Olli Sirén on mies Ravintolapäivän ja tusinan muun kaupunkitapahtuman takana. Hän päätyi elävöittämään kaupunkia, koska oli huono kaikessa muussa, mitä yritti. Nyt hän tekee lähetystyötä hauskemman kaupungin puolesta.
Neljäs Ravintolapäivä helmikuussa 2012. Tänään, ja vain tänään, yli 300 pop up -ravintolaa palvelee ruuan ystäviä 50 kaupungissa, 12 maassa. Melbournessa syödään vanukasta ja kengurua, Reykjavikissa ikkunasta laskeutuu tiramisua, Tokiossa herkutellaan kaakaolla ja skonsseilla. Rio de Janeirossa nautitaan suomalais-argentiinalais-brasilialaista cross kitcheniä, Nicaraguan Managuassa kahvilan antimia voi lunastaa lausumalla runon.
Helsingissä, hotelli Klaus K:n baarissa Olli Sirén, 28, valmistautuu ottamaan vastaan toimittajia maailman kuuluisimmista sanomalehdistä. He ovat tutustumassa design-pääkaupunkiin, ja tänään on tarkoitus esitellä Ravintolapäivää.
Tiedetään, että toimittajat ovat kiukkuisia. Koko vierailun ajan on pyryttänyt lunta. Kiinalaisilla on kylmä, japanilaisen vaatteet ovat läpimärät, venäläiset eivät halua kävellä piikkikoroissaan kuin parikymmentä metriä kerrallaan. Olli ja muut järjestäjät kertaavat ohjeita vapaaehtoisille: Muistuttakaa, että kyseessä on ruokafestivaali. Älkää nostako esiin ongelmia alkoholiviranomaisten kanssa. Korostakaa rentoa meininkiä. Älkää sanoko mitään hygienia-asetuksista.
Etukäteen sovitaan, että Olli ja Timo Santala, toinen Ravintolapäivän puuhamies, saavat ryhmiinsä hankaliksi tiedetyt toimittajat.
Toppapukuihin ja turkiksiin sonnustautuneita toimittajia lappaa sisään. Ollin ryhmään ohjataan kaksi ranskalaista, kolme kiinalaista ja se märkä japanilainen. Olli patistaa heidät taksiin, joka suuntaa kohti kalliolais-japanilaista ravintolaa. Kun on ajettu 30 metriä, ranskalainen haluaa esittää kysymyksen.
"Miten varmistatte, että hygienia-asetuksia noudatetaan?"
Olli hymyilee ja koskettaa miehen käsivartta. (Hän koskettaa keskustelukumppanin käsivartta hyvin usein.)
"Hauskaa että kysyit. Kerron siitä ihan pian."
Toukokuussa 2011 ensimmäistä kertaa järjestetty Ravintolapäivä on Ollin tunnetuin aikaansaannos. Tässä kohtaa Olli muistuttaa, että Ravintolapäivä ei ole yksin hänen projektinsa. Kunnia keksimisestä kuuluu myös kahdelle muulle, ja staroja ovat ravintoloitsijat. Hän ei enää edes tee paljon mitään Ravintolapäivän eteen, vaan projekti elää omaa elämäänsä.
Niin käy useimmille Ollin projekteille. Jos hänellä olisi käyntikortti, siinä voisi lukea vaikkapa "Olli Sirén, yhteisöllisten kaupunkikulttuuriprojektien alulle saattamisen ammattilainen". Se kuitenkin kuulostaa tylsältä ja byrokraattiselta − kaksi asiaa, joita Olli syvästi inhoaa − joten kutsukaamme häntä kaupunkikulttuurin suurlähettilääksi.
Mutta miten suomenkyläläisestä teinistä kasvoi kaupunkikulttuurin matkasaarnaaja?
"Olemalla huono", Olli sanoo.
Olli kävi samaa porvoolaista yläastetta, jossa hänen isänsä oli rehtorina. Kolmesta veljeksestä kuopus Ilari on abi, kaksi vuotta Ollia nuorempi Ilkka perusti ViiniTV:n ja blogaa Cityn nettisivuilla viineistä sekä pyörittää erilaisia viinibisneksiä. Yläaste oli Ollille hankalaa aikaa.
"Siellä ihmiset saa rääkätä toisiaan melko vapaasti. Mulla oli usein hauskaakin, mutta kun on pienen paikkakunnan yläasteella ekstrovertti, siitä saa myös kärsiä."
Teini-ikään mahtui suuri määrä epäonnistuneita kokeiluja.
