Unelmien tiellä -seikkailu päättyi onnistuneesti viime viikonloppuna. Ankaran loppukirin ansiosta ylsimme 1000 unelmakortin tavoitteeseemme. Yksi vaihe päättyi, toinen alkaa. Reilun 20 päivän jälkeen minun on taas aika matkustaa yksin.
Istun nyt hotellihuoneessani Masqatissa, Omanin pääkaupungissa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin laskeutunut näillä hetkillä Nepaliin, mutta myöhästyneen ensimmäisen lennon takia en ehtinyt seuraavaan koneeseen. Korvaava jatkoyhteys lähtee huomenna. Sitä ennen ehdin hieman levätä ja koota ajatuksiani.
Olen tottunut reissaamaan itsekseni. Kaikki yhteismatkani kavereiden kanssa eivät ole sujuneet ongelmitta. Sen takia pelkäsin etukäteen, miten kahdenkymmenen päivän yhteiselo Ollin kanssa onnistuisi. Tulisiko riitoja, tyssäisikö matka välirikkoon? Jälkikäteen voin iloita, että kaikki sujui hyvin. Suorastaan yllättävän hyvin. Suuremmilta kiistoilta vältyttiin ja alkutotuttelun jälkeen kahden kulkijan kimppamatkustus osoitti etunsa.
Synergiaa seikkailuun
Ensimmäiset kimppakulkemisen hyödyt nähtiin jo pakkaillessa. Teipin ja kynsisaksien kaltaisia perustarvikkeita on turha ottaa tuplana mukaan, kun yhdestä riittää molemmille. Vieläkin tosin ihmettelen, miksi minä olin pakannut kamman ja shampoon mukaan, mutta reuhkaletti Olli ei.
Raha-asiat hoiti yleensä toinen molempien puolesta. Lainoista pidettiin tarkkaa kirjaa. Maksajaksi valikoitui joko se, jolla oli mammonaa helpommin mukana tai se, joka oli toiselle pahemmin veloissa. Matkan päätteeksi olin Ollille auki pari sataa, Olli minulle joitain kymmeniä tuhansia. Harmi vain, että rahayksikkö oli eri – kurssimuunnosten jälkeen jouduin jälleen maksumieheksi.
Ylimääräisestä silmä- tai käsiparista ei ole tien päällä muutenkaan haittaa. Suunnistaminen vieraassa ympäristössä on paljon helpompaa, kun opasteita tähystelee kaksi ihmistä. Raskasta rinkkaakaan ei tarvitse erikseen laskea selästä jokaisen pikkuesineen takia, kun penkomiset voi hoitaa kaveri.
Kimppakyydin keskitie
On myös muistettava, ettei kimppamatkustuksen tarvitse merkitä jatkuvaa yhdessäoloa. Samaa naamaa ei ole pakko tuijotella päivästä toiseen, vaan muu seura on aina tervetullutta vaihtelua. Ainakin minulle sopi hyvin, että Unelmien tiellä -projektin loppupuolella kuljimme molemmat paljon omilla teillämme.
Parhaimmillaan porukassa reissaaminen on paljon huolettomampaa ja helpompaa kuin yksinäinen reppureissaaminen. Se kuitenkin vaatii, että matkaajien keskinäinen kommunikointi pelaa. Kuten muunkin yhteiselon, myös kimppamatkustelun onnistuminen vaatii osallistuvaa otetta kaikilta osapuolilta.
