Osallistuvat Nuoret 2013 ry

Pisa-tulokset ovat laskussa. Julkisessa keskustelussa on vaadittu muutosta. Kasvatustiede ja opettajankoulutuslaitokset ovat vuosikausia puhuneet muun muassa oppiaineet ylittävistä kokonaisuuksista, ilmiölähtöisyydestä, opetusteknologiasta ja tutkivasta oppimisesta.

Mitä siis tapahtuu, kun lukiota lähdetään uudistamaan? Työryhmä istuu ja väittelee kaksi vuotta, kymmeniä lausuntoja jätetään ja julkinen keskustelu myllää kuukausia. Valtakunnan hallitus käyttää aivan liian paljon aikaansa talouslaman keskellä väitelläkseen yksittäisten oppiaineiden tuntimääristä ja pakollisuudesta.

Lopulta hallitus päättää tehdä muutaman pienen lehmänkaupan (uskonnonopetuksesta vähennetään yksi pakollinen kurssi ja lisätään kaksi syventävää kurssia) ja jättää koko homman sikseen. Sen sijaan, että uusilla teemakursseilla käsiteltäisiin isoja yhteiskunnallisia ilmiöitä kuten ilmastonmuutosta tai globaalitaloutta opetellaan kursseilla liikennesääntöjä tai elämäntaitoja. Viisainta olisi ollut jättää kurssien sisällöstä päättäminen opiskelijoille ja opettajille.

Että näin.

Tuntijakokeskustelu yksinkertaistaa koulutuskeskustelua. Sen sijaan, että puhuimme isoista linjoista, näpertelemme yksittäisten oppiaineiden määristä. Puolueiden koulutuspoliittiseksi kärjeksi tuntuu tulevan se, pitäisikö oman uskonnon opetus säilyttää vai muuttaa yhteiseksi maailmankatsomusaineeksi.

Eduskunnassa kiistellään lukiolaisten historian opiskelusta ja ollaan syvästi huolissaan nuorten yleissivistyksestä, vaikka samaan aikaan ammatillisen koulutuksen puolella olevat – joita on yli puolet ikäluokasta – ei opiskele lainkaan historiaa. Tai sitten vaaditaan lisää taideaineita, koska taideaineita pitää olla lisää.

Kuinka käy kun hallitus puuttuu opetussisältöihin ylhäältäpäin? Sinällään tärkeästä asiasta terveysvalistuksesta tehtiin oma oppiaine, joka tunnetaan tuttavallisesti terveystietona. Muutaman vuoden sisällä terveystieto nousi ylioppilaskirjoitusten suosituimmaksi reaaliaineeksi lähinnä lyhyen kurssimäärän (3) vuoksi.

Tuntijako on mitä suurimmissa määrin poliittinen päätös, kuten on koko opetussuunnitelmakin. Voisiko yksitäisistä tuntimääristä päättämisen silti siirtää opetushallitukseen, jossa myös opetussuunnitelma päätetään ja jolla on käytettävissä hyvät asiantuntijaresurssit? Mitä jos jättäisimme politiikoille aikaa suurten linjojen ja tulevaisuuden haasteiden kartoittamiseen.

Onko hallituksen mitenkään järkevää käyttää loputtomasti aikaansa pilkun viilaukseen? Ehkä voisimme seuraavaksi vaivata tuntijakouudistuksella Tasavallan Presidenttiä. Johtaako kukaan suomalaista koulutuspolitiikka, onko meillä mitään visiota?

Eilen torstaina 10.10. Oulun seudun ammattiopiston opiskelija puukotti kolmea muuta ammattiopiston opiskelijaa, sekä vahtimestaria opiston Myllytullin pisteen tiloissa. Uhrit ovat elossa ja epäilty poliisin huostassa. Koulunkäynti jatkui tänään perjantaina mahdollisimman normaalisti.

Lehtitietojen mukaan teosta syytetty 16-vuotias poika oli aiemmin uhannut netissä kaikkia koulun opiskelijoita. Poliisi oli kuulustelun jälkeen päättänyt olla nostamatta syytettä koska poika katui sanojaan. Tilanteesta tehtiin lastensuojeluilmoitus. Tietoa uhkauksesta ei välitetty pojan silloiselle eikä nykyiselle koululle.

Mediatietojen mukaan tekijää on kuvailtu "hiljaiseksi, syrjäänvetäytyväksi ja koulukiusatuksi." Tekijän kuvailu on tullut valitettavan tutuksi myös muiden viime vuosien kouluväkivaltatilanteiden osalta.

Pelastakaa Lapset ry:n nuorille järjestämässä tukichatissa nuoret miettivät voisiko kouluturvallisuutta parantaa esimerkiksi metallinpaljastimilla. Lisäksi nuoret ihmettelivät mielenterveyspalvelujen puuttumista.

En usko, että järjettömälle väkivallalle voidaan löytää lopullisia tai järjellisiä syitä.

Jotain voidaan kuitenkin aina ottaa opiksi.

Selvää on, että tiedon uhkaavista tilanteista tulee kulkea eri viranomaisten ja oppilaitosten välillä. Tapaus vahvistaa myös vaatimusta saattaa voimaan uusi oppilashuoltolaki, joka velvoittaisi lukioita ja ammattiopistoja järjestämään opiskelijoille pääsyn kuraattorille tai psykologille. Tällä hetkellä oppilaitoksilla on vain velvollisuus ohjata opiskelija eteenpäin.

