä, ettei pohjia oltu tykitetty mutta rinteet olivat todella hienossa kunnossa ja "pizzalapiot" toimivat sellaisissa olosuhteissa erinomaisesti.

Kun on hyvä suustaan ja kätevä käsistään, kuulema, niin nämä jutut tahtovat aina lähteä vähän lapasesta. Minunhan piti kirjoittaa automurheista. On aika esitellä jutun pääosaa esittävä peräkontti. Kävi nimittäin niin, että auton avaimet jäivät takin taskuun ja takki peräkonttin, sen jälkeen kun keskuslukitus oli lukittu. En tiedä olinko saanut tästä jonkinlaisen etiäisen, mutta olin ottanut mukaan varta vasten auton vara-avaimen, joka nyt oli tietenkin autossa sisällä. Olen aina ihmetellyt perus-Virtasia, jotka pitävät auton vara-avainta autossa sisällä jossain. Mitä helvetin järkeä siinä olisi sitten, kun ne varsinaiset auton avaimet jäävät autoon sisälle? Hullua hommaa!

Tällä kertaa oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että vara-avain oli sentään mukana vaikkakin lukitussa autossa sisällä. Keskuslukituissa autoissa, joissa on vielä kiinteä yksiosainen takaistuin ja sähköisesti avattava peräkontti, keskuslukitus ja peräkontti ei aukea sillä, että autoon pääsee sisälle avaamalla oven rautalangalla perinteisesti kuten nuorisovankiloiden autopuolella opetetaan. Oli onni, että oli se vara-avain perus-Virtasmaistyylisesti auto matkustamossa mukana. Muussa tapauksessa paikallinen autoliiton mekaanikko NAFista olisi joutunut ilmeisesti käyttämään purkinavaajaa päästäkseen peräkonttiin. Laskukin olisi voinut olla aivan jotain muuta, kuin älyttömänä turistitaksana pitämäni 200 euron korvaus minuutin työstä. Tosin mekaanikko tuli paikalle jostain, kolmen tunnin odottamisen jälkeen, mutta silti.
Sama etiäinen, jonka ansiosta olin ottanut vara-avaimen mukaan reissuun, oli myös laittanut harkitsemaan autoliiton jäseneksi liittymistä. Pidin tätä kuitenkin sillä hetkellä over killinä ajatuksena, mutta en enää kun vahinko kävi täysin omalla kustannuksella ja turistihintaan vieraassa maassa.

Seuraava murhe koitti paluumatkalle lähdön aamuna. Peräkontti, jossa oli kaikki matkatavarat päälläni olevia shortseja ja pikeepaitaa lukuunottamatta, meni jumiin. Peräkontti ei auennut mistään napista tai edes avaimella. Kun pääsin Osloon, niin olisin vitutukseen juonut itseni 3 promille humalaan, mutta koska olin Norjassa, jossa alkoholi on ehkä maailman toiseksi kalleinta, päätin itkeä itseni uneen. Shortseissa ja pikeepaidassa. Ei helpottanut yhtään.

Seuraavana päivänä matka Oslosta Tukholmaan meni jännittäessä, että jos rajalla minut pysäytetään ja pyydetään avaamaan peräkontti, niin näyttäisi aika epäuskottavalta selittelyltä, että se on jumissa, kiitos, ei mitään tullattavaa. Kokainia se täynnä on, sanoo rajavartian sisäinen sankari silloin aivan varmasti. Tässä tapauksessa olisin saanut varmasti peräkontin auki heidän toimestaan, mutta en tiedä millaisia sorkkarautoja tai purkinavaajaa he tässä tapauksessa olisivat käyttäneet minun laskuuni. Toinen juttu mikä tällöin olisi seurannut oli, että olisin varmasti myöhästynyt lautasta ja saanut odottaa Tukholmassa joko viikon tai kiertää Tornion kautta helsinkiin.

