Unelmien tiellä

Unelmien tiellä -seikkailu päättyi onnistuneesti viime viikonloppuna. Ankaran loppukirin ansiosta ylsimme 1000 unelmakortin tavoitteeseemme. Yksi vaihe päättyi, toinen alkaa. Reilun 20 päivän jälkeen minun on taas aika matkustaa yksin.
Istun nyt hotellihuoneessani Masqatissa, Omanin pääkaupungissa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin laskeutunut näillä hetkillä Nepaliin, mutta myöhästyneen ensimmäisen lennon takia en ehtinyt seuraavaan koneeseen. Korvaava jatkoyhteys lähtee huomenna. Sitä ennen ehdin hieman levätä ja koota ajatuksiani.
Olen tottunut reissaamaan itsekseni. Kaikki yhteismatkani kavereiden kanssa eivät ole sujuneet ongelmitta. Sen takia pelkäsin etukäteen, miten kahdenkymmenen päivän yhteiselo Ollin kanssa onnistuisi. Tulisiko riitoja, tyssäisikö matka välirikkoon? Jälkikäteen voin iloita, että kaikki sujui hyvin. Suorastaan yllättävän hyvin. Suuremmilta kiistoilta vältyttiin ja alkutotuttelun jälkeen kahden kulkijan kimppamatkustus osoitti etunsa.
Synergiaa seikkailuun
Ensimmäiset kimppakulkemisen hyödyt nähtiin jo pakkaillessa. Teipin ja kynsisaksien kaltaisia perustarvikkeita on turha ottaa tuplana mukaan, kun yhdestä riittää molemmille. Vieläkin tosin ihmettelen, miksi minä olin pakannut kamman ja shampoon mukaan, mutta reuhkaletti Olli ei.
Raha-asiat hoiti yleensä toinen molempien puolesta. Lainoista pidettiin tarkkaa kirjaa. Maksajaksi valikoitui joko se, jolla oli mammonaa helpommin mukana tai se, joka oli toiselle pahemmin veloissa. Matkan päätteeksi olin Ollille auki pari sataa, Olli minulle joitain kymmeniä tuhansia. Harmi vain, että rahayksikkö oli eri – kurssimuunnosten jälkeen jouduin jälleen maksumieheksi.
Ylimääräisestä silmä- tai käsiparista ei ole tien päällä muutenkaan haittaa. Suunnistaminen vieraassa ympäristössä on paljon helpompaa, kun opasteita tähystelee kaksi ihmistä. Raskasta rinkkaakaan ei tarvitse erikseen laskea selästä jokaisen pikkuesineen takia, kun penkomiset voi hoitaa kaveri.
Kimppakyydin keskitie
On myös muistettava, ettei kimppamatkustuksen tarvitse merkitä jatkuvaa yhdessäoloa. Samaa naamaa ei ole pakko tuijotella päivästä toiseen, vaan muu seura on aina tervetullutta vaihtelua. Ainakin minulle sopi hyvin, että Unelmien tiellä -projektin loppupuolella kuljimme molemmat paljon omilla teillämme.
Parhaimmillaan porukassa reissaaminen on paljon huolettomampaa ja helpompaa kuin yksinäinen reppureissaaminen. Se kuitenkin vaatii, että matkaajien keskinäinen kommunikointi pelaa. Kuten muunkin yhteiselon, myös kimppamatkustelun onnistuminen vaatii osallistuvaa otetta kaikilta osapuolilta.