Luokkahuoneen turvallisuutta turvataan parhaiten ennakoinnilla, tiedonkululla ja palveluihin pääsyllä. Väkivalta tilanteiden ratkaiseminen tulee tulevaisuudessakin kuulua poliisille, ei opettajille.

Tärkeältä tuntuu, ettei turvattomuuden tunteen anneta vallata koko elämää ja yhteiskuntaa. Metallinpaljastimet ja vartijat kouluissa eskaloivat ongelmia, eivät ratkaise niitä. Tärkeintä on jatkaa mahdollisimman normaalia arkea. Ei siksi, että asia voitaisiin unohtaa vaan koska väkivallalle ja sillä uhkailevalle ei saa antaa periksi.

Muut johtopäätökset ovat monimutkaisempia. Selvää on, ettei kaikkea väkivaltaa voida koskaan estää, eikä kaikkia ongelmia ratkaista rahalla. Kyse on myös siitä miten me ihmisinä suhtaudumme toisiimme ja ratkaisemme keskinäiset ongelmamme.  Väkivalta ei koskaan ole oikea ratkaisu.

Mieleeni juontuu Robert Kennedyn 60-luvulla pitämä puhe väkivallan mielettömästä uhasta "joka jälleen tahraa maamme ja jokaisen meidän elämämme."

"Väkivallan uhrit ovat mustia ja valkoisia, rikkaita ja köyhiä, nuoria ja vanhoja, tunnettuja ja tuntemattomia. He ovat ennen kaikkea ihmisiä, joita toiset ihmiset ovat rakastaneet ja tarvinneet. Kukaan huolimatta siitä missä hän elää tai mitä hän tekee ei voi olla varma siitä kuka seuraavaksi joutuu järjettömän veriteon kohtaaksi. Ja silti tämä jatkuu ja jatkuu maassamme. [...]

"[...] Mutta voimme kenties muistaa, vaikka edes hetkeksi, että he jotka elävät kanssamme ovat sisariamme, että he jakavat kanssamme elämän lyhyen hetken; että he etsivät, kuten mekin, vain mahdollisuutta elää elämänsä tarkoituksessa ja onnellisuudessa, voittaen mitä tahansa tyydytystä ja täyttymystä jota he voivat."

”Pitääkö täällä tappaa itsensä tai muita, kun apua ei saa.” - Aki

”Ongelmana on, että nuorille ei ole töitä, he eivät pääse opiskelemaan ja samaan aikaan seurantajärjestelmä on rapautunut” - Tuomo Tikkanen Suomen Kuvalehdessä

Helsingin Sanomat uutisoi maanantaina (9.9) masentuneen parikymppisen espoolaisen Akin tapauksesta. Hän haki apua terveyskeskuksesta, sairaalan päivystyksestä, mielenterveys- ja päihdepalvelukeskuksesta, nuorisopoliklinikalta, A-klinikalta sekä sosiaalityöntekijältä. Aki ohjattiin mielenterveyspalveluista päihdehoitoon ja päihdehoidosta mielenterveyspalveluihin. Kun apua ei löytynyt, Aki teki itsemurhan.

Samalla kun masennusdiagnoosit ovat yleistyneet, tiedetään alkoholin kulutuksen kasvaneen lähes 50 prosenttia. Silti Akin ongelmia ei ymmärretty hoitaa kokonaisuutena.

Aki ei ollut yksittäistapaus.

Suomessa joka vuosi 1000 ihmistä päätyy tappamaan itsensä. Itsemurhien määrä ei ole laskenut 2000-luvun puolivälin jälkeen.

Noin 120 000 suomalaista on poissa työelämästä mielenterveysongelmaan perustuvan työkyvyttömyyden vuoksi. Vuonna 2011 puolet työkyvyttömyyseläkkeistä myönnettiin mielenterveyden perusteella.

Joka päivä viisi alle 30-vuotiasta nuorta joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi. Vuosittain työelämästä jää pois noin 1800 nuorta. Vain neljännes heistä palaa takaisin työelämään. Työterveyslaitoksen mukaan jokaisen varhain eläkkeelle jääneen nuoren menetetyn työpanoksen arvo on 1,5 miljoonaa euroa.

Suomi on edelleen maa, jossa riittämättömän rahoituksen ja hallinnon huonon yhteistyön vuoksi masentunutta nuorta voidaan pompotella palvelusta toiseen ilman, että kukaan ottaa hänestä vastuuta. Pahimmassa tapauksessa itsemurhaa harkitseva nuori voi joutua odottamaan useita viikkoja psykologin puheille pääsyä. Tilanne on kestämätön.

Tämä kaikki on häpeäksi hyvinvointivaltiosta ylpeileville suomalaisille.

Osallistuvat Nuoret 2013 ry vaatii valtiota ottamaan nuorten hyvinvointi- ja mielenterveyspalveluihin pääsyn ja ohjauksen osaksi nuorisotakuuta.

Nuoria tulisi lähestyä kokonaisuutena. Työpaikan saanti ei auta, jos on vakavasti masentunut tai muuten avun tarpeessa. Työn tai koulutuspaikan saamisen lisäksi nuoren pitäisi myös jaksaa, osata ja pärjätä koulussa tai työpaikassa.

Nuorisotakuu ei voi toteutua mikäli nuorten masennusta, itsemurhia ja työkyvyttömyyttä ei oteta vakavasti. Tämä vaatii kokonaisvaltaista puuttumista nuorten hyvinvoinnin parantamiseksi. Vain hyvinvoiva nuoriso voi tuottaa hyvinvointia muille.

Lisätietoja:
Joel Linnainmäki
+358 50 574 0924
Linnainmaki@fin.la