Kaikki meni kuitenkin hyvin ja pääsin ajoissa Tukholmaan. Käytin muutaman ylimääräisen tunnin ennen lautan lähtöä huvittamalla Öster Malmin hienostoväkeä metsittyneellä habituksellani, kohta kolmatta päivää päällä olevissa shortseissa ja pikeepaidassa.
Laivaan ajettuani koitin vielä peräkontin avaamista, mutta totesin sen tahdossaan itsepäisemmäksi kuin mopsi ja vitutuksella ei ollut mitään rajaa. Olin aina halunnut matkustaa Suomenlahden yli Siljan Symphonyllä, siis tällä jossa keskellä on kävelykatu. Nyt hiukan kokemusta söi varustautumiseni, shortsit ja pikeepaita. Tosin saatoin sulautua perus-Virtasten joukkoon, mutta kun se väki on vähemmistönä Siljan laivoilla eikä minulla ole mitään hinkua kuulua johonkin vähemmistöön tai edes enemmistöön ruotsinlaivalla. Olisi pitänyt etiäisen kertoa tämäkin, niin olisin ottanut paluun juntti-Viking-Linella. Päätin panna huonon onnen ruotsalaisten piikkiin tai ainakin suomenruotsalaisten ja puhuin huonoa ja puoliksi itsetehtyä ruotsiani koko illan. Luultavasti jossain vaiheessa yökerhossa turhankin kovaan ääneen, shortseissa ja pikeepaidassa.

Helsinkiin päästyäni ajoin sitten auton suoraan merkkihuoltoon, jossa oli tietenkin toista päivää pitkä jono. Ystävällisesti neuvoivat toiseen pisteeseen, jossa oli tyhjä halli ja mekaanikot istuivat välitupakilla pihalla. Kävelin siihen sitten neljättä päivää päällä olevissa shortseissa ja pikeepaidassa ja tein parhaani esittäessäni tosiblondia. Hei, tiedättekö te miten tässä autossa aukeaa peräkontti? Mekaanikko kävi syöttiin, katsoen minua kuin tosiblondia. Hetken kuluttua peräkontti oli auki ja eikä maksanut mitään. Mystistä.

Tekisi mieli sanoa Seppo Rätyä lainatakseni, että Norja on paska maa, mutta en oikeen osaa syyttää tästä muuta kuin huonoa tuuria tai autoa. Tai ei sentään autoa. Norja on erittäin hieno paikka, näin mersumiestenkin kesken ja myös norjalaiset inhoavat ruotsalaisia.

Tämä Banskon juttu tulee vähän viiveellä, koska reissu tuli niin ad hoc etten, 7 tunnin varoitusajalla, että ajatuksen olivat jo seuraavan viikon Hurghadan reissussa.
Bansko on erittäin hieno kohde, jonne pääsee Sofiasta parin tunnin autoilun jälkeen. Tie tosin on vaihtelevan heikko, mutta saapahan kuvan paikallismenosta.
Majoitusta on kahden laista: 2½-3 tähden paikallista, jotka vastaavat ehkä jotenkin vaatimattomasti Levin Sirkantähden apartomentoksia. Sitten on toinen ääripää, 5 tähden kohteet, esim. Kempinski. Olimme yhden yön 2½ tähden hotellissa ja aamulla vaihdoimme Kempinskiin. 2½ tähden hotellin yksikään markkinointi/myyntilupaus ei pitänyt. Kun majoitus oli 2 hengen huoneissa, niin toinen sai nukkua sohvalla, aamupala oli lievä katastrofi toteutukseltaan ja luvattu sijainti rinteestä kävellen ei olisi toteutunut edes helikopterilla. Laittaisin seuraavalla kerralla omat rahani Kempinskiin.

Ruoka Banskossa tai bulgariassa on erittäin hyvää ja autenttista, voin suositella lähes mitä tahansa kylässä olevaa bistroa ja ravintolaa. Kolmen ruokalajin annoksen hinta viineineen ja Gin Toniceineen saattaa olla paikallisessa ravintolassa 10-15 euroa/henki. Juomarahaa pitää muistaa jättää mielelään 15% ja lisäksi pitää muistaa maksaa teostot ravintolan orkesterille. Orkesteri kiertää pöytäseurueesta toiselle ja laulut veivataan sellaisella volyymilla, ettei haarukka osu suuhun. Orkka jaksaa niin kauan kun hattu on laitettu kierämään pöydässä. Jos rahaa irtoaa mukavasti, niin orkka vetää encoret päälle, jotka kestävät vähintään yhtä kauan kuin alkuperäinen esitys. Jos hatun laittaa kiertämään heti alussa, niin yhtään vähemmällä ei pääse Bulgarialaisen kansanmusiikin määrässä, turha yrittää.
Kempinskin ruuat ovat sitten jo ihan kansainvälistä tasoa. Suosittelen käyntiä kempinskin italialaisessa ravintolassa ainakin yhtenä iltana!