Olen kuullut, että natiiveilla englannin puhujilla on joskus vaikeuksia matkaillessa. He eivät osaa yksinkertaistaa kieltään riittävästi, jotta ulkolaiset ymmärtäisivät vahvan aksentin värittämää pulpatusta.
Silloin tämäkin keskustelu olisi saattanut jäädä käymättä.
Keskiyö jossain Unkarin ja Romanian rajamailla
Istumme yöjunassa matkalla Bukarestiin. Olli on siirtynyt viihdyttämään muita matkustajia. Itse päädyn juttusille vaunun toisella puolella istuvan keski-ikäisen lippispään kanssa. Habituksensa puolesta hilpeä mies sopisi minkä tahansa pikkukylän bensikselle.
Alkuun mies alkaa vähäisellä englannillaan kertoa matkastaan, joka on ilmeisesti kulkenut Englannin ja Amsterdamin kautta Prahaan ja siitä kohti kotimaata Romaniaa.
Keskustelu saa myös poliittisia vivahteita, kun mies kommentoi Ranskan maahanmuuttopolitiikkaa ("France, Roma. No country roma, roma nomad. France nomad, not accepted!"). Metallipaikat välkkyvät, kun mies nauraa hersyvästi.
Sitten hän alkaa kysellä omasta matkastani.
"Holiday?"
"Yes, holiday. Bucharest."
"Bucharest, capital, hah! Capital: London, Paris, Copenhagen."
"London, Paris, Bucharest."
"Bucharest, pfft. Oslo, Stockholm, Helsinki."
"Helsinki, Finland!"
"Finland. Labenranta."
(Vanhana lappeenrantalaisena en ole uskoa korviani.)
"Lappeenranta! Yes, me, Lappeenranta!"
"Aa, Lappeenranta! Imatra, Lappeenranta. Lappeenranta International Airport. St. Petersburg. Good!"
Yhteinen kielemme rajoittui lähinnä paikkojen nimiin sekä universaaleihin tuhahduksiin ja kädenheilautuksiin, mutta silti kummallakin vaikutti olevan todella hauskaa.
Unelmien tiellä -matka päättyy lauantaina 29. kesäkuuta.

"Missä se pikkulippu on? Pitääköhän sekin antaa?"
"Anna vaan reililippu, katotaan riittääkö."
Nyt olen sen vihdoin ymmärtänyt: suomalaisena on aivan mahtavaa kimppamatkustaa. Minulla ja reissutoverillani Ollilla on yhteinen kieli, jota kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä. Kuitenkin solkotamme englantia kuin toista äidinkieltä, joten voimme vieraiden kanssa ja heidän seurassaan vaihtaa tähän kolmanteen kotimaiseen.
Nopeissa päätöksentekotilanteissa on kätevää sopia konsensus parin lauseen neuvotteluilla. Oliko se edellinen ruokapaikka halvempi? Reippaasti, mennään mieluummin sinne. Ja jos jututtaja vaikuttaisi taskuvarkaalta tai muuten epäilyttävältä, voisi tällaisessakin tilanteessa mutista mutuilunsa heti omalla kielellä.
Pohjoisen puhunnan ansiosta jokainen tila on tarpeeksi yksityinen luottamuksellisille keskusteluille. Ei sillä, että minua ja matkakumppaniani erityisesti haittaisi syvällisten supatustemme kantautuminen ulkopuolisiin korviin. Voi kuitenkin olla, ettei kaikkia kanssamatkustajia kiinnostaisi kuulla otteita skandinaavisista skandaaleista.
Aiemmin ajattelin, ettei pikkuruisesta äidinkielestä ole maailmalla juuri mitään hyötyä. Olin väärässä.

Videokamera, mikrofoni, nauhuri, mikrofoniadapteri nauhuriin, ladattavia paristoja, latureita, matkapuhelimet, matkapuhelimien laturit...
Kun pyörittää matkan aikana nettisivuja ja kuvaa dokumenttia, täyttyy rinkka nopeasti teknisistä härpäkkeistä. Vaikka Unelmien tiellä -projektin tavaramäärä onkin jaettu kahdelle ihmiselle, kertyy lisäpainoa silti kilokaupalla. Tämä asettaa omat haasteensa matkailulle. Päivä pääsee kunnolla käyntiin vasta sitten, kun olemme saamme rinkat jemmattua johonkin ja kantamukset vaihtuvat pikkurepuiksi.
Useiden arvotavaroiden kanssa täytyy olla todella huolellinen. On koko ajan tiedettävä edes suunnilleen, mistä mikäkin vempele löytyy. Ensimmäisenä yönä kameroillemme meinasi käydä köpelösti, minkä jälkeen olemme lisänneet varotoimia. Riippulukot ja varmemmat säilytyspaikat eivät kuitenkaan takaa huoletonta unta, vaan nukun yöjunissa levottomasti ja heräilen pieniinkin ääniin. Korvatulpatkin löytyvät, mutta niiden käyttäminen tuntuu turvallisuusriskiltä.
Kannettava tietokone, USB-johtoja, kuulokkeet, langaton hiiri, paineilmatölkki, kolmijalka, monopod, monkeypod, iPad mini...
Suuren roinamäärän kanssa on selvää, että jotakin häviää tai hajoaa. Katoamistempun tehneille kuulokkeille tai kolmijalalle löytää korvaajan mistä tahansa elektroniikkaliikkeestä, mutta sopivan nauhurin metsästäminen hajonneen tilalle onkin kinkkisempi pulma. Musiikkiliikkeen metsästys tuntemattomassa Hampurissa – raskaita rinkkoja raijaten – ei kuulunut seikkailun kohokohtiin.
Kaikenlaista tilpehööriä on siis valtavasti eikä osaa laitteista ole käytetty kertaakaan, mutta silti jotakin puuttuu. Kannettavia tietokoneita on vain yksi. Tämä on melkoinen hidaste, kun kummankin pitäisi mahdollisimman usein päästä kirjoittamaan tekstejä ja etsimään tietoa.
Järjestelmäkamera, salama, lisävalo, kameran kaukolaukaisin, muistikortteja, siirrettävät kovalevyt, GoPro-toimintakamera, GoPron lisätarvikkeet...
Voi olla, että seuraavalle reissulleni otan mukaan vain kännykän. Ja ehkä laturin. Jos on aivan pakko.

