Viime kesän reililläni ylsin ”kunnioitettavaan” saavutukseen. Onnistuin menettämään kaksi kameraa yhdellä iskulla, kun sekä kaulassani roikkunut järjestelmäkamera että taskussa pyörinyt pokkarini ryöstettiin.
Pitkään ajattelin, etten enää ylittäisi ennätystäni. Kolmen kameran menettäminen kerralla vaatisi jo melkoista surkeiden sattumusten sarjaa. Juuri niin pääsi kuitenkin käymään Unelmien tiellä -matkan ensimmäisenä yönä.
Yö saapuu varkain
Olemme menossa yöjunalla Tukholmasta Malmöön. Säästösyistä emme ottaneet makuupaikkoja, vaan yövymme kakkosluokan istumapaikoilla. Rinkat ovat hattuhyllyllä yläpuolellamme. Kaikki dokumenttiprojektissamme käytetyt kameramme – järjestelmäkamera, videokamera sekä GoPro-toimintakamera – ovat vaatteisiin käärittynä pikkurepussa rinkkani sisällä.
Keskustelemme alkumatkan, mutta lopulta on aika käydä nukkumaan. Takanamme ollut penkkirivi on tyhjentynyt jollakin välipysäkillä, joten asetun sinne pitkäkseni ja käytän takkiani peittona. Olli ryhtyy nukkumaan omalla rivillämme sanomalehti naamallaan. Seuraavien tuntien tapahtumat menevätkin meiltä lähes täysin ohi.
Heräilen vähän väliä junan kuulutuksiin, mutten reagoinut niihin sen kummemmin. Muutamaan otteeseen kuulen uneni seasta kun hieman hätääntyneen oloinen naisääni kyselee ja toistelee jotain englanniksi (”Have you seen anything?” ja jotain puhetta kadonneista tavaroista). En jaksa kuitenkaan reagoida höpinään vaan jatkan koomailuani takin alle käpertyneenä.
Morgen efter
Aamulla heräämme päätepysäkillä Malmössä, kun suurin osa muista matkustajista on jo poistunut. Teemme aamutoimet kaikessa rauhassa, sillä ketään ei hätisteltäisi junasta vielä tuntiin. Ennen lähtöä Olli pyytää, että ottaisin videokameramme esiin niin saisimme kuvattua jo asemalla hyvää materiaalia.
Alan penkoa rinkkaa, mutta videokameraa ei löydy. Pengon lisää. Pian huomaamme, ettei muitakaan kameroita löydy. Kuumotus iskee. Kanssamme reissannut Minna kertoo, että yöllä kuulemani naisääni oli kadonneista kameroista puhunut konduktööri. Ilmeisesti jotain tavaroita voisi kysellä tuntomerkkejä vastaan.
Hätääntyneinä mutta toiveikkaina säntäämme etsimään konduktööriä. Yksi mieskonnari istuu kopissaan. Kerromme, että kolme kameraamme on varastettu. Konduktööri kertoo, että tänään on onnenpäivämme ja ottaa esiin rähjäisen muovipussin. Yksi kerrallaan hän kaivaa kassista puuttuvat kameramme. Huokaisemme helpotuksesta ja niin huokaisee konduktöörikin.
Mitä oli tapahtunut?
Konduktööriltä saamme jonkinlaisen käsityksen yön tapahtumista. Junassa oli yöllä kulkenut varkaita, jotka olivat saaneet saaliikseen muitakin kameroita. Ilmeisesti osa varkauksista tuli junahenkilökunnan tietoon. Siispä joku työntekijöistä kuulutti keskellä yötä, että he uhkaavat soittaa paikalle poliisit selvittämään tilanteen.
Tästä hätääntyneenä varkaat olivat hankkiutuneet arvotavaroista eroon – heittämällä ne junan vessan roskakoriin. Sieltä konduktööri oli löytänyt muovikassin. Konduktöörit olivat yöllä kiertäneet kyselemässä kadonneista kameroista, mutta emme vielä silloin tienneet että kyse oli meidän kuvauskalustostamme.
Selvisimme siis tällä kertaa säikähdyksellä, mutta tapaus toimii hyvänä varoituksena matkailun vaaroista. Kävi erittäin selväksi, ettei edes pohjoisessa lintukodossa ole varaa varomattomuuteen.