Itse kylä on varsin pieni ja täynnä rakennustyömaita. Ilmassa on varsin outo ja pistävä tuoksu, koska talot lämmitetään puilla ja savusta päätellen pesässä palaa tammea tai jotain erittäin kovaa ja sitkasta tavaraa.
Liikennettä kannattaa varoa sillä, ensin ajaa isoin auto, sitten hevoset, aasit ja viimeiseksi kadun yli juoksee turisti.

Hissit ovat moderneja ja rinteet ovat erittäin vaihtelevia. On erittäin pitkiä loivia siirtymiä, jopa 16 km ja sitten ihan tolkkuja mustia ja punaisia. Meillä kävi sen verran paska säkä, että edellisellä viikolla Banskossa oli ollut jumalaton myrsky, joka oli vienyt lumet rinteestä. Jäljellä oli 5 cm tampattua jäistä pohjaa, josta paistoi 15 cm kivenjärkäleitä. Käännökset piti suunnitella tarkasti ja hommasta meni maku parin laskun jälkeen. Eli rinteet pidetään auki lähes kaikissa olosuhteissa, mutta tämä ai tarkoita sitä, että rinteet olisivat keskieurooppalaisen standardin mukaan laskukunnossa. Kehoitan tarkastamaan lumitilanteen ja tekemään päätöksen lähdöstä.

Massaturismi ei vielä ole pilannut Banskoa. Siellä on autenttinen Bulgarialainen meininki kaikkialla. Raha saattaa tosin tuottaa ongelmia, sillä yleensä ainoastaan käteinen käy. Vaikka kylässä on paljon pankkiautomaatteja, joissa on Visan merkki, niin ulkomaisella Visalla niistä ei rahaa saa. Suosittelen ulkomaalaisten pankkikonttoreiden yhteydessä olevia automaatteja tai sitten rahanvaihtokojuja.

Voin suositella Banskoa vilpittömästi vaihtoehdoksi Keski-Euroopan kohteille.

Aikalailla 20 vuotta sukeltamista takana. Harrastus alkoi vapaasukelluksena 14 vuotiaana riparileirillä ja 15 vuotiaana menin sukelluskurssille. Koulutusmuoto, ainoa joka Oulussa oli tarjolla, oli CMAS. PADIsta oli jotkut kouluttajat kuulleet etelän vetelien kirjekursseina, joihin päin meidät kiertokoululaiset opetettiin sylkemään heti ensimmäisellä oppitunnilla.

Viikot menivät koulussa, harrastuksissa, töissä ja tyttöystävän etsimisessä, joka toisin ei ollut vaikeaa 2600 asukkaan paikkakunnalla, joka on isompi kuin uusimaa. Jotta tehtävä ei olisi ollut mahdoton, niin 75% naisväestöstä oli vanhoillislestaatiolaisia. Siinä kulttuurissa ei seurusteltu, vaan pauhkittiin naimisiin.
Töistä maksettiin 15.27 mk tunnilta osuuskaupassa aikaa ennen viivakoodia niin stockaajana kuin lihatiskissä ja kassalla. Kohokohta ossuuskaupan urallani oli kahdella renkaalla ajo trukilla ja sen jälkeen piikeillä yhden Taunuksen läpi kuin elokuvissa. Onneksi vakuutus maksoi trukin "karkaamisen", muutoin sukellusvarusteiden ja kurssin kohdalla olisi ollut Taunuksen mentävä aukko.