"Huomasin, että olen keskinkertainen kaikessa mihin ryhdyn, ellen jopa huono. Menestyin koulussa melko huonosti. Soitin viisi vuotta huilua, huonosti. Tanssin balettia ja show-tanssia, huonosti. Lauloin bändeissä, huonosti. Kirjoitin lehtiin ja pöytälaatikkoon, huonosti. Ainoa, missä olen hyvä, on ihmisten innostaminen ja asioiden alkuun saattaminen."
Kallion ilmaisutaidon lukio oli "itsestään selvä valinta". Vaihto-oppilasvuonna Olli "häröili ja tutustui hippeihin" Brasiliassa. Hippeily ja katukulttuurin fiilistely jatkuivat kotimaassa.
"Jos olisin ollut taiteellisesti yhtään lahjakkaampi, olisin maalannut graffiteja."
Lukion jälkeen Olli ryhtyi opiskelemaan kasvatustieteitä.
"Se miellytti isää. Isoisäkin oli koulun johtaja. Ja oli se munkin mielestä hauska ajatus, että suvun miehet kolmessa polvessa tekisivät töitä oppimisen parissa. Oikeampi laitos olisi ehkä ollut psykologia, mutta en olisi varmaan päässyt sinne sisään."
Olli meni naimisiin lukiokaverinsa kanssa. Lapsi syntyi, kun Olli oli 23.
"Olemme monta kertaa ystäväpiirissä todenneet, että luojan kiitos olemme aikuisia. Teininä tuntui siltä, että aikuisuus on rajoittavaa. Päinvastoin, nyt saa tehdä kaikkea, mistä on oikeasti kiinnostunut. Oli tärkeää ymmärtää, että on muitakin tapoja olla aikuinen kuin se malli, minkä vanhemmiltaan saa."
Paitsi aikuisuus, myös kaupunkikulttuuri on erilaista kuin edellisen sukupolven nuoruudessa.
"Kyse on demokratian kehityksestä. Vielä 1980- ja 1990-luvuilla kaupunkikulttuuri oli punkkareiden ja muiden pienten ryhmien puuhaa. Äänestäminen ja työssäkäynti olivat sopivia tapoja osallistua yhteiskuntaan. Nyt kaikki voivat osallistua ja tehdä asioita."
Tekeminen onkin avainsana. Se toistuu Ollin puheessa koko ajan.
"Suomessa on tapana puhua ja pyöritellä ideoita, mutta toimeen ryhtyminen on joskus todella vaikeaa."
Suomessa tavataan valittaa, että kaupungit ovat tylsiä ja liian pieniä. Helsingin suurin synti on se, ettei se ole Berliini. Olli on siinä mielessä erityinen, että kun muut valittavat, hän käärii hihat.
"Monet ovat kyllä valmiita neuvomaan ja torppaamaan ideat, koska ne eivät muka voi toimia. Totta kai osa hankkeista kaatuu, mutta se ei ole mikään syy lopettaa tekemistä."
Eikä Olli aiokaan lopettaa. Hän vie kaupunkikulttuurin ilosanomaa eteenpäin hengästyttävää tahtia.
2010 syntyi Kivijalkahoito. Siinä kansalaisia kehotettiin asioimaan kahden viikon ajan vain yksityisissä kaupoissa, jotka eivät kuulu isoihin K- tai S-ketjuihin. Tarkoitus oli herätellä ihmiset huomaamaan, kuinka monipuolisia ja edullisia kivijalkakaupat voivat olla, sekä muistuttaa, että kaupunki on aika tylsä, jos siellä on vain kahden firman kauppoja.
Ravintolapäiviä on järjestetty vajaan vuoden aikana jo neljä.
Elokuussa Sofiankadulle nousi Kuorokäytävä, jossa ihmiset saattoivat kävellä keskellä kuoroa ja kuunnella kappaleen Hymni Helsingille.
Syyskuussa Olli organisoi Timo Santalan kanssa Soivan korttelin, tapahtuman, jossa ammattilaiset ja amatöörit kokoontuivat musisoimaan Senaatintorin laidoille.
Presidentinvaalien alla hän kokosi joukon toteuttamaan Flashmob Finlandian, jossa Helsingin rautatieasemalle kokoontuneet, Pekka Haavistoa kannattaneet mieskuorolaiset puhkesivat laulamaan Finlandiaa.
Olli oli We Love Helsinki -kaupunkitanssien vakio-dj ja soitti levyjä Radio Helsingin Iskelmäiltamissa.
Seuraava hanke on kaupunkikeittiö, joka toimii vähän niin kuin pesulat. Pienet kokkaukset hoidetaan kotona, mutta kun tarvitaan erikoista laitteistoa tai pitää valmistaa suuria määriä ruokaa, kaupunkilaiset voisivat käyttää yhteistä keittiötä, jossa on hyvät varusteet ja leivinuuni.
