"Missä se pikkulippu on? Pitääköhän sekin antaa?"
"Anna vaan reililippu, katotaan riittääkö."
Nyt olen sen vihdoin ymmärtänyt: suomalaisena on aivan mahtavaa kimppamatkustaa. Minulla ja reissutoverillani Ollilla on yhteinen kieli, jota kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä. Kuitenkin solkotamme englantia kuin toista äidinkieltä, joten voimme vieraiden kanssa ja heidän seurassaan vaihtaa tähän kolmanteen kotimaiseen.
Nopeissa päätöksentekotilanteissa on kätevää sopia konsensus parin lauseen neuvotteluilla. Oliko se edellinen ruokapaikka halvempi? Reippaasti, mennään mieluummin sinne. Ja jos jututtaja vaikuttaisi taskuvarkaalta tai muuten epäilyttävältä, voisi tällaisessakin tilanteessa mutista mutuilunsa heti omalla kielellä.
Pohjoisen puhunnan ansiosta jokainen tila on tarpeeksi yksityinen luottamuksellisille keskusteluille. Ei sillä, että minua ja matkakumppaniani erityisesti haittaisi syvällisten supatustemme kantautuminen ulkopuolisiin korviin. Voi kuitenkin olla, ettei kaikkia kanssamatkustajia kiinnostaisi kuulla otteita skandinaavisista skandaaleista.
Aiemmin ajattelin, ettei pikkuruisesta äidinkielestä ole maailmalla juuri mitään hyötyä. Olin väärässä.
