Meneekö suomalainen työsuojelu överiksi?

Petri Hollménin Perjantaikokki-blogiin kirjoittama postaus on saanut laajasti huomiota ja moni on sen luettuaan tajunnut tekevänsä työtään lainvastaisesti. Siinä Hollmén tarkastelee suomalaista holhousyhteiskuntaa työsuojelun pilkun tarkkojen pykälien kautta.

Hollménin tarina vaikuttaa kuin suoraan Franz Kafkan romaanista repäistyltä byrokratian riemuvoitolta. Hän kuvailee Lyyti-yrityksensä joutumista työsuojelutarkastuksen kiemuroihin. Pomon käsitys firmastaan oli aiemmin ollut läpeensä positiivinen: meininki on rentoa ja reilua ja työntekijöiden nauttima vapaus lisää luottamusta eikä syö sitä.

“Kyseessä on mahtava systeemi, joka perustuu luottamukseen, yhteishenkeen ja myös siihen, että meillä yrittäjillä ei ole mitään tarvetta itsekään esittää 12-tuntisia päiviä painavia työn sankareita. Meillä on siis hyvä fiilis! Tai oli. Meillä kävi nimittäin työsuojelutarkastaja ja kävi ilmi, että olemme lähes rikollisia. Saimme kehotuksen, jota voidaan tehostaa huomautuksella ja tarvittaessa uhkasakolla”, Hollmén kirjoittaa.

“Eniten noottia saimme siitä, että olemme liian joustavia. Meidän on jatkossa otettava kellokorttijärjestelmä käyttöön. Se, että jokin asia perustuu vain luottamukseen tai hyvään yhteishenkeen ei suomalaiseen suojeluyhteiskuntaan istu. Täytyy olla järjestelmä. Ah, ihana kellokortti, tervetuloa meidän firmaan!”

Vaikka Hollménin kirjoitus nostaa esiin todellisia epäkohtia työsuojelun jäykkyydestä, on hyvä muistaa, että maailma voi näyttää toimitusjohtajan silmin hyvin erilaiselta kuin työntekijän silmin, jopa trendikkäässä muutaman hengen start upissa. Tarvitaanko näiden epäkohtien hoitoon kuitenkaan yli-innokasta, byrokraattista ja kankeaa työsuojelua, jonka pykälät tuntuvat auttamatta sopimattomilta nykyajan työelämään?