Koska on muodikasta olla itselleen armollinen, niin muotoilen tämän nyt näin: vasta viikko ennen tilipäivää ja haasteen loppua retkahdin kaupassa siideriin (kaksi kappaletta!!) ja pieneen pussiin nachos cheeseballeja. Aijaijai!! Mutta tosiaan, kolme viikkoa maltoin olla porsastelematta.
Kauppalaskun kuitissa oli kuitenkin yksi yhteensä näitä kolmea tuotetta kalliimpi juttu. Nimittäin puolukkarasia. Vanhustyövoimalla kerätyt puolukat loppuivat ja nyt olen siis ostomarjojen varassa.
Olo on kuin sillä lastenlaulun (runon?) tyypillä, joka vaan rallatteli koko kesän ja naureskeli sille toiselle tyypille, joka ahersi tulevaisuuden varalle ja sittenpä talvella olikin karu todellisuus edessä.
(Luulen, että tuo lastenlaulu on jo kielletty. Aiheuttaa varmaan pilteille traumoja, kun vihjaillaan tolleen, et sen iPhone kuutoseen eten pitäis tehdä muutakin kuin näyttää keskisormea)
Niin että nyt olen pari kertaa miettinyt, että miksipä en ajanut syksyisenä viikonloppuna kotiin ja rohmunnut äitin kanssa lähimetsien puolukoita parempaan talteen. Hyvänen aika, puolukka säilyykin niin hyvin, päinvastoin kuin mustikka ja mansikka, jotka pitää pakastaa nanosekunnissa.
Laiskuudesta siis sakotetaan. Ja olenpa taipuvainen ajattelemaan, että se on ihan oikein.
Oivallus lieneekin se, että yksineläjä voi säästää kymppejä, kun lopettaa ruokakaupassa holtittoman porsastelun, mutta todellinen säästö tulee siitä, kun ottaa itseään niskasta kiinni ja näkee vähän vaivaa ja hankkii ne ruokavalionsa kulmakivet muualta kuin kaupasta.
Vaikka haaste on periaatteessa loppusuoralla, niin ajattelin kiristää ruuvia vielä seuraavankin kuukauden ja siihen liittyy nyt sitten sitä vaivannäköä ja valintoja. Smoothiet saa nyt jäädä. Koska pähkinät ja ostopuolukat ovat niin kalliita. Tilalle tulevat ihanat omeletit. Koska luomumunat eivät nekään mitään halpoja kaupassa ole, niin onhan se nyt sitten lähdettävä minunkin jahtaamaan sitä munataksia.