Viikonloput menivät sitten yhden syksyn ja kevään CMAS peruskurssilla. Kävimme mm. painekammiossa 40 m syvyyttä vastaavassa paineessa. Opettelimme vapaasukellusta ilman varusteita. Tutustuimme Raksilan uimahallin topologiaan etsiessämme kompuraa. Ja saimme lopulta jossain vaiheessa, kun jokainen pääsi läpi 25 m vapaasukelluksesta, paineilmalaitteet seuraksi altaaseen. Mieli paloi jo kovasti kesäkuun ensimmäiseen viikonloppuun, kun avovesileiri koittaisi. Ja tulihan se viimein. Viikonloppu ryynäämistä ja sunnuntai-iltana kourassa oli reilun puolen vuoden pakerruksen palkinto, sukelluslupakirja.

Tuli sukellettua suurin piirtein joka lampi Oulunläänissä ja neljänä loppukesänä Pohjois-Norjassa. Näin 20 vuoden jälkeen parhaimpia paikkoja ovat olleet Bodö ja Tromssa. Kirkkaat, tosin kylmät vedet (3 astetta ja jos jotain positiivista haluaa sanoa, niin ne ovat plussaa). Ihan sama mistä rannasta dyykkaat, niin kasvien värien kirjo on mykistävä ja kalat ovat tarpeeksi isoja, mutta eivät ehkä tarpeeksi värikkäitä etelän ötököihin verrattuna. Hylkyjä on tarjolla joka paikassa, mutta tällöin mukana pitää olla alkuasukas joka varmistaa, ettei mukaan tartu mitään ylimääräistä. Muuten viranomaiset ottavat vehkeet valtiolle, eikä koskaan saatu selvyyttä siihen mistä kaikista vehkeistä oli kyse.

Jos tuon ajan muuttaa sukelluskerroiksi, niin voin sanoa logien perusteella +1000 kertaa ja +1000 tuntia. 10 vuotta sitten lopetin laskemisen, sen jälkeen toiminta on ollut enemmän virkistyssukeltamista, nauttimista hetkistä. Tänä aikana pulloista on poistunet varailmat, liivit on kaikilla ja vain tosihomot käyttävät buddy-naura. Vanha on ihan hukassa jo pinnassa ilman buddy-narua. Kokoajan pitää olla sukellusbuddy horisontissa, stressaavaa. Joka jäppisellä on ranteessa sukellustietokone. Taulukoita, mitä lie läpysköitä, tarvitse kuin kurssilla. Nykypulloihin pannaan puolta enemmän ilmaa ja sitten on tullut vielä tämä nitrox. Siihen hurahdin minäkin tai itse asiassa se oli hurahduksen sivujuonne puolisuljetunkierronlaitteisiin hurahtamisessa. Niissä kun käytetään hapella rikastettua ilmaa, joten nitrox-kurssi piti suorittaa ennen niihin siirtymistä. Suosittelen lämpimästi nitrox-kurssin suorittamista jokaiselle, joka lähtee sukellusmatkalle. Kun näillä matkoilla on mahdollisuus sukeltaa useita kertoja päivässä, niin nitroxin avulla saa enemmän sukellusaikaa ilman dekoja ja tämä näkyy erityisesti uusinta sukelluksissa.

Moni on kaipaillut juttuja sukeltamisesta, eli nyt päästään itse asiaan. Surkean talven takia päätin, että laskettelemaan on ihan turha haikailla ja jos talvi tulee, niin rinteet ovat ihan mustana väkeä hiihtolomaviikolla. Kysyin kokeneimmilta, että mihin näin äkkiseltään kannattaisi tähän aikaan vuodesta pauhkia, kun en ole aiemmin yhtä Rodoksen reissua lukuun ottamatta lämpimissä vesissä sukeltanut. Egyptiä ja Thaimaata oli tarjolla, joista valitsin lähemmän, helpomman ja halvemman vaihtoehdon. Tampereen Sukelluskeskuksesta sain sotilaallisen lyhyitä vastauksia, ilman adjektiiveja ja siinä kohdassa kun luottokortti vingahti, niin jotenkin saattoi tulla epäilys, että oli ostanut viikon sukellusmatkan Hurghadaan, Egyptiin punaiselle merelle. Lievästi jäi epävarma olo mitä oli tullut ostettua, kun ainut info matkasta oli, että tullaan hakemaan hotellin edestä klo 7.35. No, epävarmuuden sietäminen on asennekysymys, ajattelin. Kyllä kai ne siellä Egyptissä tietää missä minut pitää kuosittaa, kun laskuhumalassa menen kyselemään alkuasukkailta tyhmiä. Ähläm sähläm, where is my hotel?
Hotelli löytyi ja huolimatta ennakkoasenteista, 2½ tähden kuositus oli ihan asiallinen. Ainut svidutuksen paikka oli kahden huoneen välissä oleva väliovi, josta pulputti iloinen venäjänkieli rikkaimmillaan juuri silloin kun yritti tehdä unta. Siinä vaiheessa pääsin lirvahtamaan uneen, kun välioven takaan karattiin etkoilta ravinteliin. Joskus se viina loppuu muslimimaassakin, joten herätys oli sen mukainen, kun naapurissa aloitettiin jatkoja pari tuntia ennen heräämisaikaani 6.35. Lomalla.

