Blogi

Elämä on vaikeaa.

Moni lukija yhtyy yllä olevaan ja hymistelee mielessään, että juu kaikki asuntolainat, parisuhteet, työt ja työttömyydet, kyllä se elämä on vaikeaa. Mutta en minä sitä tarkoita. Tarkoitan oikeasta vaikeaa elämää, sitä kun kaikki arkipäiväiset asiatkin ovat vaikeita.

Otetaan helppo esimerkki. Olet menossa tapaamaan ystävääsi ja olette sopineet näkevänne jonkun kadun risteyksessä. Katu on pitkä ja 300 metriä etukäteen huomaat tarkoilla silmilläsi ystäväsi jo odottavan. Mitä teet? Miten niin mitä teet? Siten niin, että mitä teet? Miten pystyt enää kävelemään tuon 300 metriä ilman että jokainen askel on tuskaisampaa kuin lasimurskasta tehdyt alushousut. Milloin on sopivaa osoittaa huomanneen kaverinsa ja milloin hän huomaa sinut. Vilkutanko?

Vilkuttaminen sopii parhaiten maalta kaupunkiin muuttaneille, sukulaisille ja muille hulluille. Vilkutus aloitetaan heti kun kaveri vilahtaa näkökentässä huolimatta etäisyydestä ja ihmismassoista välissä. Mikä ”parasta”, vilkutustekniikassa on hyvinkin tärkeää yrittää pitää näköyhteys kokoajan ystäväänsä, joten yhtäkkiä hypitään vastaantulijoiden olkapäillä ja vilkutetaan kuin hullu. Jos tämä ei riitä, mukaan voi ottaa äänen. ”LIISA! LIISA! VUHUU! LIISAAA!”. 300 metrin matka ihmisvilinässä hullusti vilkuttaen ja huutaen saa aikaan sen, että vastapuoli ei enää tunnista sinua, joka lisää huitomisen ja huutamisen määrää. LIISA! TÄÄLLÄ! Sitten kun pääset ystäväsi luo, mitä sanot. Moi? Toinen kuvittelee, että perässäsi oli vähintään lauma verenhimoisia näätiä tai edellisestä näkökerrastanne on 20 vuotta.

Hillitympi tapa on kävellä eteenpäin kunnes kaveri huomaa sinut, sitten hymyillä hieman ja tulla kohti. Mutta mihin helvettiin ne silmät sillä aikaa pitäisi tunkea? Mitä niillä katsotaan? On vähintään epäilyttävää tuijottaa 300 metriä kaveria silmiin mutta yhtä epäilyttävää yhtäkkiä tuijotella muualle. Lisäksi ”pieni hymy” muuttuu yleensä mielipuoliseksi virneeksi ja pieniksi naurunpyrskähdyksiksi. Henkilö näyttää kuin mielisairaalasta karanneelta potilaalta, jolle on kerrottu huono vitsi. Hän tulee kohti kuin kiskoilla hymisten, hymyillen ja turskuen ja mitä lähemmäksi hän pääsee, sitä voimakkaammaksi nämä pakkoliikkeet voimistuvat.

On myös kolmaskin mahdollisuus, jossa leikitään, ettei kaveria olla muka vielä havaittu. Tässä tekniikassa heti ensimmäisestä huomiosta lähtien pyritään katsomaan kaikkialle muualle kuin kaveriin. Kengännauhat, liikkeiden ikkunat, taivaalla paskova lokki ja mikä tahansa roska tai käpy riittää muka hyvinkin viemään huomiosi. Kun matkaa on enää vähän, voit yhtäkkiä nostaa katseesi, esittää yllättynyttä ja jo reteästi tokaista ”Moi!”. Tämä olisi tekniikoista paras, ellei olisi niin läpinäkyvä. Valitettavasti kyseinen tekniikka on etenkin ihmisten ilmoilla vaarallinen. Ratikkakuski saa napata illalla muutaman huikan lisää ”lääkettä” kun hullu mies puskee katua tuijottaen eteen.

Arvatkaa mikä muu on vaikeaa? Se on bussissa istuminen kuoppaisella tiellä. Usealla meistä on vähän ylimääräistä nahkaa tai ihraa leuan alla tai käsivarsissa tai jossain muussa kohden, joka roikkuu paljaana ulkona. Kun bussi tärisee, alkaa ihrakin täristä ja henkilö näyttää pullataikinalta joka on laitettu maalinsekoittimeen. ”Höpsis, ei kukaan huomaa jos läskit vähän tärisee”. MINÄ HUOMAAN! Ja kun minä huomaan, miksei muutkin huomaisi.

