Minulla on reilut 100 000 euroa tilillä, velaton asunto ja hyväpalkkainen työ. Tunnustukseni on, että köyhäilen silti koko ajan: ostan euroshopper/rainbow/pirkka-ruokaa, h&m-vaatteita, ajan pummilla julkisissa, jätän tv-luvan maksamatta, leikkaan hiukseni itse jne. En vain osaa tuhlata rahaa...
En ole tähän mennessä vielä äänestänyt seurakuntavaaleissa, mutta nyt ajattelin tehdä sen ensimmäisen kerran. Tunnustukseni on, että teen sen YLE:n homoillan innoittamana. Ajattelin äänestää jotain kohtuu keskellä olevaa henkilöä, en ketään kummastakaan äärilaidasta. Toinen tunnustukseni on, että meneillä oleva homokeskustelu saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Mitä minä tiedän siitä, mikä on oikein ja mikä ei uskonnollisen tematiikan kautta? Olen luullut osaavani perustella ihan perussivistyksen ansiosta, mutta näyttää siltä että kyse taitaa enemmänkin olla uskonasiasta, jossa argumenteilla pro et contra on hyvin vähän tekemistä. Kolmas tunnustukseni kumpuaa tästä: olen ajatellut hengellisiä asioita ihan liian vähän. Pitää yrittää funtsia vähän paremmin oman olemassaolon peruskysymyksiä.
Olen 29-vuotias mies ja olen ollut vaimoni kanssa yhdessä useita vuosia, 2 viimeistä niistä naimisissa. Ennen kuin tapasin nykyiseni, oli minulla muutaman vuoden sinkkuaika, josta n. puolet olin etsimässä ei-niin-vakavaa seuraa kun taas toisen puoliskon ajan etsin kumppania. Olin siis onnellinen kun tapasin nykyiseni, sillä tulimme heti hyvin juttuun ja aloimmekin seurustella aika pian ensitapaamisen jälkeen. Ajattelin kaiken olevan kunnossa ja sinkkuelämän jääneen kauaksi taakse. Kaikki kuitenkin muuttui viime viikonloppuna. Olimme juhlimassa kaverini syntymäpäiviä isolla porukalla, kun minulle tuli baarissa juttelemaan kaunis nainen. Keskustelimme hetken ja kerroin hänelle olevani naimisissa ja että emme voi tehdä mitään lähempää tuttavuutta. Sen jälkeen tiemme erosivat ja ilta meni varsin rattoisasti kavereiden kanssa, enkä edes ajatellut asiaa sen enempää.
Nyt kuitenkin olen alkanut kaipaamaan tätä keskustelukumppania ihan mielettömästi. Musta tuntuu, että ihastuin sekä häneen, että siihen ihastumisen tunteeseen, joka tulee kun tutustuu uuteen ja kiinnostavaan ihmiseen. Siihen tunteeseen mikä on juuri ennen ensimmäistä suudelmaa, ennen ensimmäistä tanssia. Kaikkihan tietävät, että “perhoset” katoavat vatsasta pitkässä suhteessa jossain vaiheessa ja nyt tajuan miten paljon kaipaan niitä pirun perhosia. En oikein tiedä mitä tekisin, kun kaipaan tätä suhteellisen tuntemattomaksi jäänyttä naista.. Tiedän hänestä vain etunimen ja iän, en mitään muuta. Lisäksi asun isolla paikkakunnalla, joten en usko häneen enää törmääväni. Tämä ajatus tuntuu mielestäni musertavalta.
Totuus on, että en edes tiedä miksi mulla on tällainen olo. Tein aivan oikein ilmoittaessani suoraan tilanteeni ja mun pitäisi olla ylpeä itsestäni. Kuitenkin ajatus siitä, etten enää koskaan voi jutella ko. henkilön kanssa on vain tuskainen. Vielä viikko sitten olisin sanonut, että ”ne ajat ovat takana”. Nyt en tiedä mitä ajatella mistään. Miten ihmeessä yksi lyhyt keskustelu voi muuttaa tunteita näin paljon?
