Terhi Majasalmi - Varjosta valoon

Kirjoittamiani tekstejä ja omasta taloudesta kertovia videoita on ollut viime aikoina esillä runsaasti. Jotkut niistä ovat keränneet runsaasti kommentteja ja sananvaihto on ollut äärilaitoja hivelevää.

Yksi asia, mikä pistää silmään erityisesti kommenteissa, on katkeruus. Katkeruus siitä, että jollakin toisella on sellaista, mikä oikeastaan kuuluisi hänelle, vaikka ei edes kuuluisi. En tiedä, ovatko suomalaiset erityisen katkeraa kansaa muihin verrattuna. Mutta joskus tuntuu oikeastaan häpeälliseltä, että joku huutaa netissä, kuinka muut häntä riistävät, vaikka mitään näyttöä asiasta ei edes ole.

Katkeruus on kauhea tunne. Mitä menetettävää on ihmisellä, joka on niin katkera muille, että mikään hyvän lisäys hänen elämässään ei tunnu kuitenkaan olevan tarpeeksi. Aina löytyy asioita, joista voi olla katkera.

Raha tuntuu olevan kestosuosikki. Jos ei ketään muuta ole, niin aina on rikkaat, joille voi avautua. Mikä parasta, itseään rikkaampia löytyy paljon ja aina on joku kohtalotoveri, jonka kanssa voi laittaa hynttyyt yhteen asiassa ja antaa palaa.

Kestokatkerat ihmiset eivät minua kiinnosta. Niiden kanssa ei kannata lähteä painimaan, koska he ovat omasta mielestään kuitenkin oikeassa - aina. Minua kiinnostavat enemmän ihmiset, jotka voivat muuttua katkeriksi sen takia, etteivät tienneet elämän lainalaisuuksia. Esimerkiksi tulevaisuudessa eläkkeet tulevat pienenemään merkittävästi nykyisestä. On vaan paljon enemmän faktoja tämän asian puolesta kuin sitä vastaan. Ihmiset elävät pidempään, syntyvyys pysyy maltillisena, terveydenhoito kehittyy ja niin edelleen. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät usko ennen kuin näkevät. Vasta kun he saavat ensimmäisen eläkkeen tililleen, he uskovat, että kyllä se on vain murto-osan siitä, mitä palkkana saivat. Pelkään, että ihmisille tulee mieleen, että tämänkö takia tein vuosikymmeniä töitä ja tämä on palkkani. He katkeroituvat.

Älä anna tämän käydä sinulle. Älä anna elämän katkeroittaa sinua. Osallistu omaan elämääsi ja tee siitä paras mahdollinen. Ota selvää, miten sinä voit vaikuttaa omaan taloudelliseen tulevaisuuteesi. Älä usko siihen, että joku muu hoitaa. Kukaan muu ei voi tietää, mitä sinä oikeasti haluat.

Kirpeää syysviikkoa
Terhi

Onko sinulle joskus joku sanonut, että koulutus ratkaisee kaiken? Kunhan vain käyt koulut ja hankit ammatin, sinulla ei ole hätäpäivää. Niin minäkin ajattelin ennen. Tai oikeastaan ajattelin niin, että jos hankin koulutuksen, minä pystyn etenemään urallani. Äitini ei koskaan edennyt johtajaksi, vaikka oli mennen tullen pätevämpi kuin muut, koska hänellä ei ollut korkeakoulututkintoa. Pohdin, että homma ei minulla saa jäädä ainakaan tästä kiinni, joten hain kauppakorkeaan. Pääsin ja valmistuin vuonna 2002. Valmistumisen jälkeen paratiisin ovet eivät kuitenkaan auenneet. Vuonna 2002 Suomi oli taantumassa ja vapaita työpaikkoja vastavalmistuneelle oli todella vähän. Lähdin myyntitöihin, koska työttömyys ei ollut varteen otettava vaihtoehto minun maailmassani.

Tänä päivänä parempi neuvo mielestäni on: ”Kasvata taloudellista vapauttasi joka päivä.” Tämä pitää edelleen sisällään sen tosiasian, että meidän tulee osata jotain. Meidän tulee osata jotain sellaista, mistä joku muu on meille valmis maksamaan, olimmepa sitten palkansaajia tai yrittäjiä. Pelkkä työ ja siitä saatu palkka ei kuitenkaan takaa sitä, että taloudellisesti meillä menisi hyvin. Siihen vaikuttaa se, miten ansaitut eurot käytämme. Pistämmekö kaiken menemään eli annammeko rahat toisille vai pidämmekö osan itsellämme ja saamme nämä eurot kasvamaan. Vai vielä karumpi vaihtoehto, pistämmekö kaikki menemään ja otamme vielä velkaa päälle?