Jotta kaulaläskit eivät tärisisi, on tärkeää pingottaa naama niin kireäksi kun voi. Tämä vaatii kaulajänteiden jännittämistä sekä suun aukaisemista. Vastapäätä istuva ihminen, joka hetkeä sitten on kikatellut toisen tärisevälle kaulaläskille ja muutaman sekunnin katsonut ikkunasta ulos kakkivia lokkeja, saa sydärin kun katseen takaisin kääntäessä vastapuolella on hirvittävä virne naamalla, naama pingottunut äärimmilleen ja tärisevän läskin sijaan hikipisarat tärisevät otsalla. Käykö se hullu päälle? Ei se käy, hän vain minimoi kaulatärinää.

Vaikeat asiat osaavat olla myös usein noloja. Kenenpä mielestä vessassa käyminen ei olisi vaikeaa? Montako kertaa penistä pitää ravistaa? Saako baarien yhteiskusilaareissa puhua small talkia? Se on ilmoja pidellyt ja kappas, siinä on miehellä rehellinen kusi, annas kun kättelen! Pitääkö yleisissä vessoissa käyttää vessaharjaa? Mitä viereisessä kopissa oleva ihminen ajattelee, jos joku vetää vessan kahdesti. Mitä helvettiä se on mennyt syömään! Liekö saa alas pöntöstä ollenkaan. Pitääkö nostaa jalat ylös, jos pönttö alkaa tulvia. Sosiaalisempi veijari voisi koputtaa kopin ovea ja huutaa, että pilko se pirulainen kahtia, niin se menee alas. Mutta kun ei siitä ole kysymys, tässä siistinä ihmisenä vain nuohoan pönttöä jäljiltäni. Kyllä se meni alas ihan yhdellä kertaa, vaikka tarrasikin tosi kovasti kiinni reunoista.

Kun jo alapäästä puhutaan, päästäänkin sitten seksiin. Kaikki on vaikeaa jo heti ensisanoista lähtien. Miten kukaan voi vastata mitään järkevää kysymykseen ”Antaisitko minulle hyvää seksiä?”. Joo. En. Riippuu hyvän määrittelystä. Satutko muuten tykkäämään rinnalle ulostamisesta? Ai, se siis määritellään hyvän ulkopuolelle. Ajatelkaa miten jumalattomat paineet, jos kysymykseen erehtyy vastaamaan positiivisesti. Mitä jos seksi ei olekaan hyvää. Sähän lupasit jo! Nainen varmasti kertoo asiasta eteenpäin ja seuraavan kerran kun yrität hakea pankista lainaa, nuttura tiukalla oleva Irmeli tykkää sitä, että et sinä ole lupauksiasi ennenkään pitänyt joten noinkohan tulee lainat maksettua takaisin. Ei se ”En” vastauskaan sen parempi ole. Silloin tosin ei tarvitse hirveästi stressata seksin onnistumisesta, kun ihan yksin saa harrastella. Hyvän määrittelystä jauhaminen taas tarkoittaa sitä, ettet ole oikeasti koskaan edes saanutkaan seksiä tai vaihtoehtoisesti yrität kovasti pelata itsesi tilanteesta ulos. Tämä on hyvin yleistä silloin kun tulet baari-illan jälkeen tolkkuihisi, huomaat kellon olevan aamuyön, pyllysi löytyy sohvalta ja sylistä vähemmän viehättävä nais- tai mieshenkilö, joka tunkee jäykistynyttä kieltäsi suuhusi. Sanaton viestintä onneksi toimii, vastapuolen hiuksiin oksentamalla ei tarvitse vastata eikä muutenkaan määritellä mitään.

On tosi vaikeaa löytää itselleen sopivia vaatteita, etenkin farkkuja. Miehillä ei vaatesuunnittelijoiden mielestä ole pyllyä jota korostaa tai jos ostat farkut, jotka hyväilevät pyllyä, niin sitten etumus kärsii lievästä ahtaudesta. Lievällä tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että ”kummassa lahkeessa?” kysymykseen voi vastata, että kivekset vasemmassa ja loput oikeassa ja verta taitaa valua siitä ihan keskeltä. Valmiiksi kulutettujen farkkujen myynti on myös sellainen markkinavoimien nerokkuus, ettei parempaa. Ei kukaan ole enää niin juntti, että ostaisi kuluttamattomat, mutta jotenkin on ristiriitainen olo kun valmiiksi puhkikuluneet farkut kuluvat puhki jostain eri paikasta. Onko nämä nyt pilalla vai vielä paremmat? Se on helvetin vaikeaa päättää. Pitääkö minun mennä kauppaan ja ostaa uudet ehjät valmiiksi reikäiset farkut? Kaiken vaikeuden keskellä pelihousujensa repiminen ei ainakaan housujen kuntoa paranna.