”Maahanmuuttajalla on Saksassa kaksi mahdollista työpaikkaa. Voit ryhtyä tarjoilijaksi tai työskennellä turistien kanssa”, tiivistää meksikolaistaustainen Alex. Itse hän aloitti kahvilassa, mutta siirtyi puolitoista vuotta sitten kyydittämään turisteja vinkeällä kuuden istuttavalla konferenssipyörällä.
Päädyn juttelemaan Alexin kanssa tämän nykyisellä työpaikalla, Brandenburgin portilla Berliinissä. Hän kertoo viihtyvänsä turistikohteessa, jossa tapahtuu joka päivä jotain uutta. Pysyvyyttä paikalle tarjoavat muut turistien viihdyttäjät, jotka muodostavat oman löyhän yhteisönsä.
”Välillä näkee, kun Darth Vader juttelee vaikka Predatorin tai Super Marion kanssa. Muut työntekijät oppii tuntemaan, kun on ollut täällä tarpeeksi kauan”, Alex toteaa.
Miten nuori meksikolaismies sitten päätyi Eurooppaan? Hän oli osaltaan kyllästynyt kotimaansa eriarvoisuuteen ja ongelmiin. Alexin mukaan eteläamerikkalaisten silmissä Saksa on ”The Land of Opportunities”.
”Moni ajattelee, että Eurooppaan tullessa saa suoraan miljoona euroa käteen. Totuus on kuitenkin toinen. Ihmiset ovat tyytyväisiä jos teet työtä, mutta muuten yhteiskuntaan on vaikea päästä sisään.”

Parempi elämä, parempi maailma
Sujuva supliikkimies myöntää, ettei kuvitellut elämäänsä Euroopassa aivan tällaiseksi. Hän kuitenkin haaveilee paremmasta. Alex on opiskellut kääntämistä ja puhuu englannin lisäksi myös saksaa, espanjaa, ranskaa ja italiaa. Työ YK:ssa tai EU:ssa voisi olla yksi vaihtoehto. Paluu Meksikoon ei vielä tunnu ajankohtaiselta.
”En koe itseäni enää meksikolaiseksi, vaan pikemminkin kansainväliseksi. Ja mitä siellä tekee vaikka ranskalla tai italialla? Ei yhtään mitään.”
Oman työllistymisensä sijaan maailmankansalainen on enemmän huolissaan muiden ihmisten epätasa-arvosta. Poliittisesti valveutunut nuorukainen kertoo esimerkin Saksan koulujärjestelmästä, jossa yliopistoon pääsy voi jo nuorella iällä tyssätä siihen, ettei perheellä ole varaa kalliiseen yksityisopetukseen.
Maailman ihmisten eriarvoisuuteen Alex aikookin puuttua. Syksyllä hän lähtee kiertämään ympäri Eurooppaa kuvaamassa dokumenttia, jolla hän tuo vähäosaisten ääniä kuuluviin. Paluu Meksikoonkin voi olla tulevaisuudessa vaihtoehto. Alex unelmoi vuosien päästä perustavansa hyväntekeväisyysjärjestön kotimaahansa, kunhan on ensin päässyt parempaan asemaan Euroopassa.
Menestyksen eteen on kuitenkin tehtävä lujasti töitä. Ainakaan vielä ei miljoonan euron starttirahaa ole näkynyt.

