Olen nykyään mieleltäni tiedenörtti. Viikonloput kuluvat aina lähinnä kirjojen parissa, ja arkipäiväkin suurimmalta osin.
Tätä on jatkunut niin kauan kuin erosin viimeisestä tyttöystävästäni. En kaipaa häntä, mutta olen rakentanut muurin todellisuuden ja itseni välille paetessani vaikeasti käsiteltäviä asioita.
Voin kertoa, että elämä ei ole kovin hohdokasta. Olisihan se taas mukavaa tavata joku, mutta vitut minä kiireiltäni ehdi. Päivät kuluu kuunnellen homehtuneiden professorien jorinoita upeista teorioista, ja illat miettiessä niitä. Teorioitten miettiminen mahdollistaa sen, että minun ei tarvitse kohdata todellisia ajatuksiani, jotka eivät ole olleet pitkään aikaan kovin positiivisia. Joskus herään öisin ahdistaviin ajatuksiin, jotka päivisin suljen pois mielestäni. Kai mä tarvin jotain terapiaa, en tiedä.
Mun pitäis saada rakennettua parempaa itsetuntoa, mutta en tiedä miten. Teorioiden maailmassa olen "turvassa", kaukana ongelmistani. Sitten jossain vaiheessa todellisuus lyö taas päin naama eli tajuan jälleen, että todellisuudessa tässä eletään, eikä sitä voi paeta.
En sentään omaa vielä huonoa ryhtiä, rimpulaa olemusta ja silmälaseja, vaan harrastan myös paljon urheilua ja olen todella hyvässä kunnossa. Tuskin silti enää kauaa, ei ns. nappaa enää.