Jos joku on vaikeaa, se on käytävällä ihmisten ohittaminen. Hikipisarat lentävät välittömästi kattoon kun tajuat käveleväsi kapealla käytävällä samalla puolen kuin vastaantuleva ihminen. Pitäisi väistää, mutta kun se vastapuoli väistää myös. Sitten väistetään uudestaan. Lopulta kaksi ihmistä tanssii keskellä käytävää kuin mielipuolet vammaiset söpöttäen ympäriinsä Sori, Anteeksi, Tästä mä luikahdan, Oho, No mikä tässä turinaa. Jos joskus haluaisin estää varasta pääsemästä karkuun käytävällä, laittaisin kaksi ihmistä kävelemään vastakkain käytävän etu- ja loppupäässä. Sen jälkeen siitä ei pääsisi kukaan ohi ihmisten nylkyttäessä tosiaan keskellä käytävää. Oota mä meen vasemmalle jos sä meet oikealle eikun sun oikealle eikun Teksasin oikealle eli vasemmalle.

Vaikeuden multihuipennus: syöminen valkoinen paita päällä. Enkä puhu nyt mistään kiikkeristä oliiveista tai muista pyöryläruoista, vaan helposta ruoasta jota voi haarukalla lävistää. Kun haarukallinen lohta ja muusia lähestyy suutasi, jostain helvetistä yhtäkkiä tulee ilmavire, kidutetun kalan irrallinen palanen tekee viimeisen kostoretkensä ja julmasti kirkuen (kirkuminen tulee valkopaidallisen suusta, toim.huom.) hyökkää rinnuksille. Kun asian tajuaa ja yrittää äkkiä paperilla pyyhkiä tahraa, kaatuu maitolasi syliin ja paidalla oleva tahrakin vain leviää ja leviää eikä mikään uuden paidan ostamista vähempi sitä enää koskaan saa paidasta irti, vaikka kotivaatteista mikä tahansa piki tai piellä kuorrutettu paskapökäle irtoaa valkoisesta paidasta ongelmitta. Ongelmia voi yrittää minimoida istumalla tuolinnurkalla ja heti kun tuntee, että ruoka hyppää haarukasta, hyppää itsekin sivuun väistäen likaiset kimpaleet. Hullusti kiljuen pöydästä loikkiva henkilö tosin saa hyvin nopeasti seurakseen valkotakkiset sedät. Millään lautasliinoilla tai muilla on turha huijata. Reisien päälle on turha liinoja viritellä, eivät ne paitaa pelasta ja paidan kaulukseen viritetty lappu taas sisältää sellaisen yllätyksen, että se liina itsessään on jo aina likainen. Mikään ei ole niin kivaa kuin kerrankin onnistuneen syönnin jälkeen tajuta, että kaulaan tungettu lautasliina on jostain syystä jo valmiiksi tahmainen ja taas on paidassa tahra. Tässä vaiheessa tekisi mieli jo kaataa maitolasi vapaaehtoisesti housuihin, kiljua ja rynnätä läskit täristen bussiin. Antaa olla, kun kaikki on aina niin helvetin vaikeaa, ettei mikään voi onnistua.

Lehtien verkkopuolen kommenteissa on ollut jo jonkun aikaa hermostunutta itkua siitä, miten Suomessa ei enää saa olla Mies! Kaikenmaailman pehmopojut ja marjakakkukaarlet ovat aiheuttaneet sen, että naiset kuolaavat vain pillifarkkuja käyttäviä hinttarihipstersejä, eikä kunnon työmiehiä enää arvosteta. Pitäisi käydä jossain vitun teattereissa ja katsoa jotain homotansseja ja syödä chevreä, eikä makkara, kalja ja lätkä saisi enää kuulua harrastuksiin. Ja kaikenmaailman homot vielä tanssii linnassakin ja adoptiokin vielä, ajatelkaa millaisen "miehen" mallin ne lapset saa kun perheestä puuttuu oikea Mies. Suomalainen valkoihoinen makkaraa syövä heteroMies on selvästi syrjityin olento päällä maan.