Viime kesän reililläni ylsin ”kunnioitettavaan” saavutukseen. Onnistuin menettämään kaksi kameraa yhdellä iskulla, kun sekä kaulassani roikkunut järjestelmäkamera että taskussa pyörinyt pokkarini ryöstettiin.
Pitkään ajattelin, etten enää ylittäisi ennätystäni. Kolmen kameran menettäminen kerralla vaatisi jo melkoista surkeiden sattumusten sarjaa. Juuri niin pääsi kuitenkin käymään Unelmien tiellä -matkan ensimmäisenä yönä.
Yö saapuu varkain
Olemme menossa yöjunalla Tukholmasta Malmöön. Säästösyistä emme ottaneet makuupaikkoja, vaan yövymme kakkosluokan istumapaikoilla. Rinkat ovat hattuhyllyllä yläpuolellamme. Kaikki dokumenttiprojektissamme käytetyt kameramme – järjestelmäkamera, videokamera sekä GoPro-toimintakamera – ovat vaatteisiin käärittynä pikkurepussa rinkkani sisällä.
Keskustelemme alkumatkan, mutta lopulta on aika käydä nukkumaan. Takanamme ollut penkkirivi on tyhjentynyt jollakin välipysäkillä, joten asetun sinne pitkäkseni ja käytän takkiani peittona. Olli ryhtyy nukkumaan omalla rivillämme sanomalehti naamallaan. Seuraavien tuntien tapahtumat menevätkin meiltä lähes täysin ohi.
Heräilen vähän väliä junan kuulutuksiin, mutten reagoinut niihin sen kummemmin. Muutamaan otteeseen kuulen uneni seasta kun hieman hätääntyneen oloinen naisääni kyselee ja toistelee jotain englanniksi (”Have you seen anything?” ja jotain puhetta kadonneista tavaroista). En jaksa kuitenkaan reagoida höpinään vaan jatkan koomailuani takin alle käpertyneenä.
Morgen efter
Aamulla heräämme päätepysäkillä Malmössä, kun suurin osa muista matkustajista on jo poistunut. Teemme aamutoimet kaikessa rauhassa, sillä ketään ei hätisteltäisi junasta vielä tuntiin. Ennen lähtöä Olli pyytää, että ottaisin videokameramme esiin niin saisimme kuvattua jo asemalla hyvää materiaalia.
Alan penkoa rinkkaa, mutta videokameraa ei löydy. Pengon lisää. Pian huomaamme, ettei muitakaan kameroita löydy. Kuumotus iskee. Kanssamme reissannut Minna kertoo, että yöllä kuulemani naisääni oli kadonneista kameroista puhunut konduktööri. Ilmeisesti jotain tavaroita voisi kysellä tuntomerkkejä vastaan.
Hätääntyneinä mutta toiveikkaina säntäämme etsimään konduktööriä. Yksi mieskonnari istuu kopissaan. Kerromme, että kolme kameraamme on varastettu. Konduktööri kertoo, että tänään on onnenpäivämme ja ottaa esiin rähjäisen muovipussin. Yksi kerrallaan hän kaivaa kassista puuttuvat kameramme. Huokaisemme helpotuksesta ja niin huokaisee konduktöörikin.
Mitä oli tapahtunut?
Konduktööriltä saamme jonkinlaisen käsityksen yön tapahtumista. Junassa oli yöllä kulkenut varkaita, jotka olivat saaneet saaliikseen muitakin kameroita. Ilmeisesti osa varkauksista tuli junahenkilökunnan tietoon. Siispä joku työntekijöistä kuulutti keskellä yötä, että he uhkaavat soittaa paikalle poliisit selvittämään tilanteen.
Tästä hätääntyneenä varkaat olivat hankkiutuneet arvotavaroista eroon – heittämällä ne junan vessan roskakoriin. Sieltä konduktööri oli löytänyt muovikassin. Konduktöörit olivat yöllä kiertäneet kyselemässä kadonneista kameroista, mutta emme vielä silloin tienneet että kyse oli meidän kuvauskalustostamme.

