"Näin mersumiesten kesken"

Tuo lainaus on Raidista, Komisario Janssonin repliikki. Jotenkin se jäi mieleen autovastoinkäymisistä menneellä viikolla, kun kävin Keski-Norjassa laskettelemassa.

Itse reisuunlähtö tapahtui varsin ex-tempore, päivän varoitusajalla, kuten minulla yleensä näyttää olevan tapana. Se on kai vaan tapa irroittautua lomaan, "Go with the flow - tee juttuja" periaatteella. Tätä Baari-tv-sarjan erästä kamppailijaa lainatekseni, kun häneltä kysyttiin elämän ohjettaan ;) Tai kai miksi ei muidenkin vakiovastaus kävisi - "Seize the day". Jotenkin minusta tuntuu vieraalta perus-Virtasten tapa ostaa matka kuukausia/vuotta etukäteen. Voin sanoa tämän omakohtaisena kokemuksena, kun ostin lokakuun lopulle viikon sukellus-safarimatkan Punaiselle Merelle jo kesäkuun alussa. En tiedä mikä siinä tuntuu niin vieraalle, mutta ei vaan tunnu omalle itselle toimia näin.

No mutta takaisin päivän teemaan. Lähdin siis Jölsterin seudulle, Keski-Norjaan autolomalle. Matka alkoi sopivan autolauttapaikan löytämisellä, navigaattorin päivittämisellä ja automurheilla. CD-vaihtaja meni totaalisen jumiin eikä yksikään siinä oleva CD soinut tai tullut ulos jukeboxista. Matkamusiikkina vajaalle 3000 km oli kaksi CD:tä sekä ruotsin että norjan kielistä kielikylpyä radiosta. Onneksi se edes vielä pelasi, muuten olisi saattanut saada eliniäkseen tarpeekseen Janitan Seasons of Life albumista.

Autolauttojen paikkamyynnissä oli hyvin vähän valinnan varaa. Yksi auto- ja hyttipaikka jäljellä sille viikkoa Turusta Tukholmaan Seawindillä. Ja samoin palatessa Siljalla Helsinkiin. En ollut aiemmin matkustanut Seawindillä, jota myynti kuvaili sellaisilla "adjektiiveilla", että siellä ei ole aivan yhtä montaa ravintolaa ja kauppaa kuin näillä muilla ruotsinautolautoilla. Kyllä, se piti täysin paikkansa. Niitä molempia oli tasan yksi. Mutta kyyti kelpasi.
Aamulla alkoi sitten 12 tunnin ja 1100 km urakka Tukholmasta Osloon ja sieltä Bergenistä 200 km koilliseen sijaitsevaan Stryn nimiseen kesähiihtopaikkaan. Tukholmasta ajaa Osloon noin 5-6 tunnissa tappotylsää tietä, jonka jälkeen saa oikeasti laittaa molemmat kädet rattiin. Norjan serpentiiniteillä uni katoaa silmästä ja ajamisesta nauttiin todella kaikessa haastavuudessaan.

Itse Strynfjäll sijaitsee 2650 metrin korkeudessa ja ala-asema on 2000 metrissä. Ala-asemalle noustaan autolla jyrkkää ja serpentiinimäistä tietä, joka ei ole juuri yhtä autoa leveämpää. Ylhäällä odottaa asiallinen tuolihissi, kahvila ja lipunmyynti/välinevuokraamo. Minulla kun ei ole omia suksia, niin sain palvelualttiista vuokraamosta suksikseni ns. pizzalapiot. En ollut ennen laskenut sellaisilla vesisuksia muistuttavilla laskettelusuksilla, mutta niihin olusuhteisiin ne olivat täydelliset. Lumi rinteissä on luonnon lunta ja luonnollisesti heinäkuun lopulla jo aika erillaista aiempiin laskettelukokemuksiin verratuna. Rinteet eivät olleet jäisiä vaan pehmeitä ja tietysti raskaita laskea. En tiedä johtuiko tämä siitä, ettei pohjia oltu tykitetty mutta rinteet olivat todella hienossa kunnossa ja "pizzalapiot" toimivat sellaisissa olosuhteissa erinomaisesti.

Kun on hyvä suustaan ja kätevä käsistään, kuulema, niin nämä jutut tahtovat aina lähteä vähän lapasesta. Minunhan piti kirjoittaa automurheista. On aika esitellä jutun pääosaa esittävä peräkontti. Kävi nimittäin niin, että auton avaimet jäivät takin taskuun ja takki peräkonttin, sen jälkeen kun keskuslukitus oli lukittu. En tiedä olinko saanut tästä jonkinlaisen etiäisen, mutta olin ottanut mukaan varta vasten auton vara-avaimen, joka nyt oli tietenkin autossa sisällä. Olen aina ihmetellyt perus-Virtasia, jotka pitävät auton vara-avainta autossa sisällä jossain. Mitä helvetin järkeä siinä olisi sitten, kun ne varsinaiset auton avaimet jäävät autoon sisälle? Hullua hommaa!