Aamiaista sai hetken etsiskellä, sen kun oli beduiiniteltassa, johon viittaavat kyltit johtivat sinnikkäästi joko harhaan tai olivat arabiaksi. Vatsataudista oli varoiteltu ennakkoon siihen malliin, että se olisi ainut varma asia tässä paikassa jos mikä. Nyrpistelin nenääni aamiaistarjonnalle ja lämpenin paahtikselle ja omeletille. Hiukan hirvitti puolivälissä omelettia kun sisus oli vielä juoksevassa muodossa. Omelettikokki oli sen verran ylpeä beduiini, ettei häntä kannattanut mennä opettamaan kaasulieden käytössä. Se on joko on tai off. No, omeletti tuli ainakin äkkiä, enkä ihme kyllä sairastunut kyseisellä ruokavaliolla. Kokeilin kahviakin, mutta sellaista pannun pesuvettä en ole saanut edes norjassa. Eikä vika ollut kahvin vahvuudessa, vaan joko keitinvedessä, korvikkeessa tai keittovehkeissä.
Ensimmäinen ihmeellinen asia oli ählämeiden säntillisyys. Kyyti tosiaan oli minuutilleen joka aamu hotellin edessä klo 7.35. Teki vaikutuksen. Seuraava ensikontakti oli Colona Divers sukelluskeskus, jota johtaa Hurghadassa Kimmo Hagman. Kaikki toimi kuin kello ja tuli heti varma olo, että tämän järjestäjän matkassa olisi turvallista sukeltaa.

Kun varusteet oli kuitattu vuokraamosta, siirryttiin laivaan ja reilun tunnin matka ensimmäiseen kohteeseen riutalle voisi alkaa. Ohjelmassa oli kaksi riuttasukellusta Banana ja Gongordia Riefillä. Sukellusten välissä oli laivassa valmistettu lounas, joka oli herkullinen. Kun päivä oli pulkassa puoli viiden aikaan, niin enää ei tehnyt mieli kuin pizzaa ja kylmää kaljaa. Sitten voisi laittaa nukkumaan, reilusti ennen seitsemää, jotta jaksaa olla aamulla jälleen tikkana vaklaamassa maailman nopeimman omelettikokin liikkeitä ja siirtämässä varusteita laivaan uusia seikkailuita varten. Etkot ja jatkot välioven takana vaivasivat raskasta unta ihmeen vähän päivän sukellusten jälkeen. Jos näin jälkikäteen ajattelee mikä oli parasta tässä reissussa, sukeltamisen lomassa, niin ehdottomasti laivassa olo samanhenkisen porukan kanssa. Pätkääkään ei haitannut ihmisten erilaisuus taustaltaan, liittyipä se sitten ikään, kokemuspiiriin, kieleen (edes tanskalaisten) tai muuhun erottavaan tekijään. Kaikki olivat tulleet tänne sukeltamaan, hakemaan kokemuksia ja nauttimaan samanhenkisen porukan luomasta taiasta, yhteishengestä.
Pari päivää riuttasukeltamista alkoi olla tarpeeksi ja päätin tutustua muuhun ohjelmaan ja maan päälliseen maailmaan kohteessa. Jotenkin tuntui hävettävältä kertoa käyneensä Egyptissä näkemättä antiikin 7. ihmettä tai autiomaan viimeisiä sissejä, beduiineja. Varasin itselleni sukellusten välipäiviksi jeeppisafarin ja tutustumisen beduiinikylään sekä matkan Kairoon Gizan pyramideille.