Selvisimme siis tällä kertaa säikähdyksellä, mutta tapaus toimii hyvänä varoituksena matkailun vaaroista. Kävi erittäin selväksi, ettei edes pohjoisessa lintukodossa ole varaa varomattomuuteen.

Arimo: Morjensta ihmiset.
Olli: Moro moro.
Arimo: Myö ollaan Arimo ja Olli ja meillä on tällainen projekti kuin Unelmien tiellä.
Olli: Mä olen Olli Lukkari, täytin 23. Olen opiskellut Jyväskylässä pari vuotta opiskelijaksi, mutta nyt on menossa välivuosi. Olen nimennyt käyntikortissani itseni dream artistiksi eli kerään unelmia ja järjestän niistä näyttelyitä. Muihin kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat pianonsoitto, lukeminen, kirjoittaminen ja parkour. Olen aika sosiaalinen kaveri ja tykkään tutustua ihmisiin.
Arimo: Ja mie olen Arimo Kerkelä, 21-vuotias psykologian opiskelija ja vapaa toimittaja. Syntyjäni Lappeenrannasta, mutta nyttemmin olen asettunut Jyväskylään. Voisin kuvailla itseäni ikuiseksi optimistiksi. Kuljen positiivisella asenteella ja vaikka vastoinkäymisiä sattuisi, niin se on virkistävää vaihtelua. Vapaa-aika pyörii pitkälti kirjoittamisen ympärillä, mutta aiemmin harrastuksiin on kuulunut mm. kalpamiekkailua ja kestävyysjuoksua.
Olli: Unelmien tiellä on puolestaan meidän yhteinen projekti. Reissaamme 20 päivää Euroopassa, meillä on mukana tuhat postikorttia ja pyydämme tuhatta ihmistä kirjoittamaan unelmansa näille korteille.

Arimo: Seikkailun slogan on ”2 miestä, 20 päivää, 1000 unelmaa”. Matka alkoi 10. kesäkuuta ja kestää kuun loppuun. Hommaa voi seurata meidän nettisivulla, Facebookissa ja täällä Cityssä. Jälkikäteen matkasta editoidaan vielä dokumentti.
Olli: Unelmien tiellä on jatkoa Post Our Dreams -blogilleni johon kerätään unelmia ympäri maailmaa.
Arimo: Totta. Alkujaan tutustuttiinkin tämän unelmienkeruun merkeissä, kun Olli pyysi myös miuta täyttämään unelmakortin ja sitä kautta alettiin jutella enemmänkin.
Olli: Joo, kävin viime syksynä yliopiston piknikillä keräämässä viimeisiltä paikalla olijoilta unelmia. Tuon kohtaamisen kautta ollaan päädytty samaan laivaan.
Arimo: Ja ollaan muuten ihan konkreettisesti samassa laivassa. Ollaan tätä juttua tehdessä matkalla Turusta Tukholmaan ensimmäisenä reissupäivänä. Pitäisikö nyt kertoa miksi me tätä projektia tehdään? Mikä on Unelmien tiellä -matkan tarkoitus?

Olli: Me halutaan inspiroida ihmisiä toteuttamaan ja miettimään omia unelmiaan. Moni ei ikinä kunnolla mieti ja moni pelkää. Meillä on siis itsellä se pohja, että me ollaan kaksi opiskelijaa. Me ei olla mitään Richard Bransoneita tai maailman varakkaimpia ihmisiä...
Arimo: Vielä.
Olli: ...vielä. Me ollaan vain pari opiskelijaa, mutta silti ollaan saatu tähän yhteistyötahoja mukaan ja päätetään tehdä dokumentti ihan nollapohjalta. Just tällaista inspiroivaa ruohonjuuritason meininkiä johon me halutaan kannustaa ihmisiä.
Arimo: Juuri näin. Tänne Cityn blogiin tulee siis anekdootteja matkan varrelta, yksittäisiä kertomuksia ja tarinoita kimppamatkustelun ihanuudesta. Tai mitä yhteiselomme tuleekaan olemaan.
Olli: Matkaseuran yksipuolisuudesta? Varmasti tulette kuulemaan mielenkiintoisista tarinoista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Se voidaan melkeinpä luvata.

Unelmien tiellä -matkan kotisivut ja Facebook.