Inhoan ruumiinkulttuuria, minulla on vapautus koululiikunnasta psyykkisistä syistä, enkä osaa uida. Mieliala on korkealla surf-urpojen SM-kisakekkereiden sabotoimiseen Fuerteventuralla, kunnes ennen matkaani telon jalkani ja lääkärisetä kieltää rasittamasta vielä kättänikin. Onneksi bongaan ekana aamuna Janin. Hän on ainoa uros, jolla ei ole polvien yli ulottuvat shortsit. Ne jäävät jumittamaan niukasti reiden alapäähän. Osoittautuu, ettei 37-vuotias nörttimme ole koskaan surffannut, ja hän kertoo liikuntanumeronsa olleen kutonen.
“Sähän olet tässä tapauksessa jokseenkin täydellinen minä!”
Otan Janin erityistarkkailuun luottaen miehen surf drop out -potentiaaliin. Jan’s gotta do what I can´t do.
“Loistavaa, toisen käden gonzoa”, puhisee mies.
Janin frendi Markus alkaa tilittää vieressä.
“Tänään ei tuule ja se on itse asiassa hyvä. Off shore tekee aallot hitaammiksi, viivyttää sen kaatumista. On shore rysäyttää aallon surffarin niskaan.”
Kolmikymppinen Markus innostui surffaamisesta kymmenen vuotta sitten Japanissa ja on tehnyt “sitä” sen jälkeen kerran vuodessa mm. Balilla, Brasiliassa, Biskajanlahdella, Mauissa ja Kap Verdessa. Surffareiden puheissa toistuvatkin jatkuvasti eksoottiset paikat.
SM-kisoihin osallistuva Anni kehottaa tyttöjä rannalta autoon. Karvaisempien kansalaisten biili näyttää täydeltä ja mimmien menokoneen etupenkillä on tilaa, joten sinne siis.
Huristelemme saaren toiselle puolelle El Cotillon kylän kupeeseen, koska siellä on juuri nyt parhaat pärskeet. Ne ovat itse asiassa turhankin tuhdit aloittelijoille, joten ajamme suojaisemmalle kaistaleelle. 400 euroa maksavat laudat kouraan ja rantsuun uimapukuja päälle kiskomaan. Kaksi häiskää kiskoo kumipuvun ylleen “au naturel”.
Hollantilainen Oscar käy läpi merkit, joilla hän viestittää untuvikoillemme, mitä pitää ja varsinkin ei pidä tehdä.
Kysäisen Oscarilta, tympiikö kokenutta lautamiestä paimentaa ummikkoja.
“Ei. Tästä näkee kuinka kaikki kuitenkin nauttivat siitä,
mitä ovat tekemässä. Lisäksi suomalaisten peruskunto on yleensä hyvä, englantilaiset ovat aika toivottomia tapauksia.”
Oscar vislaa porukat vartin välein rantaan opettaakseen uusia kujeita. Äkkiä ilmapiiri terästyy, kun havaitsemme jonkun ajautuneen vaarallisen lähelle rantakiviä. Homma menee kiville, mutta ukkeli nousee heti ylös. Sooloilijaksi paljastuu Markus Martikainen, yksi retken järkkäreistä. Ei kovinkaan vakuuttavaa toimintaa, mutta syy on inhimillinen.
“Multa meni käsi, kun olin menossa ulos päin, eikä mitään ollut tehtävissä. Mutta ei pelottanut, pahempaakin on koettu. Ranskassa jouduin virtaan, joka vei ulapalle. Ei hyvä.”
“Miltä tuntuu”, kysyn Janilta kolmannen päivän aamuna.
“Helvetilliseltä. Kolmas päivä on kuulemma kaikkein pahin.”
Hyppään taas mukaan seuraavana päivänä.
Huomaan olevani hiukan erillinen porukasta, yhteishenki on kasvanut yhteisten koettelemusten kautta. Itse kullakin on naarmuja edellispäivästä, jolloin riutta teki tuhojaan. Vihreän mustelman varpaaseen telonut Jan kömpii verryttelyyn muita myöhemmin. Tunnen itseni rintamakarkuriksi siviilit ylläni.
“Loukkaannu, että saan matskua!” kannustan tyrskyihin kahlaavaa anti-atleettia. Seuraavana päivänä porukkaan kuulumaton suomalainen paukauttaa päänsä kiveen – kymmenen tikkiä, joista kolme vielä jotenkin "ihonalaisesti".
“Onko tuo kaiken arvoista?” kysyn kätensä ja jalkansa teloneelta häiskältä.
Hän ei vastaa.
Oscar toteaa, että porukat viettävät jo enemmän aikaa rannalla lekotellen kuin ottamassa aalloilta turpaansa. Lisäksi tämänkertainen keli ja ranta väsyttävät nopeammin.
Sitten on Surf-SM:n vuoro autiolla laavarannalle. Olosuhteet ovat niin vaaralliset, ettei aloittelijoita päästetä veteen, eikä ilmoittautumistani kilpailuihin hyväksytä.
Yksi osallistujista on ammatikseen lumilautaileva Heikki Sorsa. Kysyn eikö jäbää vituta juosta lumen perässä, surffareilla kun on huomattavasti lämpöisemmät oltavat.
“Itsepähän oon lajini valinnut ja kuten näkyy, aina välillä voi touhuta jotain muuta.”
Lumilautailukokemuksesta luulisi olevan hyötyä surffauksessa, vaan:
“Käytännössä nämä ovat kaksi täysin eri lajia.”
Porukka jaetaan neljän hengen ryhmiin ja heillä on 20 minuuttia aikaa tehdä kymmenen suoritusta kolmen hengen tuomaristolle. Aikaa kuluu ja katselijat popsivat grillisafkaa ja juoda kaljaa. Klisee voitto ei ole tärkeintä pitää kerrankin paikkansa. Kolmea loppukilpailuun osallistunutta tyttöä ei sijoitukset edes kiinnosta.
“Mieluummin olisin päässyt kerran kunnolla aallolle kuin voittanut”, yksi puuskuttaa.
Mestaruusluettelo on geneettisesti hämmentävä. Naisten sarjan voitti Krista Marttinen, jonka sairaana oleva kaksoissisar Sini jäi viimeiseksi. Miesten sarjan ykkönen taas oli Mikko Laaksonen, kakkonen hänen kaksoisveljensä Ville. Jos minulla olisi kaksoissisar, olisi pokaali ollut meidän.