Tällä kertaa oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että vara-avain oli sentään mukana vaikkakin lukitussa autossa sisällä. Keskuslukituissa autoissa, joissa on vielä kiinteä yksiosainen takaistuin ja sähköisesti avattava peräkontti, keskuslukitus ja peräkontti ei aukea sillä, että autoon pääsee sisälle avaamalla oven rautalangalla perinteisesti kuten nuorisovankiloiden autopuolella opetetaan. Oli onni, että oli se vara-avain perus-Virtasmaistyylisesti auto matkustamossa mukana. Muussa tapauksessa paikallinen autoliiton mekaanikko NAFista olisi joutunut ilmeisesti käyttämään purkinavaajaa päästäkseen peräkonttiin. Laskukin olisi voinut olla aivan jotain muuta, kuin älyttömänä turistitaksana pitämäni 200 euron korvaus minuutin työstä. Tosin mekaanikko tuli paikalle jostain, kolmen tunnin odottamisen jälkeen, mutta silti.
Sama etiäinen, jonka ansiosta olin ottanut vara-avaimen mukaan reissuun, oli myös laittanut harkitsemaan autoliiton jäseneksi liittymistä. Pidin tätä kuitenkin sillä hetkellä over killinä ajatuksena, mutta en enää kun vahinko kävi täysin omalla kustannuksella ja turistihintaan vieraassa maassa.

Seuraava murhe koitti paluumatkalle lähdön aamuna. Peräkontti, jossa oli kaikki matkatavarat päälläni olevia shortseja ja pikeepaitaa lukuunottamatta, meni jumiin. Peräkontti ei auennut mistään napista tai edes avaimella. Kun pääsin Osloon, niin olisin vitutukseen juonut itseni 3 promille humalaan, mutta koska olin Norjassa, jossa alkoholi on ehkä maailman toiseksi kalleinta, päätin itkeä itseni uneen. Shortseissa ja pikeepaidassa. Ei helpottanut yhtään.

Seuraavana päivänä matka Oslosta Tukholmaan meni jännittäessä, että jos rajalla minut pysäytetään ja pyydetään avaamaan peräkontti, niin näyttäisi aika epäuskottavalta selittelyltä, että se on jumissa, kiitos, ei mitään tullattavaa. Kokainia se täynnä on, sanoo rajavartian sisäinen sankari silloin aivan varmasti. Tässä tapauksessa olisin saanut varmasti peräkontin auki heidän toimestaan, mutta en tiedä millaisia sorkkarautoja tai purkinavaajaa he tässä tapauksessa olisivat käyttäneet minun laskuuni. Toinen juttu mikä tällöin olisi seurannut oli, että olisin varmasti myöhästynyt lautasta ja saanut odottaa Tukholmassa joko viikon tai kiertää Tornion kautta helsinkiin.

Kaikki meni kuitenkin hyvin ja pääsin ajoissa Tukholmaan. Käytin muutaman ylimääräisen tunnin ennen lautan lähtöä huvittamalla Öster Malmin hienostoväkeä metsittyneellä habituksellani, kohta kolmatta päivää päällä olevissa shortseissa ja pikeepaidassa.
Laivaan ajettuani koitin vielä peräkontin avaamista, mutta totesin sen tahdossaan itsepäisemmäksi kuin mopsi ja vitutuksella ei ollut mitään rajaa. Olin aina halunnut matkustaa Suomenlahden yli Siljan Symphonyllä, siis tällä jossa keskellä on kävelykatu. Nyt hiukan kokemusta söi varustautumiseni, shortsit ja pikeepaita. Tosin saatoin sulautua perus-Virtasten joukkoon, mutta kun se väki on vähemmistönä Siljan laivoilla eikä minulla ole mitään hinkua kuulua johonkin vähemmistöön tai edes enemmistöön ruotsinlaivalla. Olisi pitänyt etiäisen kertoa tämäkin, niin olisin ottanut paluun juntti-Viking-Linella. Päätin panna huonon onnen ruotsalaisten piikkiin tai ainakin suomenruotsalaisten ja puhuin huonoa ja puoliksi itsetehtyä ruotsiani koko illan. Luultavasti jossain vaiheessa yökerhossa turhankin kovaan ääneen, shortseissa ja pikeepaidassa.

Helsinkiin päästyäni ajoin sitten auton suoraan merkkihuoltoon, jossa oli tietenkin toista päivää pitkä jono. Ystävällisesti neuvoivat toiseen pisteeseen, jossa oli tyhjä halli ja mekaanikot istuivat välitupakilla pihalla. Kävelin siihen sitten neljättä päivää päällä olevissa shortseissa ja pikeepaidassa ja tein parhaani esittäessäni tosiblondia. Hei, tiedättekö te miten tässä autossa aukeaa peräkontti? Mekaanikko kävi syöttiin, katsoen minua kuin tosiblondia. Hetken kuluttua peräkontti oli auki ja eikä maksanut mitään. Mystistä.

Tekisi mieli sanoa Seppo Rätyä lainatakseni, että Norja on paska maa, mutta en oikeen osaa syyttää tästä muuta kuin huonoa tuuria tai autoa. Tai ei sentään autoa. Norja on erittäin hieno paikka, näin mersumiestenkin kesken ja myös norjalaiset inhoavat ruotsalaisia.