Vapaus ei ole sitä, että hankkii itselleen koko ajan lisää velvoitteita eli kasvattaa kiinteitä kuluja omassa taloudessa, vaan sitä, että pystyy tekemään elämässään sitä, mistä oikeasti tykkää ja nauttii. Monet kasvattavat omaa varjoaan lisäämällä taloudellisia velvoitteita eivätkä koskaan pääse loistamaan, koska töissä on pakko käydä rahan takia. Kyllä minuakin hatuttaisi, jos tekisin viikossa 40 tuntia työtä, joka ei tunnu missään muualla kuin kerran kuukaudessa tilillä. Ja sekin raha haihtuisi sieltä salamannopeasti pois. Monet kuitenkin haluaisivat elämältään niin paljon enemmän, mutta eivät uskalla tehdä muutoksia, koska pelkäävät sen elämän puolesta, joka heitä kahlitsee. Hurja noidankehä, vai mitä? Koko jutun salaisuus on se, että tekee intohimoisesti sen mitä tekee ja kasvattaa taloudellista vapautta joka päivä.

Intohimoa viikkoosi
Terhi

Nuorena olin kympin tyttö. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli 9,9. Vain ne aineet, joissa tiesin, etten voinut millään päästä kymppiin olivat ysejä, kuvaamataito ja musiikki. Tämä oli yksi tapa yrittää miellyttää muita. En opiskellut oppiakseni vaan saadakseen muut ihmiset muuttamaan omaa käytöstään. Ajattelin, että jos olisin vain kiltti enkä aiheuttaisi harmeja, esimerkiksi minulle läheinen ihminen lopettaisi alkoholin nauttimisen. No ei lopettanut.

Vuonna 1998 pääsin kauppakorkeakouluun. Aloimme seurustella tulevan mieheni kanssa. Hänen äitinsä sairasti syöpää ja hän kuoli vuoden päästä syksyllä 1999. Jo siinä, että äiti kuoli, oli tarpeeksi kestettävää miehelleni, mutta myös sairaus oli ajanut hänen perheensä talouden kaaokseen. Kesti monta vuotta ennen kuin suru ja taloudellinen tilanne helpottivat. Suhteen alku ei ainakaan poistanut minulta halua olla kiltti tyttö. Ajattelin, etten tee tilannetta ainakaan pahemmaksi ja pidin ajatukseni ja pelkoni ominani ja yritin vain selvitä niiden kanssa.

Vuodet vierivät ja menimme naimisiin ja lapsia on nyt kaksi. Ensimmäisen lapsen kanssa ollessani äitiyslomalla tajusin, että silloinen bisneksemme ei tule kantamaan ikuisuuteen ja oli keksittävä jotain uutta. Lisäksi halusin kipeästi oman juttuni. Halusin päästä varjosta valoon. Aloin pitämään marraskuussa 2009 naisvarallisuusvalmennuksia muiden töiden ohella. Valmennusbisneksessä ei ole ollut hurraamista ja uskoisin sen johtuvan vain omasta kiltteydestäni. En ole uskaltanut olla jotain mieltä ja sanoa sitä myös ääneen.

Viime kesänä kirjoitin kirjaa sekä kuvasimme televisio-ohjelmaa. Nämä kaksi projektia tarkoittivat sitä, että oli pakko olla jotain mieltä asioista julkisesti ja se piti pystyä myös perustelemaan. Tulin kaapista ulos kertaheitolla. Mieli ei kuitenkaan pysynyt tulevan mukana ja sain ensimmäinen paniikkikohtauksen viime vuoden huhtikuussa. Ne tuntuvat tosi inhottavilta, kroppa käy ylikierroksilla, ei pysty nukkumaan ja on erilaisia pelkotiloja, verenpaine huitelee ties missä jne.. Koska hain ennen muiden ihmisten hyväksyntää, oli vaikea hypätä areenalle tietäen, että kaikki eivät ehkä tykkää tai ei voi vaikuttaa kaikkien ihmisten mielipiteisiin.

Hain apua kirjallisuudesta ja meditoimisesta. Erityisesti kuunetelin Wayne W. Dyerin kirjallisuutta. Sieltä jäi mieleeni eräs lause: ”Don’t die with the music still in you.” Muurien murtaminen tuntui vaikealta, mutta tämä lause sai minut jatkamaan. Se, mikä sai minut jatkamaan, oli asian tärkeys. Se, mitä minulla on sanottavaa, on tärkeämpää kuin se, kuinka paljon minua pelotti sanoa se ääneen. Minä itse en tarvitse hyväksyntään vaan ihmisten tulisi ottaa kantaa omassa elämässään siihen asiaan, jota haluan edistää ja tukea.

Ja se on taloudellinen vapaus. Uskon, että ihminen voi olla vapaa kun hän on taloudellisesti vapaa. Silloin ihminen pystyy tekemään omassa elämässään päätöksiä ensisijaisesti johonkin muuhun kuin rahaan perustuen.

Rohkeuteni tai pelkoni voittaminen näkyy nyt konkreettisesti siinä, että ihmiset haluavat tehdä yhteistyötä kanssani ja haluavat ajaa samaa asiaa kanssani eteenpäin. Maailma tuo eteeni mahdollisuuksia, jota en ennen edes tiennyt olevan olemassa. Ennen kaikkea tunnen olevani itse onnellisempi, koska minun ei enää tarvitse jännittää muiden reaktioita. Minä vain olen.

Rakkautta viikonloppuusi
Terhi

Lisää minusta ja ajatuksistani löydät Vauras Nainen -sivuiltani.

Seuraa minua Facebookissa tai Twitterissä