Niin... mutta kun asiaa hetken ajattelee ja miettii, että mikä on oikein kunnon Miehen, siis vittu isolla ÄMMÄLLÄ olevan MIEHEN määritelmä, niin kumpi teistä kuulostaa oikeammalta:

a) Mies, siis Mies isolla ämmällä on perkele sisukas luonteeltaan. Kun Mies menee, niin siinä ei pikkuasiat paina. Ämmät ja lapset itkee, mutta Mies ei välitä vaikka saatana sataisi laavaa niskaan. Miehellä on sen verran munaa ja sisua, että häntä ei kiinnosta jos joku marmattaa ruokavaliosta tai harrastuksista. Mies on myös sen verran karski, että hän ei aloita uikuttavaa itkua heti kun kynsi katkee tai kadulla tulee vastaan hinuri tai homot pussaa. Ei Miestä paljon hetkauta nämä pikkuasiat, ei! Ja jos Miehen vaatetyylistä valitetaan, niin yksi hailee, Miestä ei kiinnosta ja hän pukeutuu niin kuin haluaa. Ja jos Miehellä ei käy naisonni, niin sitten Mies tekee itselleen jotain ja johan löytyy taas seuraa! Mies ei jää nurkkaan itkemään kun Liisa-Marjatta lähteekin fruiden mukaan.

Vai...

b) Mies on sellainen joka itkee paljon ja usein. Yhyy, naiset ei anna mun käyttää kollegepaitaa. Yhyy, homot tanssii. Tiiättekö kun mua Henkilökohtaisesti ihan loukkaa se kun jotkut miehet käyttää pillifarkkuja ja slipovereja. Siis loukkaa! Tiäksä! Olen ihan shokissa ja en voi muuta kuin itkeä ja uikuttaa. Yhyy, yhyy, yhyy. Ja sit ne homot. Mua niin pelottaa ne, olen niin arka ja kauhuissani, etten voi muuta kuin toivoa että ne kaikki kärrättäisiin Ahvenanmaalle. Sit mua ei pelottaisi niin paljoa enää ulkona. Pakolaiset myös, nekin pelottaa ihan kamalasti. Ja ne naiset... Eikö vois tehdä jotain lakia, että naisten on pakko antaa piparia myös näille, kun sit ei tarttisi saada pakkeja kun taas itkettää :'(

Joten minkä ihmeen takia ensin itketään, että ei enää saa olla Mies, mutta samalla kuitenkin käyttäydytään kuin pehmopojut ja itkeskellään ympäri nettiä kun homppelit, tummikset, cityvihreät ja fruidet kiusaa ja naisetkaan ei enää katso kuin ennen?

En ymmärrä miten elämä voi olla aina niin vaikeaa ja kaikki pikkuasiat, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä, ovat mulle ikuisen hankaluuden lähde. Tällä kertaa ovet. Meillä on työpaikalla rappuset yläkertaan ja heti rappusten yläpaassa on raskas ovi. Ovi on heti ylimmän portaan kohdalla, eikä ennen ovea ole mitään tasannetta. Kuulostaako pahalta? No ei varmasti, jos et ole minä.

Olin matkalla yläkertaan hakemaan toimistotarvikkeita rallatellen päässäni ja naureskellen tyhmille jutuille, kun yhtäkkiä kuulin hissin oven avautuvan puoli kerrosta takanani ja kun käännähdin, näin erään naisen tulevan pois hissistä. En tuntenut naista, mutta toisaalta firmassamme on kyllä aika paljon työntekijöitä, enkä minä kaikkia naamalta muista. Ehkä hän oli jostain toisesta yrityksestä, samassa rakennuksessa kun on kuitenkin useita. Jatkoin kävelyä henki keuhkoissa vinkuen rappusia ylöspäin ja tämä naishenkilö jäi hieman minusta jälkeeni. Kun matkaa ovelle oli enää yksi kerros, minuun iski yhtäkkiä ihan hirveä paniikki. Voi helvetin perkele! Oviongelma!

On nimittäin ihan uskomattoman tuskaista yrittää välillä päättää, pitääkö ovea auki takana tulevalle henkilölle vai ei. Oven pitäminen auki seuraavalle on kohteliasta ja oven iskeminen kiinni etenkin naaman vierestä on tosi epäkohteliasta. Ei minua sinänsä kohteliaisuus kiinnostaisi, mutta epäkohteliaisuudesta tulee aina jotenkin syyllinen ja kamala olo ja tulee mieleen, että mitähän he minusta ajattelivat. Asiaa panikoidessa kävelyvauhtini ehkä hieman hidastui, koska nainen oli taas saavuttanut minua. Tunsin miten aloin hikoilla kainaloista ja pyllyni alkoi kylmentymään. Pitäisikö minun pitää ovea auki. Hän on niin kaukana, että teen itsestäni ihan naurunalaisen jos jään pitkäksi aikaa vartomaan oven kanssa, etenkin jos hän ei tulekaan sinne minne minä vaan jatkaa ylimpään kerrokseen. Hän varmasti pitää minua ihan apinana, jos naama hiestä kimmeltän typerä ilme naamalla varron puoli minuuttia oven kanssa. Ei helvetti! Oikeesti! Auttakaa joku!

