Teatteriarvio: Slava! painii Venäjän karhun kanssa - tuloksetta

Slava! Kunnia on Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä pyörivä näytelmä, jossa juhlavin musiikkiesityksin kommentoidaan suuren naapurimaamme koukeroista nykytilaa ja historiaa.

Puntti Valtonen ja Juha Muje ovat Obeda ja Popeda, Blues Brothers -tyyliin sonnustautuneet veljekset, joiden ympärillä Venäjänmaa elää, kehittyy ja kuolee. Pirkko Saision kirjoittama näytelmä on viittausten aarrearkku. Sieltä voi löytää yhtymäkohtia venäläiseen musiikkiin, maalaustaiteeseen ja kirjallisuuteen, Ukrainan sisäpolitiikkaan, Venäjän homolakeihin, kansainväliseen politiikkaan, Suomen tilanteeseen ja populaarikulttuuriin. Mitä parempi yleissivistys, sen palkitsevampaa on Slava!n seuraaminen.

Lavalla vilahtaa Juri Gagarin, Gerard Depardieu, Iivana Julma, Julia Timosenko, Katariina Suuri ja Potemkin sekä Jeesuksena katosta laskeutuva Conchita Wurst. Monille hahmoille on räätälöity omat lauluosuudet. Jussi Tuurnan musiikki on taattua, mahtipontista ja melodista teatterimusiikkia slaavilaisin maustein.

Juha Mujeen piti jäädä eläkkeelle viime vuonna, mutta niin vain mies vetää taas pääroolia Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Ja hyvä niin, sillä Muje on erinomainen näyttelijä, eikä hänen soisi jäävän eläkkelle vielä pitkään aikaan. Puntti Valtosen kanssa he muodostavat Slava!ssa mainion häsläävän pääparin. He ovat lavalla lähes samannäköisiä ja samankokoisia.

Näytelmässä on runsaasti vaikuttavia yksittäisiä kohtauksia. Yksi hienoimpia on näytelmän avaava kohtaus, jossa Volgan lautturit hinaavat orkesteria lavalle. Lavasteet ovat jykevät ja parhaimmillaan musiikkiesityksiin osallistuu noin 20 henkeä.

Slava! on komeaa katsottavaa, mutta näytelmä jää lopulta vain mahtailevaksi viihdespektaakkeliksi vailla syvempää johtoajatusta. Se ampuu hieman joka suuntaan osumatta oikein mihinkään. Näytelmä ei kerro oikein mistään.

Joskus 1970-luvulla tällainen näytelmä olisi ollut rohkea ja sen esittämien olisi saattanut olla lähes mahdotonta. Mutta maailma on muuttunut. Slava! yrittää kerjätä verta nenästään, mutta nykymaailmasta ei löydy tahoja, jotka siihen nenään viitsisivät tirvaista. Ei Venäjän ja Neuvostoliiton kriittisesti pilkkaaminen ole nykyään enää mikään juttu. Jos haluaa kohahduttaa (mitä Slava! eittämättä yrittää), pitää keksiä paljon kovempia keinoja.

Brechtiläinen loppuratkaisu oli melko heppoinen. Brechtiläinen vieraannuttaminen (jossa usein juoni keskeytyy, näyttelijät kommentoivat käsikirjoitusta yleisölle, yms.) on äärimmäisen kulunut tehokeino, ja sitä pitää nykyään käyttää hyvin harkiten, jotta sillä olisi vaikutusta. Slava!:n kirjoittaja Pirkko Saisio ja Laura Jäntti edustavat sukupolvea, jolle brechtiläisyys oli todella kova juttu. Nykypolvi kaipaa siihen päivitystä ja uusia raikkaita tulokulmia, hyvänä esimerkkinä Q-teatterin Jotain toista -näytelmä.

Slava! ei jätä kylmäksi, mutta jää harmittavan pinnalliseksi.

Arvio: 2/5

Slava! Kunnia Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Kirjoitettaessa soi Scorpions: Wind of Change