Kaaoskokko

Yhdysvalloissa levisi paska tuulettimeen kun turvallisen abortin taannut Roe vs. Wade kumottiin korkeimmassa oikeudessa. Tilanne on ihan käsittämättömän epäinhimillinen päätös miljoonille naisille ja jälki tulee olemaan hirveää – kohta uutisvirtaan tulee kuvia puoskariabortteihin kuolleista naisista.

Suomessa oikeus aborttiin on melko itsestäänselvänä pidetty asia mutta Roe vs. Waden kumouduttua täytyy täälläkin alkaa aseistautua, mikäli halutaan oikeus turvalliseen ja lailliseen aborttiin säilyttää.

Tähän mennessä lupa keskeytykseen on pitänyt saada kahdelta lääkäriltä. Puoltava lausunto edellyttää tietenkin lääkärin vastaanotolla käyntiä mikä on tosi hieno juttu, koska tästä voidaan päätellä että meillä, kellä synnytyselimet on, pääsemme turvallisen ja luotettavan terveydenhoitoalan ihmisen juttusille tarvittaessa hyvinkin nopeassa aikataulussa. Lakia ollaan nyt muuttamassa niin, että vastaisuudessa abortin saamiseen tarvitaan vain yhden lääkärin puoltava lausunto ja tämä on mun mielestä hyvä ja tarpeellinen muutos - ihminen joka abortin haluaa on varsin stressaavassa tilanteessa muutenkin ja luvan odottelu kiristää hermoja.

Olen yhden lapsen synnyttänyt 2000-luvun alkupuolella mutta hyvin pian kävi selväksi, etten ole pätevä äidiksi tai huoltajaksi. Olen kärsinyt vakavista mielenterveyden ongelmista jo nuoresta tytöstä lähtien, myöhempinä vuosina tulivat kuvioon lisäksi rankat päihdesekoilut.
Sen enempää kuviota valottamatta voin kertoa että lapseni on elänyt ja kasvanut turvallisessa perheessä ja kodissa 1.5 vuoden ikäisestä lähtien koska luovuin hänestä omalla päätökselläni ja annoin adoptioon.
Uskallan väittää että antamalla lapseni pois vältettiin isompi tragedia koska asiat olivat menossa niin päin helvettiä kuin olla ja pystyy.
Asia on ollut traumaattinen ja itken sitä vieläkin välillä koska tulen maallailleeksi mielessäni idylliä, joka minulla olisi voinut jossain toisessa universumissa lapsen kanssa olla – tätä on jatkunut jo 16 vuotta. Saattaisin hyötyä terapiasta mutta siihen pääseminen on kiven alla eikä vieläkään riitä paukut lähteä viemään prosessia eteenpäin.
Lasta on myös välillä kova ikävä vaikka tapaamme suht säännöllisesti ja pidämme yhteyttä muutenkin mm. videopuheluiden välityksellä – viimeksi tänään aamupäivällä.
Silti en kadu päätöstäni vaikka tunnenkin välillä paskoja fiiliksiä. Lapsen hyvinvoinnin kannalta oli välttämätöntä luopua hänestä. Oli kyse myös omasta hyvinvoinnistani.

Asuin Helsingissä 2009 ja tuolloin tulin raskaaksi yhden todella sekavan illanvieton seurauksena. Lapsen siittänyt katosi maisemista jo seuraavana aamuna mutta en olisi hänen läsnäoloaan tarvinnut enkä halunutkaan, kyseessä oli ainoastaan minua koskettava ongelma, ei kenenkään muun.
2009 minulle tehtiin abortti enkä kadu pätkääkään.
Monesti tulee luettua keskusteluista, että abortti traumatisoi syvästi henkisellä tasolla ja on traumaattinen kokemus myös ruumiillisesti.
Nope, asia ei ole aina niin ja tätä näkökulmaa olisi hyvä korostaa keskusteluissa. Valloilla on käsitys että abortin teettänyt ihminen on automaattisesti täysin paskana sekä henkisesti että ruumiillisesti mutta väitän tiukasti tätä vastaan. En missään nimessä kiellä, etteikö jotkut toimenpiteen läpikäyneet siitä kärsisi. Koen kuitenkin, että tämä toinenkin varsin inhimillinen näkökulma on nostettava pintaan - joillekin raskaus on siunaus, joillekin kadotus. Omalla kohdallani koin suunnatonta helpotusta kun raskaus terminoitiin. Ei kaduta.

Oman päätökseni tein heti kun raskaustesti näytti plussaa. En aikonut kokeilla elämää päihdeäitinä saati ihmisenä, jonka mielenterveys luultavasti saisi vielä isompia vammoja raskauden myötä – se oli selvä heti alusta lähtien etten lasta aio synnyttää. Lisäksi lapsen saaminen oli taloudellisestikin ajateltuna täysi mahdottomuus.