Viimeisten rappusten kohdalla kämmeneni ovat jo ihan hiestä märkiä. Minun on pakko tehdä päätös nyt! Nainen on jäänyt taas hieman jälkeeni ja lopulta päätän, että ihan sama vaikka minusta jäisi epäkohtelias kuva, en aio pitää ovea auki, hän on kuitenkin niin kaukana. Päätän leikkiä, etten ole muka huomannut häntä ja sujahtaa ovesta nopeasti. Silloin hän joutuu itse avaamaan oven, mutta tuskin pitää minua mitenkään erityisen ilkeänä, eihän kaikki aina kaikille ovia auki pidä, etenkin jos se toinen henkilö on sen verran kaukana. Näytän avainkorttia ovelle ja keltaisen valon välähdettyä tajuan, että ovi ei aukeakaan enää tähän aikaan illasta ilman ovikoodia. Olen jo niin paniikissa oviongelmasta, että saan yhtäkkisen muistikatkon ja unohdan täysin pinkoodini. Voi helvetti! Mikä se oli! Koko oviongelma unohtuu hetkeksi kun yritän palauttaa päähäni koodia, joka on hävinnyt sieltä täysin. Tilalla on vain kuva vuohesta syömässä peltipurkkia. Mistä helvetistä se nyt tuli! Normaalisti nauraisin asialle itsekseni turskaen, mutta tämä ei ole yhtään naurun asia. Millisekunnit tuntuvat minuuteilta ja sekunnit vuosilta. Takaani kuuluu hitaat kaikuvat askeleet: kop-kop-kop-kop ja silloin muistan sen! Tada-taa-tada-taa! Kehitin pinkoodilleni muistisäännön joskus kun sen ekan kerran unohdin ja tajuan, että toinen ja neljäs numero ovat samoja numeronäppäimen alapäästä ja eka ja kolmas ovat vierekkäin. Voitonriemuisena, melkein kiljahtaen, näppäilen koodin ja luikahdan äkkiä ovesta ja huomaamattani vielä kädellä vetäisen ovea kiinni takanani, kun yhtäkkiä kuulen hirveän kiljaisun ja töminää.

Tunnen miten sydän hyppää ulos rinnastani, sormistani lähtee tunto ja otsani hölähtää litimäräksi neljäsosasekunnissa. Sen sijaan, että jäisin tarkemmin katsomaan mistä on kyse, otan nopeita juoksuaskelia hieman kumarassa toimistotavarahuoneeseen, jossa vietän lopulta lähes puoli tuntia muka kyniä katsoen ja piileskelen konttien takana. Päässäni takoo vain ajatus: "OVIONGELMA! PERKELE! OVIONGELMA!". Lopulta uskaltaudun palaamaan hitaasti omia jälkiäni takaisin ja kun näen raskaassa lasiovessa rasvaisen naamanjäljen ja hieman verta, juoksen rappuset alas ja päätän, etten mene enää koskaan töihin. Päätös vahvistuu yhtäkkiä viisinkertaiseksi pelkän fraasin sijaan, kun rappusten alapäässä käytävää ulko-ovelle juostessa hissi aukeaa vierestäni ja kyydistä tulee kalpea nainen pidelleen nenällään veristä sideharsoa. Kiljaisen ja kun ulko-ovella tajuan taas oviongelman läsnäolon, lamaannun melkein täysin, repäisen oven niin auki kun sen saa ja juoksen työpaikan taakse kohti satamaa.

Että ihan hyvä päivä töissä! Palkankorotusta tässä odotellessa <3 Muistan vielä kotimatkalla kävellessä, että meidän tiimiin muuten on tulossa juuri uusi henkilö ja hänen muuten piti käydä kirjoittamassa työsopimus tässä lähipäivinä. Naishenkilö. Hiki valuu jo sukkiini ja mietin, pitäisiköhän rueta myymään pyllyä tai soittaa töihin ja sanoa, että olen loppuelämäni kipeä.