Viimeinen näytös elokuvissa

Kuljin vuoden päivät muutaman kerran kuukaudessa leffassa kunnes tuli taas muutamaksi vuodeksi stoppi. Viimeinen elokuvateatterissa näkemäni leffa oli Manaaja, Alku. Ei mikään erityinen tekele, mutta leffaseuran muistan iäti.

Edessä ja vieressä, molemmilla puolilla istui kettutyttöjä ja heidän ei-vegaaniseuraa. No, joka tapauksessa eväät oli otettu sitten matkaan. Kettutytöillä voipaperissa näkkileipiä, hapankorppuja ja sittisoodaa, seuralla juustonaksuja, sipsejä, purkkaa... Vittu sitä jatkuvaa rapinaa kun yritti parhaansa keskittyä jännittämään olematonta.
Takana, kahden penkkirivin päässä oli kolme kirgiisiä, joista yksi simultaanikäänsi tekstit näille kahdelle kuuluvalla äänellä.
Jotenkin nämä vielä meni, kun yritti pohtia olisiko aihetta kirvessurmaan vai oliko kyseessä vaan oma pienuus? Kaiken kruunasi takana istunut teinityttöpari. Tytöt hihittivät koko elokuvan ajan, alusta loppuun saakka. Mainosten mentyä ajattelin olisiko hihittäminen fyysisesti mahdollista näin kauan. Puolivälissä elokuvaa totesin, että jos noista jompikumpi kuolee tuohon hihitykseen niin julistan välittömän elvytyskielon, enkä anna kenenkään soittaa apua ennen loppua. Siirryn, saatana, sen toisen viereen ja alan sille kaveriksi hihittämään kuolemankin uhalla.

Välillä katsoin vihaisesti, että onko niillä housut auki - räplääkö ne toisiaan vai itseään, mutta en saanut tästä heitä kiinni. Hihitys ei laantunut edes katseista. Fyysisen väkivallan uhka väreili välissämme, muttei mennyt tytöillä jakeluun hihitykseltä. Vittu olkoon viimeinen elokuva teatterissa!

Keskustelin lääkäriystäväni kanssa tästä tapauksesta ja hän kertoi, että elokuvateatterit ovat yleisiä narkomaanien ajanviettopaikkoja. En epäile selitystä yhtään. Kunnon tötsyt ennen leffaa nostavat varmaan elokuvakokemuksen potenssiin.

Nautin leffat mielummin ½ vuotta myöhemmin dvd:ltä kotiteatterissa, kun voi valita seuransa...