Elämä on vaikeaa.
Moni lukija yhtyy yllä olevaan ja hymistelee mielessään, että juu kaikki asuntolainat, parisuhteet, työt ja työttömyydet, kyllä se elämä on vaikeaa. Mutta en minä sitä tarkoita. Tarkoitan oikeasta vaikeaa elämää, sitä kun kaikki arkipäiväiset asiatkin ovat vaikeita.
Otetaan helppo esimerkki. Olet menossa tapaamaan ystävääsi ja olette sopineet näkevänne jonkun kadun risteyksessä. Katu on pitkä ja 300 metriä etukäteen huomaat tarkoilla silmilläsi ystäväsi jo odottavan. Mitä teet? Miten niin mitä teet? Siten niin, että mitä teet? Miten pystyt enää kävelemään tuon 300 metriä ilman että jokainen askel on tuskaisampaa kuin lasimurskasta tehdyt alushousut. Milloin on sopivaa osoittaa huomanneen kaverinsa ja milloin hän huomaa sinut. Vilkutanko?
Vilkuttaminen sopii parhaiten maalta kaupunkiin muuttaneille, sukulaisille ja muille hulluille. Vilkutus aloitetaan heti kun kaveri vilahtaa näkökentässä huolimatta etäisyydestä ja ihmismassoista välissä. Mikä ”parasta”, vilkutustekniikassa on hyvinkin tärkeää yrittää pitää näköyhteys kokoajan ystäväänsä, joten yhtäkkiä hypitään vastaantulijoiden olkapäillä ja vilkutetaan kuin hullu. Jos tämä ei riitä, mukaan voi ottaa äänen. ”LIISA! LIISA! VUHUU! LIISAAA!”. 300 metrin matka ihmisvilinässä hullusti vilkuttaen ja huutaen saa aikaan sen, että vastapuoli ei enää tunnista sinua, joka lisää huitomisen ja huutamisen määrää. LIISA! TÄÄLLÄ! Sitten kun pääset ystäväsi luo, mitä sanot. Moi? Toinen kuvittelee, että perässäsi oli vähintään lauma verenhimoisia näätiä tai edellisestä näkökerrastanne on 20 vuotta.
Hillitympi tapa on kävellä eteenpäin kunnes kaveri huomaa sinut, sitten hymyillä hieman ja tulla kohti. Mutta mihin helvettiin ne silmät sillä aikaa pitäisi tunkea? Mitä niillä katsotaan? On vähintään epäilyttävää tuijottaa 300 metriä kaveria silmiin mutta yhtä epäilyttävää yhtäkkiä tuijotella muualle. Lisäksi ”pieni hymy” muuttuu yleensä mielipuoliseksi virneeksi ja pieniksi naurunpyrskähdyksiksi. Henkilö näyttää kuin mielisairaalasta karanneelta potilaalta, jolle on kerrottu huono vitsi. Hän tulee kohti kuin kiskoilla hymisten, hymyillen ja turskuen ja mitä lähemmäksi hän pääsee, sitä voimakkaammaksi nämä pakkoliikkeet voimistuvat.
On myös kolmaskin mahdollisuus, jossa leikitään, ettei kaveria olla muka vielä havaittu. Tässä tekniikassa heti ensimmäisestä huomiosta lähtien pyritään katsomaan kaikkialle muualle kuin kaveriin. Kengännauhat, liikkeiden ikkunat, taivaalla paskova lokki ja mikä tahansa roska tai käpy riittää muka hyvinkin viemään huomiosi. Kun matkaa on enää vähän, voit yhtäkkiä nostaa katseesi, esittää yllättynyttä ja jo reteästi tokaista ”Moi!”. Tämä olisi tekniikoista paras, ellei olisi niin läpinäkyvä. Valitettavasti kyseinen tekniikka on etenkin ihmisten ilmoilla vaarallinen. Ratikkakuski saa napata illalla muutaman huikan lisää ”lääkettä” kun hullu mies puskee katua tuijottaen eteen.
