Pimeä huone, p.I

Tämä tapahtui minulle yliopistoaikoina. En muista tarkalleen vuotta, mutta oli luultavasti 2003 tai 2004. Elämäni ensimmäinen (ja viimeinen) excursio, määränpäänä Tampereen ja Turun kautta Oulu, josta kolmantena päivänä palattiin takaisin Lappeenrantaan. Ehdottomasti mahtavimpia reissuja koskaan, mutta vaati myös älyttömästi turnauskestävyyttä ja sosiaalista staminaa oksennella paluumatka bussissa muovipusseihin.

Palasimme Lappeenrantaan aamulla kahdeksan korvilla. Krapula oli ihan hirveä, joskin oksentelu oli loppunut jo puolivälissä bussimatkaa. Yritin nukkua kotiin päästyäni, muttei se onnistunut korvien täyttyessä äänistä ja huoneen pyöriessä ympyrää. Onneksi ei tarvinnut mennä kouluun, tosin en mä käynyt siellä pahemmin muutenkaan, joten sain viettää krapulaani ihan yksin kotona mässäten sitä vähää mitä kaapista löytyi. Ruoka oli krapulapainotteista, sisältäen muun muassa 800 grammaa vaaleinta paahtoleipää, loput 200g kun oli otettu matkalle evääksi viiden viinilitran kyytipojaksi.

Yö venyi pitkälle koneella istuen kuten oli tapana. Olo oli muuttunut pahimmasta peruskrapulasta enemmänkin mädäntyneeksi usean päivän krapulaksi. Mahaan sattui, kaikki masensi, kolmen päivän jatkuva aistiärsytys aiheutti musiikkia, puhetta ja kuiskauksia päähän ja ajatuskin nukkumisesta etoi, vaikka löysinkin monta kertaa pääni näppäimistöltä. Lopulta en enää voinut tehdä muuta kuin kävellä toiselle puolen huonetta sammuttamaan valot ja varpaat pöydänjalkaan lyöden palata natisevaan sänkyyni. Olin varma, etten saa unta koko yönä, mutta sammuin kuin lyhty lähes välittömästi silmät suljettuani.

Heräsin yhtäkkiä aivan järjettömään pakokauhun tunteeseen. Sydämeni pyrki rinnasta ulos ja en tiennyt mistä tämä johtui. Pulssi oli varmasti kahdensadan paikkeilla ja lisääntyvä ja halvaannuttava kauhu estivät sen, että olisin noussut tarkkailemaan tilannetta. En voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kääntää pääni kohden seinää. En todellakaan halunnut nähdä huonettani, koska epäilin tämän hirvittävän kauhun johtuvan jostain mikä saattoi olla samassa huoneessa. Vilkas mielikuvitus palautti mieleeni kaikki poltergeist- ja kummitusleffat ja olin ihan varma, että jos vilkaisen kohti valokatkaisijaa, näen jotain mieleni tuhoavan hirvittävää.

Pulssi tuntui nousevan entisestään ja aloin kouristelemaan. Hiki valui noroina ihoillani ja pelkäsin terveyteni puolesta. En saanut hengitettyä niin tiheästi kuin olisi pitänyt ja pelkäsin aiheuttavani itselleni hyperventilaation. Näkökentän tummentuessa en voinut tehdä muuta kuin hypätä silmät kiinni pystyyn ja juosta kohti ovea valokatkaisijalle. Tiesin valokatkaisijan sijainnin vaikka silmät kiinni, koska kämppäni oli verhot suljettuna lähes sysipimeä ja oli joka aamuista hupia etsiä valoja heräämisen jälkeen.