Tiedän, että tämä vuodatus on jo muutenkin tosi pitkä, mutta yksi asia mun on vielä pakko kirjoittaa.. mä en nimittäin edes tiedä mitä tekisin, jos minulla olisi ko. henkilön sukunimi tiedossani. Ottaisinko häneen yhteyttä? Mitähän ihmettä mä sanoisin? Ehkäpä toivoisin hänen näkevän tämän tunnustuksen, tunnistavan itsensä ja ottavan yhteyttä. Joskaan en keksi yhtään hyvää syytä miksi hän todella ottaisi yhteyttä, vaikka tajuaisikin olevansa kirjoituksen kohteena. Olin varmaan hänelle vain joku, josta hän oli hetkellisesti kiinnostunut ja joka kuitenkin antoi pakit. Enhän tiedä vaikka hän olisi 5 minuuttia keskustelunsa jälkeen lähtenyt baarista jonkun muun mukaan. Raastavaa.
Olen rakastunut työkaveriini, en tosin uskalla hänelle sanoa sitä, koska pelkään menettäväni hänet. Töissä mun työkaverit eivät tiedä, sitä että tykkään myös naisista. :-(
Viimeaikaisen, kirkkoa sivuavan homo-keskustelun aikana olen esiintynyt erinäisillä keskustelupalstoilla agnostikkona, joka eroaisi kirkosta sen piiriin pesiytyneiden vanhentuneiden käsitysten takia, jollei olisi tuota eromista tehnyt jo parisenkymmentä vuotta sitten. Todellisuudessa olen kirkon jäsen ja tulen jatkossakin olemaan, koska pelkään äitini suuttuvan, jos hän kuulisi minun eronneen kyseisestä instituutiosta... ja miettikääpä sitä, että minä olen jo 44-vuotias!
Lisäksi pelkään, että joku voisi luulla minua homoksi, jos eroisin nyt tämän kohun aikana. Naistenkin kanssa olen erityisen huono olemaan ehkäpä ongelmallisesta äitisuhteestani johtuen. Tosi kauan on siitä, kun olen viimeksi päässyt ketään naista panemaan, että voisi sekin vaikuttaa homoksi leimaantumiseen. Muutoinhan tämä homo-asia kyllä minua juurikaan koske, mutta kirkosta voisin kyllä muista syistä erota. Näitä syitä olisivat esimerkiksi, että en ole uskovainen, kirkollisvero rasittaa kukaroani ja lisäksi uskovaiset ihmiset tuntuvat/ovat aina tuntuneet minusta erityisen julmilta ja pelottavilta. Ei ole kiva olla niiden kanssa tekemisissä.
Lisäksi voisin mainita sellaisesta tapauksesta elämäni varrelta, että kerran pyöräillessäni tuli Päivi Räsänen kävellen vastaani. Hän vaikutti farkkuineen ja pörröisine hiuksineen oikein seksikkäältä ainakin ikäisekseen. Vilkasipa vielä minua hymyillen siinä, kun olin häntä sivuuttamassa, sillä tapaa, että oikein ihmettelin, että onko sellainen edes uskovaiselle ihmiselle soveliasta. Tuli kumman syntinen tunne, mutta saattoipa se olla sellaista poliitikonkin hymyä.
Kaikki hyvin, eli ihanat lapset, oma talo, ja mies, jossa ei paljon vikoja ole. Silti toivon elämää vain lasten kanssa. Kauan toivoin, että mies löytäisi jonkun toisen ja lähtisi, nykyään toivon, että se kuolisi vain pois, niin siitä pääsisi helpommalla kokonaan. Tiedän olevani järjetön ajatuksieni kanssa, silti en voi niille mitään.
Minun pitäisi laihduttaa, sillä olen sairaalloisen ylipainoinen, mutta silti painoni on noussut 4 kiloa 300 grammaa 2 viikon aikana.
