Johtaako kukaan suomalaista koulutuspolitiikkaa?

Pisa-tulokset ovat laskussa. Julkisessa keskustelussa on vaadittu muutosta. Kasvatustiede ja opettajankoulutuslaitokset ovat vuosikausia puhuneet muun muassa oppiaineet ylittävistä kokonaisuuksista, ilmiölähtöisyydestä, opetusteknologiasta ja tutkivasta oppimisesta.

Mitä siis tapahtuu, kun lukiota lähdetään uudistamaan? Työryhmä istuu ja väittelee kaksi vuotta, kymmeniä lausuntoja jätetään ja julkinen keskustelu myllää kuukausia. Valtakunnan hallitus käyttää aivan liian paljon aikaansa talouslaman keskellä väitelläkseen yksittäisten oppiaineiden tuntimääristä ja pakollisuudesta.

Lopulta hallitus päättää tehdä muutaman pienen lehmänkaupan (uskonnonopetuksesta vähennetään yksi pakollinen kurssi ja lisätään kaksi syventävää kurssia) ja jättää koko homman sikseen. Sen sijaan, että uusilla teemakursseilla käsiteltäisiin isoja yhteiskunnallisia ilmiöitä kuten ilmastonmuutosta tai globaalitaloutta opetellaan kursseilla liikennesääntöjä tai elämäntaitoja. Viisainta olisi ollut jättää kurssien sisällöstä päättäminen opiskelijoille ja opettajille.

Että näin.

Tuntijakokeskustelu yksinkertaistaa koulutuskeskustelua. Sen sijaan, että puhuimme isoista linjoista, näpertelemme yksittäisten oppiaineiden määristä. Puolueiden koulutuspoliittiseksi kärjeksi tuntuu tulevan se, pitäisikö oman uskonnon opetus säilyttää vai muuttaa yhteiseksi maailmankatsomusaineeksi.

Eduskunnassa kiistellään lukiolaisten historian opiskelusta ja ollaan syvästi huolissaan nuorten yleissivistyksestä, vaikka samaan aikaan ammatillisen koulutuksen puolella olevat – joita on yli puolet ikäluokasta – ei opiskele lainkaan historiaa. Tai sitten vaaditaan lisää taideaineita, koska taideaineita pitää olla lisää.

Kuinka käy kun hallitus puuttuu opetussisältöihin ylhäältäpäin? Sinällään tärkeästä asiasta terveysvalistuksesta tehtiin oma oppiaine, joka tunnetaan tuttavallisesti terveystietona. Muutaman vuoden sisällä terveystieto nousi ylioppilaskirjoitusten suosituimmaksi reaaliaineeksi lähinnä lyhyen kurssimäärän (3) vuoksi.

Tuntijako on mitä suurimmissa määrin poliittinen päätös, kuten on koko opetussuunnitelmakin. Voisiko yksitäisistä tuntimääristä päättämisen silti siirtää opetushallitukseen, jossa myös opetussuunnitelma päätetään ja jolla on käytettävissä hyvät asiantuntijaresurssit? Mitä jos jättäisimme politiikoille aikaa suurten linjojen ja tulevaisuuden haasteiden kartoittamiseen.

Onko hallituksen mitenkään järkevää käyttää loputtomasti aikaansa pilkun viilaukseen? Ehkä voisimme seuraavaksi vaivata tuntijakouudistuksella Tasavallan Presidenttiä. Johtaako kukaan suomalaista koulutuspolitiikka, onko meillä mitään visiota?

Kirjoitettaessa soi Pääkii - Apinoiden planeetalla