Kun sormenpääni koskettivat katkaisijaa painoin sitä niin voimakkaasti kuin pystyin ja lyyhistyin polvilleni maahan. Avasin hitaasti silmäni vieläkin täysin kauhuissani ja vilkaisin kohti huonettani. Siellä ei ollut mörköjä, ei lentäviä esineitä, ei sarjamurhaajia eikä petoja menneisyydestä. Samalla tajusin kauhukseni kuitenkin sen, ettei kaikki ollut kuten piti. Kattolamppu, 2x100W koska vihaan pimeyttä, oli selvästi päällä muttei jostain syystä valaissut huonetta. Efekti oli sama kuin punaisissa hätävaloissa. Ne näkee todella kirkkaina, muttei se valo silti tunnu säteilevän eteenpäin vaan jättää koko huoneen pimeyteen. Vajosin uudelleen polvilleni tajuttuani todistavani jotain täysin yliluonnollista kunnes hyppäsin uudestaan sängyltäni pystyyn.

Hetkellisen WTF olotilan jälkeen tajusin, että äskeinen oli ollut vain unta. Olin nyt vasta herännyt oikeasti, valitettavasti vielä enemmän kauhuissani kuin äsken. Vaikka tiesin, ettei huoneessani ole mitään, en voinut olla silti kokematta halvaannuttavaa pelkoa. Tajusin taas itkeväni ja tuijotin silmät puoliauki lähes sysimustassa kämpässä vieressäni olevaa seinää. Yritin pyyhkiä toisella kädellä hiestä ja kyyneleistä kirveleviä silmiäni, mutten pystynyt liikuttamaan itseäni. Ympärilläni velloi täydellinen hiljaisuus, varsin harvinainen opiskelijakämpässä ja se jo itsessään lisäsi oloni kurjuutta.

Kun lopulta sain käteni toimimaan ja pyyhittyä silmiäni, päätin tehdä kuten viimeksi ja rynnätä katkaisijalle. Tällä kertaa ryntäys meni viimekertaista nopeammin, koska istumaan noustessani sänky päästi kovan narauksen ja aiheutti täydellisen romahtamiseni. Huutaen ryntäsin silmiä kiinni pitäen kohti seinää, törmäsin oveen ja napsautin valot. Tiesin jo silmiäni avaamatta, ettei valo valaise vieläkään. 200 watin lamppuja kun ei voi olla näkemättä piponkaan läpi...

Ja taas kerran nousin sängyltä entistä pahemmassa jamassa. Juuri kun kuvittelin oloni helpottavan sillä, että tiedän jo miten ainakin yhden unista saa päättymään, kosketin kädelläni jotain märkää ja lämmintä peitolla. Käänsin katseeni välittömästi takaisin kohti seinää ja yritin järkeillä käyttäen kaikkea logiikkaani. Ehkä olin laskenut alleni ja peitto oli jotenkin kastunut ja muuttunut pehmeäksi... en silti tajunnut miten peitto voisi tuntua enemmänkin sulaneelta suklaalta tai lehmän läjältä. Tämä taas sai minut epäilemään, että ykkösen sijaan onkin käynyt pahempi vahinko, mutten tajunnut miten ihmeessä olisin saanut sen annosteltua housuistani peiton päälle. Heti kun tämä ajatusketju loppui ja aivoissa tuli hiljaista, tuttu kauhu valtasi taas mieleni. Mitä helvettiä täällä tapahtuu! Itku muuttui enemmänkin kurjaksi huudoksi kun potkin peittoa raivoisasti pois päältäni. Yritin huutaa apua, mutten saanut enää henkeä. Räkä ja lima valuivat kurkkuuni estäen ääntelyn ja suustani pääsikin pian hukkuvan korahdus kun pärskin ilmoille räkää suustani saadakseni happea. Kompastuin peittooni ja kaaduin lattialle lyöden polveni. Kipu sai minut heräämään hieman ja avasin vahingossa silmäni huomaten, miten videoissani näkyvä kellonaika näkyi normaalia hämärämmin. Aivan kuten kattolampussakin, digitaaliset numerot olivat kyllä valaistuja, mutta jostain syystä se valo ei tuntunut säteilevän yhtään eteenpäin, aivan kuin näyttöön olisi liimattu joku valonsäteitä hillitsevä kalvo. Kun käteni osui taas tähän lämpimään "suklaaseen" ja mieleni alkoi sumenemaan, tajusin pystyväni päättelemään videoiden kellonajasta sen, olenko unissani vai herännyt.