Joulukuussa Ravintolapäivä sai kulttuuriministeriön Suomi-palkinnon, tammikuussa Olli valittiin Vuoden Kaupunkilaiseksi.
Maanantai 6. helmikuuta. Olli on juuri törmännyt ministeriön byrokratiaan. Hän istuu kulttuuriministerin erityisavustaja Anna Tuluston kanssa ravintola Qulmassa. He tapaavat toista kertaa mutta ovat jo halailuväleissä. Olli haluaisi, että taidemuseoihin ripustettaisiin Gallen-Kalleloiden ja Schjerfbeckien viereen tavisten taideteoksia. Yleisö äänestäisi, mitkä taulut pääsevät esille. Olli markkinoi ideaansa vasta-Guggenheimina, mikä onkin viisasta, sillä ministeri Arhinmäki ei ole Gukkis-fani.
Tulusto alkaa neuvoa Ollia rahanhakuprosessin kiemuroissa. Olli ei näytä turhautuneelta, vaikka tämä ei ole hänen tapaistaan. Ministeriön rakenteet ovat raskaat, ja Olli on tottunut nopeaan toimintaan. Ravintolapäivä polkaistiin käyntiin kahdessa päivässä, ja viikon kuluttua kaikki oli valmista logoa myöten.
Olli on sulava, kohtelias ja hymyilevä. Hän koskettaa Tuluston käsivartta ja nauraa, kun Tulusto ehdottaa, että Olli tekisi ruman hakemuksen. Muuten ideaa voitaisiin luulla mainostoimiston keksimäksi.
Samalla viikolla Olli puhuu Sitrassa kaupunkikulttuurin tekemisestä. Hän tapaa Ylen Nenäpäivän tuottajan, joka haluaa kysellä, kuinka Olli saa ihmiset mukaan toimintaan, sekä prikaatinkenraalin, jonka kanssa puhutaan puolustusvoimista ja sosiaalisesta mediasta. Jussi Lähde haastattelee Ollia uuteen kirjaansa Flashmob Finlandiasta, ja Helsingin vihreän valtuustoryhmän johtaja Ville Ylikahri kuuntelee Ollin ideoita riippumattomasta virkamiehestä, joka auttaisi pieniä yrityksiä byrokratian kiemuroissa.
Lopuksi tavataan kaupunginjohtaja Jussi Pajusen avustaja. Hänelle Olli tarjoaa ideaa Helsinki-kaupasta, jossa myytäisiin pienten helsinkiläisyritysten tuotteita. Viikon aikana Olli saa lisäksi kolme työpaikkatarjousta, joista yhden hän ottaa vastaan. Nyt Olli on kaiken muun ohella tuottaja mainostoimisto N2:ssa.
"Olen kunnianhimoinen ihminen. Haluan tehdä asioita, jotka ovat hyväksi yhteiskunnalle, mutta myös itselleni."
Ollaan Porthaninkadulla studiotilaan pystytetyssä pop up -ravintolassa. Hankalat toimittajat ryystävät tyytyväisinä udonejaan. Yksi jo hiukan maistissa oleva kokki bongaa Ollin.
"Hei onks äijä ollu keksimässä Ravintolapäivää?"
"Joo."
"Kysyittekste jotain niinku lupia?"
"Ei."
"Oikein, vittu."
Kiinalainen valokuvaaja haluaa ottaa kuvan, jossa Olli on mukana. Tämä on kuulemma niin tyylikäs. Olli asettuu kokkien kanssa sohvalle ja tekee hassuja ilmeitä. Valokuvaaja on tyytyväinen mutta ei tiedä, että Ollin vaatteita on jo esitelty medioissa Hesaria myöten. Lyhyeksi leikattu tukka, suorat housut, kauluspaita ja sen päällä siisti villapaita. Tyyli tuo mieleen 1960-luvun yhdysvaltalaiset hyvien perheiden college-pojat.
"Nuorempana en tajunnut, miksi isä pyöritteli silmiään mun punaisille rastoille. Nyt olen ymmärtänyt, että ihminen pukeutuu myös muita varten. Jos häröilisin kertomassa ajatuksiani punaisissa rastoissa, niillä ajatuksilla ei olisi mitään väliä. Mark Twain oli oikeassa kun sanoi, että alastomilla on vähän tai ei lainkaan vaikutusvaltaa yhteiskunnassa. Mitä kreisimmät ajatukset, sitä hillitymmässä paketissa ne on tarjoiltava."
Olli pyyhkäisee villapaidan hihan suoraksi. Hänellä on vielä monta ajatusta jäljellä.