Viisaimmat ehdottelee, että voihan sen lapsen antaa adoptioon jos ei itse sitä pysty huoltamaan.
Minä annoin ja se on ollut elämäni raskain ja traumatisoivin kokemus. Odotin lasta niin pitkään, että synnytys piti käynnistää. Sen jälkeen alkoi elämä ihan oikean lapsen kanssa joka meni niinkuin meni vaikka parhaani yritin. Onpahan siitäkin kokemusta ja traumat jäi.
Joidenkin mielestä adoptio on ihan helppo vaihtoehto mutta oma kokemukseni on hiukan toisenlainen.

Somekommenttien röhkijät pitävät aborttia oikeutettuna ainoastaan jos ihminen raiskataan, on insestin uhri (raiskaus) tai raskaus uhkaa synnyttäjän henkeä.
Aika karmivaa, että täytyy joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi tai hengenvaaraan että on oikeutettu aborttiin. Näin mustavalkoinen ajattelu sikiää tietyistä piireistä ja kaikki tietää ketä sormella osoittelen, wink wink. Itse koen olevani sen verran arvokas ihminen ettei lapsen saaminen vuonna 2009 todettujen ongelmien vallitessa olisi ollut reilua minua kohtaan, mikäli siihen olisi pitänyt pakolla ryhtyä.

Omalta osaltani olen hoitanut asiat nykyään niin, että raskauden mahdollisuus on lähes poissuljettu eli ehkäisy on niin kunnossa kuin se kaikella järjellä ajateltuna pystyy olemaan. Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka ovat tulleet raskaaksi vaikka käytössä on olleet e-pillerit tai kierukka. Kun on näin selvät viitteet haluttomuudesta tulla raskaaksi, on päivänselvää ettei abortista pidä joutua taistelemaan jos sellaisen halua. Loppujen lopuksi asia on niin, ettei kenenkään pidä joutua selittelemään tarvettaan aborttiin sen kummemmin – jos ei halua lasta, ei halua ja that´s it, se siitä.

Pidättäytyminen ei tule poistamaan ei-haluttuja raskauksia.
Meinaako joku ihan oikeasti vahtia että porukka tällä pallolla lopettaa panemisen tuosta noin vaan kun joku hihhuliootti näin määrää? Näitä harhaisia ajatuksia jakaa tietyt tahot joilla ei ole mitään käsitystä, mitä ihmiset vapaa-aikoinaan oikeasti puuhailevat puutarhanhoidon lisäksi.

Oikeus turvalliseen ja lailliseen aborttiin on välttämättömyys ja tästä ei pidä joutua vääntämään yhdenkään vakaumuksensa sokaiseman kanssa.
On myös välttämätöntä pitää kiinni oikeudesta saada turvallisia ehkäisymenetelmiä koska kukaan täysjärkinen ei halua puoskariaborttien vuoksi kuolleita ihmisiä.

- Sari -

Viime marraskuu oli suht raskas kun minulle merkityksellinen mies ghostasi meitsien. Asiaa on tullut työstettyä ja surtua ihan ja pirusti mutta ei enää kirvele ja aika on jopa kullannut muistoja.

Vietimme Mikkelissä aikaa miehen kesämökillä yhteensä viitenä kesänä peräkkäin kunnes järjestin sinne itselleni porttikiellon eheh.
Mökkeilyyn liittyi sääntöjä: osallistuminen ruohonleikkaukseen oli osa pakettia, samoin halkosavotta. Vihasin erityisesti ruohonleikkaamista koska olin varma, että se vanha Husqvarna tai mikä lie kyykkä lipeäisi käsistäni järveen tai katkoisi vähintään varpaat.
Viimeksi mainittu pelko perustuu tositapahtumiin – luin monta vuotta sitten lehdestä että joku epäonnekas kilpajuoksija kaatui selälleen ruohoa leikatessaan kiskaisten leikkurin jalkansa päälle ja naps, pottuvarvas irti.

Lisäksi yksi tinkimätön sääntö oli, että huussiin ei kusta. Ymmärrän kyllä perustelut siltä kantilta, että kusiämpäri painaa aavistuksen enemmän kuin pelkät ”muut tulosteet” mutta koin tarpeelliseksi välillä protestoida sääntöä vastaan.
Törmäsin eilen fb-muistoon, jossa referoin riitaa jonka saimme aikaan lounasta mättäessä. Mies ryhtyi luennoimaan tasapainoisesta ruokavaliosta kaikkitietävästi, minä tulistuin ja paiskasin eväät lautasineen roskiin, mies uhkasi polttaa lautasen ja minä sen jälkeen kusta huussiin.