Olin tuuraamassa naisten vaatekaupassa. Katsoin, että siellä joku vanhempi herra etsii varmaankin lahjaa. Menin tarjoamaan apua ja samalla kerroin meiltä saatavan myös lahjakortteja. Tämä asiakas katsoi vähän nyrpeästi ja ilmoitti etsivänsä itselleen puseroa. Se olikin nainen! Aika ruma nainen kylläkin ja miesten vaatteisiin pukeutunut, mutta vähänkö hävetti!
Häpeän reisiäni ja pakaroitani, koska niissä on paljon arpia paiseiden takia. Siksi en kehtaa käydä uimassa kylpylöissä ja uimahalleissa. Tänään puhkaistiin taas yksi paise lisää, isoin on ollut kananmunan kokoinen. Edes lääkäri ei tiedä, mistä niitä mulle tulee. Ne ovat tosi kipeitä tulehduksen takia, usein on jopa kuumetta. Istuminen on tuskallista ja joskus en vaan voi istua ollenkaan. Kärsin tästä varmaan koko elämäni, eikä kukaan/mikään voi auttaa.
Olen jonkunlainen seksihullu. Aina kun olen suhteessa, tuntuu, että haluan seksiä jatkuvasti ja miehet ei pysy perässä. Olen vetävän näköinen, villi ja fiksu 25-vuotias nainen, en petä, enkä harrasta tarkoituksellisesti yhdenillan juttuja ollessani sinkku. Rakastan seksiä yli kaiken, ja tähänastisissa pitkissä suhteissa olen se, joka ajattelee seksiä koko ajan monta kertaa päivässä, ja haluaisin sitä tilanteessa kuin tilanteessa. Eikö tämä yleisesti tunneta päinvastaisena ongelmana, että naiset pihtaa?? Minua kuitenkin harmittaa aina, jos mies kieltäytyy seksistä. Tunnustukseni siis on, että olen yliaktiivinen seksin suhteen. Nymfo en kai ole, sillä nautin seksistä, enkä masturboi taukoamatta. Hermo tässä menee, kun seksi koko ajan mielessä, ja ei saa niin paljon kun haluis.
Ollessani ensimmäisellä työpaikalla aikanaan tuli puheeksi taukohuoneessa joulupukki ja miten peitellä lapsille, ettei sitä olisi olemassa. Tyhmänä kommentoin sitten siihen, että eikös se ihan oikea joulupukki asu Korvatunturilla, ettei se vain oikeasti kerkeä joka paikkaan. Muut työntekijät naureskelivat ja katselivat toisiaan huvittuneena. Helvetti, että hävettää vieläkin...
Haluaisin vain yhden kerran viettää kiihkeän yön varatun työkaverini kanssa, ketä olen ihaillut siitä asti kun aloitimme samassa duunissa. Satun vain itsekin olemaan varattu, enkä voisi nähdä työkaveria sen jälkeen päivittäin.
Olen selkeästi tuomittu saamaan puolivillaista seksiä. Joko mies laukee liian nopeasti tai ei edes nouse. Kolmannen muna ei edes tunnu missään. Olen kuulemma liian löysä.
Ahhh avioliiton ulkopuolinen seksi. Ei kaduta vaan tuntuu hyvältä. Seksi loistavaa sekä oman että vieraan miehen kanssa. Aamulla yhden kanssa, illalla toisen kanssa. Kuten sanottu, ei edes kaduta. Vaihtelu virkistää.
Olen yleensä enemmän järjen kuin tunteiden ihminen. Tänään luin Iltalehdestä jutun Jyväskylässä tapahtuneesta törkeästä eläinrääkkäyksestä ja järkytyin niin pahasti, että oli minun pakko kaapata molemmat kissani syliin. Sen jälkeen itkin silmäni punaisiksi. Onneksi avopuoliso on reissussa. Olisi voinut säikähtää moista kohtausta!
Pidän hyvän ystäväni miestä niin yksinkertaisena, että suuresti ihmettelen kuinka hän on tämän miehen valinnut elämän kumppanikseen. Ja pikku hiljaa mietin onko ystävässäni jotain vikaa, onko hänkin yhtä yksinkertainen?