Arvatkaa mikä muu on vaikeaa? Se on bussissa istuminen kuoppaisella tiellä. Usealla meistä on vähän ylimääräistä nahkaa tai ihraa leuan alla tai käsivarsissa tai jossain muussa kohden, joka roikkuu paljaana ulkona. Kun bussi tärisee, alkaa ihrakin täristä ja henkilö näyttää pullataikinalta joka on laitettu maalinsekoittimeen. ”Höpsis, ei kukaan huomaa jos läskit vähän tärisee”. MINÄ HUOMAAN! Ja kun minä huomaan, miksei muutkin huomaisi.
Jotta kaulaläskit eivät tärisisi, on tärkeää pingottaa naama niin kireäksi kun voi. Tämä vaatii kaulajänteiden jännittämistä sekä suun aukaisemista. Vastapäätä istuva ihminen, joka hetkeä sitten on kikatellut toisen tärisevälle kaulaläskille ja muutaman sekunnin katsonut ikkunasta ulos kakkivia lokkeja, saa sydärin kun katseen takaisin kääntäessä vastapuolella on hirvittävä virne naamalla, naama pingottunut äärimmilleen ja tärisevän läskin sijaan hikipisarat tärisevät otsalla. Käykö se hullu päälle? Ei se käy, hän vain minimoi kaulatärinää.
Vaikeat asiat osaavat olla myös usein noloja. Kenenpä mielestä vessassa käyminen ei olisi vaikeaa? Montako kertaa penistä pitää ravistaa? Saako baarien yhteiskusilaareissa puhua small talkia? Se on ilmoja pidellyt ja kappas, siinä on miehellä rehellinen kusi, annas kun kättelen! Pitääkö yleisissä vessoissa käyttää vessaharjaa? Mitä viereisessä kopissa oleva ihminen ajattelee, jos joku vetää vessan kahdesti. Mitä helvettiä se on mennyt syömään! Liekö saa alas pöntöstä ollenkaan. Pitääkö nostaa jalat ylös, jos pönttö alkaa tulvia. Sosiaalisempi veijari voisi koputtaa kopin ovea ja huutaa, että pilko se pirulainen kahtia, niin se menee alas. Mutta kun ei siitä ole kysymys, tässä siistinä ihmisenä vain nuohoan pönttöä jäljiltäni. Kyllä se meni alas ihan yhdellä kertaa, vaikka tarrasikin tosi kovasti kiinni reunoista.
Kun jo alapäästä puhutaan, päästäänkin sitten seksiin. Kaikki on vaikeaa jo heti ensisanoista lähtien. Miten kukaan voi vastata mitään järkevää kysymykseen ”Antaisitko minulle hyvää seksiä?”. Joo. En. Riippuu hyvän määrittelystä. Satutko muuten tykkäämään rinnalle ulostamisesta? Ai, se siis määritellään hyvän ulkopuolelle. Ajatelkaa miten jumalattomat paineet, jos kysymykseen erehtyy vastaamaan positiivisesti. Mitä jos seksi ei olekaan hyvää. Sähän lupasit jo! Nainen varmasti kertoo asiasta eteenpäin ja seuraavan kerran kun yrität hakea pankista lainaa, nuttura tiukalla oleva Irmeli tykkää sitä, että et sinä ole lupauksiasi ennenkään pitänyt joten noinkohan tulee lainat maksettua takaisin. Ei se ”En” vastauskaan sen parempi ole. Silloin tosin ei tarvitse hirveästi stressata seksin onnistumisesta, kun ihan yksin saa harrastella. Hyvän määrittelystä jauhaminen taas tarkoittaa sitä, ettet ole oikeasti koskaan edes saanutkaan seksiä tai vaihtoehtoisesti yrität kovasti pelata itsesi tilanteesta ulos. Tämä on hyvin yleistä silloin kun tulet baari-illan jälkeen tolkkuihisi, huomaat kellon olevan aamuyön, pyllysi löytyy sohvalta ja sylistä vähemmän viehättävä nais- tai mieshenkilö, joka tunkee jäykistynyttä kieltäsi suuhusi. Sanaton viestintä onneksi toimii, vastapuolen hiuksiin oksentamalla ei tarvitse vastata eikä muutenkaan määritellä mitään.