Mökkiranta oli upottavaa mutaa.
Tykkään uimisesta ja vesi on muutenkin tärkeä elementti rauhoittumiseen mutta tunsin syvää inhoa mutapohjaa kohtaan - pelkään myös iilimatoja plus olin varma että törmään vedessä ruumiiseen.
Viimeksi mainittu pelko perustuu myös tositapahtumiin – erään kerran Iisalmelaisessa rannassa pulikoidessa löysin pohjasta kalastushaavin. Kaverin kanssa naurettiin että hehe, kohta nousee kokonainen ihminen. Hetken kuluttua löysin pohjasta virvelin. Viskasin sen laiturille järkyttyneenä enkä enää mennyt veteen. Ei siis löytynyt ruumista mutta olihan tuo aika epäilyttävää että järvestä löytyy virveli ja haavi – ei ollut aikomustakaan ottaa selvää, onko siellä kalastajakin jossain.

Näitä tervehenkisiä pelkoja kokien päätin karaistua ja kokeilla Mikkeliläistä mutapohjaa.
Ostin tarkoitusta varten feikkikroksit joiden ajattelin lieventävän mutaällötyksen tuntua jalkapohjissa.
Siippani oli keskittynyt halkosavottaan (kyllä, lipesin siitä ainakin tuon kerran) toisella puolen tonttia kun arasti laskin jalkani vielä kirkkaaseen rantaveteen. Parilla harppauksella olin yhtäkkiä uponnut puolisäärtä myöten siihen kammoamaani mutaan. Pakokauhuisena rimpuilin irti jolloin toinen kroksi putosi kyydistä eli jäi sinne mutapohjaan ikihyviksi. Eipä siinä, sinne jäi se toinenkin töppönen syvyyksiin.
En enää ikinä mennyt kokeilemaan pohjan koostumusta vaan peloissani pulahdin järveen laiturilta. Pohjasta kasvavat vesikasvit olikin sitten ongelma koska perkele – kaikki mikä epämääräisesti tavoitteli päivänvaloa sen mustavetisen järven syövereistä, pelotti ja pelottaisi edelleen mikäli vielä tulisi tilaisuus mökkeilyyn.

- Sari -

Herran vuonna 1985 liikuskelin Iisalmen Ohenmäessä koska serkun perhe asui siellä, ikää meillä oli 5-9.
Pyörittiin milloin missäkin pusikossa hutkien kaupungin istutuksia. Tai mistä minä tiiän kenen ne oli. Omasta mielestäni me puutarhurit tehtiin tieteellistä tutkimusta mutta joku alueen puistokyylä puuttui leikkeihin.

Maalaisserkku eli minä olin varsin ihmeissäni kun kaupunkiserkut esittelivät alueen laitamilla sijainneen jätevesikeskuksen. Aikamme ovia repien paikalle ilmestyi lafkan huoltomies joka intoutui esittelemään laitoksen toimintaa.
Pian seistiin jätevesialtaan reunalla äimistellen, kuinka alapuolella tavara kirjaimellisesti kuohui ruskein vaahtopäin. Muistan miettineeni, mikä mahtaisi olla lopputulos jos tuonne pää edellä tippuu. Näin aikuisena kun asiaa miettii, sillä mikä pää edellä sakoaltaaseen tippuu, ei ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä.

Hevosharrastus oli meidän perheessä noihin aikoihin iso juttu. Isosisko oli intohimoinen heppatyttö ja tallissa oli joko Reipas- niminen suomenhevonen tai vähän vauhkompana mieleen jäänyt Mr. Wetpants.
Koljonvirran talleilla kului aika mukavasti varsinkin kesällä. 80-luvun puolessa välissä meininki oli aavistuksen alkeellisempaa kuin nykyisillä tiluksilla. Tallin oven sisäpuolella oli paksu viltti karmiin naulattuna koska siitä veti varsinkin kylmillä säillä melko voimakkaasti.

Laitumen reunaa kiersi puolin ja toisin pitkä oja jossa muhi kesä ja kärpäset.
Kaviourasta oli myös nähtävissä erittäin laadukkaan näköistä harmaata savea jota pienet kätöseni himosivat muovaamaan. Äiti oli kieltänyt erityisen tiukasti pitämään näpit erossa siitä ojan pohjan savesta koska seassa oli koninkakkaa.
Ajatus savella leikkimisestä ei jättänyt rauhaan ja tuijottelin ojaa haikeasti aina kun ohitin sen ja niin tuli se kaunis päivä kun en enää kestänyt - muorilta salaa savea kurkotellessa liu´uin suoraan sinne vetiseen kuoppaan. Paruin äitiä apuun ja paikalle riensivät hänen perässä sekä iskä että parikymmentä muuta tallin vakiokävijää.

Muistan sen että nolotti, olinhan yltä päältä ponin pississä ja cacassa koko hätääntymyksestään toipuneen ihmisrivin nauraessa katketakseen epäonniselle pikku-Sarille – kiitti vaan, en unohda sitä nöyryytyksen tunnetta ikinä, saisitte kaikki hävetä räyh.

- Sari -