Selvisi, että kaksi hoitoani ovat äiti ja tytär. Toinen on työkaverini ja toinen tavattu vapaa-ajalla. Selvisi tuossa, kun selailin nuoremman albumeita. Onneksi eivät asu samassa osoitteessa. Pitäisi lopettaa molemmat, mutta kun ei pysty. Liian hyviä molemmat. Aamulla heräsin vanhemman vierestä ja illalla menen nukkumaan nuoremman viereen. Täysin sekoa.
Olin ystävieni kanssa tyttöjen iltaa viettämässä viime viikolla. Olin todella pahalla tuulella työstressin takia ja huomaamattani olen ilmeisesti purkanut pahaa mieltäni ystävääni: olin kuulemma koko illan ajan ollut tarkoituksella eri mieltä kaikesta ja nöyryyttänyt häntä. Itse olen tarpeeksi ikävä ihminen, etten edes huomannut.
Tunnustukseni onkin, että kun tämä ihminen soitti minulle tällä viikolla töihin ja kertoi koko viikon miettineensä, ettei ansainnut käytöstäni, pyysin anteeksi. En tiedä edes, mitä pyysin anteeksi! Vanhasta tottumuksesta pyysin, kun halusin tilanteesta ulos, mutta tilanne oli kuulemma niin paha, ettei anteeksipyyntö riitä... Aion katkaista välini tähän ihmiseen. Olen kurja ja katala kaveri, ehkä minun kaltaiseni pitää eristäytyä ihmisistä, kun heitä loukkaan tahtomattanikin...
Olen ollut vuosia jumissa eräässä ystävässäni ja vakavasti masentuuneena jo pitkään. Tällä ystävällä on ollut tosi rankkaa, pedofilian uhri ja huumesekoiluja ja paljon muuta. Olin kuitenkin pysytellyt koko ajan hänen lähellään, tukena, tai niin kuvittelin. Halusin pelastaa hänet. Hän aina selitteli viikon alussa, kuinka railaskas viikonloppu oli taas takana, pettämisiä ja repsahtamista taas vanhoihin tapoihin, aineisiin. Meillä oli yhteisiä kavereita saman opiskelupaikan johdosta, mutta minä kuitenkin olin ainoa, joka tiesi kaiken, vanhat sekä uudet asiat.
Olen itse tosi empaattinen ihminen ja ties mitä muuta paskaa, heikko. Ja hän käytti tätä hyväkseen, kaikki muu oli valhetta, paitsi pedofiilin hyväksikäyttö ja huumeet, ne näin minäkin. Mutta kaikki muu, oli keksittyjä kavereita, joiden isät tekivät itsemurhia, oli rakastajia, asuinpaikkoja. Hän suorastaan kidutti minua valheillansa, itsetuhoisuus suorastaan musersi minua. En edes ymmärtänyt pitkään, mitä oli tekeillä. Välillä sain kiinni valheista, mutta taitavana puhujana puhui itsensä niistä irti. Olin pikku hiljaa etääntynyt muista lähelläni olevista ihmisistä ja nyt olen yksin. Tein maailman rohkeimman teon itselleni, kun laitoin kesällä poikki tähän ihmiseen. Ja se, ettei hänestä kuulunutkaan mitään, saa minut surulliseksi. Vieläkin kaipaan häntä, häntä, josta paljastui skitsofreenikko ja narsisti. Olen heikko. Luulin, että asiat muuttuisivat paremminpäin. Mutta olen vieläkin yksin, ujous ei hirveämmin auta asiaa. Eikä varmaankaan paha olo. En osaa enää tutustua ihmisiin.
Ollessani yksin minä puhun ja nauran itsekseni. Usein katsosessani yksin televisiota kommentoin ohjelmissa esiintyvien ihmisten tekemisiä ja vastailen heidän puheisiinsa. Saatan puhua myös peilikuvalleni ja kuvitella, että peilikuvani on toinen ihminen joka on luonani kylässä.
