Olen 29-vuotias mies ja olen ollut vaimoni kanssa yhdessä useita vuosia, 2 viimeistä niistä naimisissa. Ennen kuin tapasin nykyiseni, oli minulla muutaman vuoden sinkkuaika, josta n. puolet olin etsimässä ei-niin-vakavaa seuraa kun taas toisen puoliskon ajan etsin kumppania. Olin siis onnellinen kun tapasin nykyiseni, sillä tulimme heti hyvin juttuun ja aloimmekin seurustella aika pian ensitapaamisen jälkeen. Ajattelin kaiken olevan kunnossa ja sinkkuelämän jääneen kauaksi taakse. Kaikki kuitenkin muuttui viime viikonloppuna. Olimme juhlimassa kaverini syntymäpäiviä isolla porukalla, kun minulle tuli baarissa juttelemaan kaunis nainen. Keskustelimme hetken ja kerroin hänelle olevani naimisissa ja että emme voi tehdä mitään lähempää tuttavuutta. Sen jälkeen tiemme erosivat ja ilta meni varsin rattoisasti kavereiden kanssa, enkä edes ajatellut asiaa sen enempää.
Nyt kuitenkin olen alkanut kaipaamaan tätä keskustelukumppania ihan mielettömästi. Musta tuntuu, että ihastuin sekä häneen, että siihen ihastumisen tunteeseen, joka tulee kun tutustuu uuteen ja kiinnostavaan ihmiseen. Siihen tunteeseen mikä on juuri ennen ensimmäistä suudelmaa, ennen ensimmäistä tanssia. Kaikkihan tietävät, että “perhoset” katoavat vatsasta pitkässä suhteessa jossain vaiheessa ja nyt tajuan miten paljon kaipaan niitä pirun perhosia. En oikein tiedä mitä tekisin, kun kaipaan tätä suhteellisen tuntemattomaksi jäänyttä naista.. Tiedän hänestä vain etunimen ja iän, en mitään muuta. Lisäksi asun isolla paikkakunnalla, joten en usko häneen enää törmääväni. Tämä ajatus tuntuu mielestäni musertavalta.
Totuus on, että en edes tiedä miksi mulla on tällainen olo. Tein aivan oikein ilmoittaessani suoraan tilanteeni ja mun pitäisi olla ylpeä itsestäni. Kuitenkin ajatus siitä, etten enää koskaan voi jutella ko. henkilön kanssa on vain tuskainen. Vielä viikko sitten olisin sanonut, että ”ne ajat ovat takana”. Nyt en tiedä mitä ajatella mistään. Miten ihmeessä yksi lyhyt keskustelu voi muuttaa tunteita näin paljon?
Tiedän, että tämä vuodatus on jo muutenkin tosi pitkä, mutta yksi asia mun on vielä pakko kirjoittaa.. mä en nimittäin edes tiedä mitä tekisin, jos minulla olisi ko. henkilön sukunimi tiedossani. Ottaisinko häneen yhteyttä? Mitähän ihmettä mä sanoisin? Ehkäpä toivoisin hänen näkevän tämän tunnustuksen, tunnistavan itsensä ja ottavan yhteyttä. Joskaan en keksi yhtään hyvää syytä miksi hän todella ottaisi yhteyttä, vaikka tajuaisikin olevansa kirjoituksen kohteena. Olin varmaan hänelle vain joku, josta hän oli hetkellisesti kiinnostunut ja joka kuitenkin antoi pakit. Enhän tiedä vaikka hän olisi 5 minuuttia keskustelunsa jälkeen lähtenyt baarista jonkun muun mukaan. Raastavaa.