On tosi vaikeaa löytää itselleen sopivia vaatteita, etenkin farkkuja. Miehillä ei vaatesuunnittelijoiden mielestä ole pyllyä jota korostaa tai jos ostat farkut, jotka hyväilevät pyllyä, niin sitten etumus kärsii lievästä ahtaudesta. Lievällä tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että ”kummassa lahkeessa?” kysymykseen voi vastata, että kivekset vasemmassa ja loput oikeassa ja verta taitaa valua siitä ihan keskeltä. Valmiiksi kulutettujen farkkujen myynti on myös sellainen markkinavoimien nerokkuus, ettei parempaa. Ei kukaan ole enää niin juntti, että ostaisi kuluttamattomat, mutta jotenkin on ristiriitainen olo kun valmiiksi puhkikuluneet farkut kuluvat puhki jostain eri paikasta. Onko nämä nyt pilalla vai vielä paremmat? Se on helvetin vaikeaa päättää. Pitääkö minun mennä kauppaan ja ostaa uudet ehjät valmiiksi reikäiset farkut? Kaiken vaikeuden keskellä pelihousujensa repiminen ei ainakaan housujen kuntoa paranna.
Jos joku on vaikeaa, se on käytävällä ihmisten ohittaminen. Hikipisarat lentävät välittömästi kattoon kun tajuat käveleväsi kapealla käytävällä samalla puolen kuin vastaantuleva ihminen. Pitäisi väistää, mutta kun se vastapuoli väistää myös. Sitten väistetään uudestaan. Lopulta kaksi ihmistä tanssii keskellä käytävää kuin mielipuolet vammaiset söpöttäen ympäriinsä Sori, Anteeksi, Tästä mä luikahdan, Oho, No mikä tässä turinaa. Jos joskus haluaisin estää varasta pääsemästä karkuun käytävällä, laittaisin kaksi ihmistä kävelemään vastakkain käytävän etu- ja loppupäässä. Sen jälkeen siitä ei pääsisi kukaan ohi ihmisten nylkyttäessä tosiaan keskellä käytävää. Oota mä meen vasemmalle jos sä meet oikealle eikun sun oikealle eikun Teksasin oikealle eli vasemmalle.
Vaikeuden multihuipennus: syöminen valkoinen paita päällä. Enkä puhu nyt mistään kiikkeristä oliiveista tai muista pyöryläruoista, vaan helposta ruoasta jota voi haarukalla lävistää. Kun haarukallinen lohta ja muusia lähestyy suutasi, jostain helvetistä yhtäkkiä tulee ilmavire, kidutetun kalan irrallinen palanen tekee viimeisen kostoretkensä ja julmasti kirkuen (kirkuminen tulee valkopaidallisen suusta, toim.huom.) hyökkää rinnuksille. Kun asian tajuaa ja yrittää äkkiä paperilla pyyhkiä tahraa, kaatuu maitolasi syliin ja paidalla oleva tahrakin vain leviää ja leviää eikä mikään uuden paidan ostamista vähempi sitä enää koskaan saa paidasta irti, vaikka kotivaatteista mikä tahansa piki tai piellä kuorrutettu paskapökäle irtoaa valkoisesta paidasta ongelmitta. Ongelmia voi yrittää minimoida istumalla tuolinnurkalla ja heti kun tuntee, että ruoka hyppää haarukasta, hyppää itsekin sivuun väistäen likaiset kimpaleet. Hullusti kiljuen pöydästä loikkiva henkilö tosin saa hyvin nopeasti seurakseen valkotakkiset sedät. Millään lautasliinoilla tai muilla on turha huijata. Reisien päälle on turha liinoja viritellä, eivät ne paitaa pelasta ja paidan kaulukseen viritetty lappu taas sisältää sellaisen yllätyksen, että se liina itsessään on jo aina likainen. Mikään ei ole niin kivaa kuin kerrankin onnistuneen syönnin jälkeen tajuta, että kaulaan tungettu lautasliina on jostain syystä jo valmiiksi tahmainen ja taas on paidassa tahra. Tässä vaiheessa tekisi mieli jo kaataa maitolasi vapaaehtoisesti housuihin, kiljua ja rynnätä läskit täristen bussiin. Antaa olla, kun kaikki on aina niin helvetin vaikeaa, ettei mikään voi onnistua.