Tämän ajatuksen tultua päähäni ponnahdin taas ylös sängystäni, tällä kertaa lähes voitonriemuisena. Hahaa, osaan rikkoa salaisuuden! Avasin reteästi silmäni, kumarruin ja vilkaisin pöydän alle kohti videoitani. 03:43 ilkkui videoiden kellotaulu valottomalla valolla ja niin nousin taas kerran sängyltäni. Taas voitonriemuisena, mutta joskin pettyneenä tajusin taas kerran, että jotain on nyt todella pahasti pielessä. Laskeuduin hitaasti takaisin selälleni ja taistelin itseni kanssa, avaisinko silmäni kunnolla ja kumartuisin katsomaan videoita tai sulkisinko silmäni ja tuijottaisin seinää. Käteni tipahti hervottomana sängyn laidalta ulkopuolelle ja samalla tunsin, miten koirani nuolaisi kättäni. Kauhuvilunväristysten kadottua tästä yllättävästä teosta sydämeni täytti rauhallisuus. Uskollinen Viki ainakin parantaisi oloani ja koiran iloinen äänekäs läähätys soti kaikkia kauhuleffojen "koira murisee haamuille" kliseitä vastaan. Kymmeniä sekunteja myöhemmin kun kyllästyin ajatukseen koirani lipovan hikistä kättäni, yritin edelleen silmät kiinni koskettaa häntä päälaelta. Lähes samassa tajusin, ettei minulla ole koiraa! Ei minulla, mutta vanhemmillani kyllä! Vetäisin käteni välittömästi takaisin sänkyyn, huusin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti, avasin silmäni ja näin käteni kimmeltävän märkyydestä. Sydämeni tuntui räjähtävän ulos rinnastani ja oksensin melkein päälleni järjen paetessa mielestäni. Pyörryin luultavasti kauhusta, koska seuraava muistikuva on kun hyppään taas istualleni sängyltäni edelleen itkien ja täristen kuin haavoitettu eläin.

Yritin päästää suustani niin paljon ääntä kuin mahdollista, osittain karkottaakseni mahdollisia olentoja, osittain peittääkseni niiden ääniä ja osaltaan yrittäen herättää kämppistäni, josta en edes tiennyt onko hän paikalla vai en. Huusin, itkin, itkin ja huusin ja konttasin kohti valokatkaisijaa. Jos kyseessä olisi kauhuleffa, nyt olisi siirrytty alun housupyykkiä aiheuttavasta säikyttelystä siihen, kun sankari(tar) raahautuu itkien pitkin lattiaa jonkun samalla leikaten häneltä sormia irti. Olin alistunut, kykenemätön ajattelemaan ja en voinut lopettaa huutamista, mutten myöskään muodostamaan mitään sanoja suussani. Jokainen kontattu metri kolotti luitani, aivan litimärät käteni luiskahtelivat lattialla ja tunsin miten ällöttävän likainen lattia tarttui ihooni. Valot syttyivät, näin miten valo ei valaissut ja ennätin sanoa itsekseni "vittu..." juuri ennen kuin hyppäsin taas sängyltäni ylös, pakokauhun takoessa päässäni ja verisuonten laajetessa verenpaineen noustessa vaarallisiin mittoihin. En voinut enää pidätellä oksennusta, joka ei tullut krapulasta, vaan puhtaasta kauhusta ja elimistön ylirasittumisesta. Lattialle lirisevä oksennus sai minut kokemaan vilunväristyksiä, jotka silti tuntuivat lähes lomailulta tässä tilanteessa, kyse kun oli vain terveestä ja normaalista ällötyksestä jota kuka tahansa kokee lattialleen laatatessa.

...jatkuu osassa II