Sukeltamisen sai virtaa, kun välipäivien jälkeen siirryttiin riutoista hylkysukeltamiseen. Reilun tunnin päässä sukelluskeskuksesta oli muutamia hylkyjä, lähinnä sotakalustoa. Kun yhdessä päivässä tekee kolme sukellusta ja samanlaisiin kohteisiin, niin homma alkaa pikku hiljaa puuduttaa vanhaa ihan samoin kuin kolmena ensimmäisenä päivän riuttasukelluskin. Parempaa oli kuitenkin tulossa. Viimeisenä päivänä kohteena oli toisen maailmansodan aikainen S/S Thistlegorm niminen hylky. Reilu sata metriä pystyssä olevaa kohdetta 20-30 m syvyydessä, josta perä on katkennut erilleen. Hylky oli täynnä lastia ja lastiluukut auki. Päheetä. Lastina oli mm. höyryveturi, junavaunuja, moottoripyöriä, panssariajoneuvoja, kuorma-autoja, kivääreitä, ihan mitä vaan II maailman sodassa Afrikassa tarvittiin.

Vaikka hylylle oli 5 tunnin laivamatka suuntaansa ja herätys ennen aamu neljää, niin sekään ei vienyt hohtoa päivän kokemuksesta. Kaksi reissun hienointa sukellusta ja loppupäivä chillailua laivan kannella 35 asteen pilvettömässä lämmössä. Hyvää ruokaa ja inspiroivaa seuraa. Mieleen lirvahti useampaankin otteeseen ajatus jäädä tänne ja liittyä Colona Diversiin, jos keskenään seurustelevasta henkilökunnasta saisi vielä valita mieleisen tyttöystävän. Täytyy myöntää, että ihastuin kovasti Eliniin, sukellusbuddynä. Sukellusoppaamme Ola (äännetään Ulla) oli jo napannut tämän vastavalmistuneen opettajan ja entisen mestaruusurheilijan. Valokuvauksellisen kaunis nainen myös sukellusmaski päässä. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin hänen parityöskentely etsiessä minulle mielenkiintoista kuvattavaa. Sellainen fiksuus ja tilannetaju on todella ihailtavaa.

Jos tätä polveilevaa kerrontaa Hurghadan sukellusreissustani haluaa jotenkin vetää yhteen, niin elämäni parhaimpia reissuja. Se on aika paljon sanottu, kun yksin matkustaessa edellytykset eivät ole parhaimmillaan. Niin paljon pidin 5 lentotunnin matkanpäässä olevasta Hurghadasta, että matkustan sinne uudelleen heti kun mahdollista.

Kokoonnuimme ystävien kanssa Tahkolle viettämään avajaisia joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna. Lumen puute ei paljon haitannut mökkeilyä, sillä päivät menivät kokatessa ja seurustellessa. Italialainen menu ei olisi voinut onnistua paremmin viiden apukokin kanssa. Liekkö oltu ruuasta ja hyvästä seurasta herkässä olotilassa, kun nuoruuden ystävän vasemman kannikan muotoisesta paperilapusta luetut Irlantilaiset maljatoivotukset saivat kyyneleen jos toisenkin kirpoamaan yhden jos toisenkin silmäkulmaan. Näin ne menivät:
"Älköön halla koskaan panko perunoitasi."

"Vihollistesi vihollisten terveydeksi!"

"Olkoot kaaliesi päällyslehdet aina madottomat."

"Älkööt varikset koskaan nokkiko heinäkasaasi, ja kantakoon aasintammasi aina varsoja."

"Älköön katto koskaan romahtako niskaamme, älköönkä meistä sen alle kokoontuneista ystävyyksistä tulko koskaan vihamiehiä."

"Olen tuntenut useita,
pitänyt monesta,
rakastanut vain yhtä.
Sinun maljasi tahdon juoda.
Toivotan sinulle lämpimiä sanoja kylmänä iltana,
täysikuuta pimeänä yönä
ja tasaista tietä koko matkan kotiovelle saakka."