Kjell Westö

Kirjailija Kjell Westön parin vuoden takaisesta kirjasta Leijat Helsingin yllä tehdään parhaillaan elokuvaa. Westön uusi kirja, Isän nimeen, on sukutarina virheiden periytymisestä. Kirjassa sivutaan niin moukarinheittoa kuin urheilutuloksiakin. Pikkutarkasti, sillä tulokset, luvut ja detaljit ovat Westön erikoisalaa. Mutta miksi? Entä oliko alkoholilla osuutta asiaan, kun Westö nuorena tv-toimittajana nukahti kesken Matti Ahteen vastauksen?

Kjell Westö ei häviä Trivial Pursuitissa.

Tai jos häviää, täytyy vastassa olla toinen samanlainen “kerääjä”. Westö on nimittäin treenannut, harjoituttanut aivojaan ihan pienestä pitäen. Hän on opetellut ulkoa jääkiekon SM-liigan pistepörssin lopputulokset, David Bowien Space Oddity-levyn biisien pituudet sekunnilleen ja Melody Makerin top ten -listan - mitä milloinkin. Tärkeintä on, että oppii muistamaan yhdentekeviä numeroita, nimiä, kirjainyhdistelmiä.

"En enää ole yhtä pomminvarma kuin joskus olin, vähitellen muisti alkaa heiketä", Westö sanoo, mutta otteen lipsuminen ei tunnu häntä vaivaavan. Päinvastoin. Nyt 39-vuotiaana perheenisänä ja kiitettynä kirjailijana hän ei tarvitse trivian turvaa yhtä paljon kuin joskus ennen.

"Tuollaisten asioiden opetteleminen ulkoa on kuin mantra, jonka avulla pysyy rauhallisena. Olin hirveän pelokas lapsena ja teini-iässä. Lukiossa olin lähes pakokauhun vallassa, kun en ymmärtänyt mistään mitään. Siksi pänttäsin täysin yhdentekeviä urheilutilastoja, biisien pituuksia."

Westö harrasti passiivista vastarintaa koulua kohtaan. Hänellä oli koulun ennätys myöhästymisessä ja kirjojen unohtelussa.

"Tavallaan jätin koulun kesken. Kävin siellä ja nukuin tunneilla, mutta henkisessä mielessä jätin sen kesken."

Kouluahdistus johtuu Westön aikuisena tekemän analyysin mukaan siitä, ettei hän koskaan tajunnut, että hänenkin pitäisi tehdä töitä.

"Olin oppinut lukemaan jo leikkikouluiässä ja aluksi mulla oli hirveä etumatka muihin. Sen etumatkan turvin pärjäsin pitkään ja mulle muodostui sellainen käsitys, että kaikki hoituu itestään. Mulle oli hirveä shokki, kun en enää osannut asioita lukematta. En ikinä tainnut päästä siitä yli."

Ahdistusta lisäsi se, ettei pikku-Kjell osannut päättää olisiko kiltti vai kapinallinen. Snäll eller rebellisk? Sama suuri kysymys on seurannut häntä neljänkympin kynnykselle asti. Nuorena Westö ei uskaltanut sanoa mielipidettään, kun epäili rehellisyydestä olevan haittaa.

"Aivot laskelmoi liian nopeasti, että jos mä sanon noin, niin sitten käy noin." Niinpä tilanne oli jo ohi, kun Westö oli saanut päätettyä sanovansa suorat sanat.

Myös hyvä, suomenruotsalainen tapakasvatus on muokannut Westötä säyseämmäksi.

"Kunnioitan toisia ihmisiä, enkä mielipideriidassakaan ala solvata tai rienata. Joskus sitä pidetään heikkoutena ja vihjataan, että olisin vindflöjel... mikä se on, joo tuuliviiri."

Vaikkei Westö tunnustaudu tuuliviiriksi, ei hänellä ole omaa viiteryhmää, jonka kanssa hän olisi aina samaa mieltä; suomenruotsalainen konsensus, ei kiitos.

"Jos huomaan olevani samaa mieltä joidenkin kanssa, kehitän vastakkaisen ajattelutavan."

Westö sai jo pienenä tuntea, mitä on ahdas yhteisö. Siis kun naapurin salaisuudet tiedetään paremmin kuin aviopuolison.

"Suomenruotsalaiseen juoruamisen kulttuuriin kuuluu hyvässä ja pahassa se, että haetaan kytköksiä; han är den och dens kusins mosters arbetskamrat. Jos olen rehellinen, niin mulla on aina ollut vaikeuksia asian kanssa. En pidä siitä, että halutaan tietää kaikki."

"Se on pienen yhteisön pimeä puoli. Jos asuu Nykissä ja mokaa, niin voi matkustaa mantereen toiselle puolelle ja aloittaa alusta. Mutta jos suomenruotsalainen mokaa ja yrittää muuttaa Loviisasta Tammisaareen, niin se ei auta. Jos suomenruotsalainen mokaa, se ei unohdu ikinä."

Westön uusi kirja Isän nimeen on sukutarina siitä, miten virheet periytyvät.

Se on tarina suomenruotsalaisesta suvusta: isästä, pojasta ja vähän isoisästä ja isoisonisästäkin. Isä on ihminen, jonka takinliepeeseen onnettomuudet aina tarttuvat ja poika saa raahata perässään isänsä surkeaa mainetta.

Koulun jälkeen Westö oli suomalaisten seassa varastomiehenä tuontiliikkeessä Vallilassa ja myi levyjä Aleksanterinkadun Musiikki Fazerilla. Kunnes päätti hakeutua toimittajaksi.

"Mulla oli lyhyt ja epäkunniakas ura tv-toimittajana jossain FST:n A-studiota vastaavassa ohjelmassa. Juhlin siihen aikaan aikalailla ja oli kauhea kankkunen. Nukahdin kesken haastattelun, kun silloinen ymparistöministeri Matti Ahde vastasi kysymykseeni. Kun Ahde lopetti, minä hätkähdin hereille ihan tokkurassa."

Pahempi niitti toimittaja Westölle tuli kuitenkin, kun hän kirjoitti artikkelin 15 vuotta sitten City 1999 -lehteen. Nuori toimittaja oli innostunut uudesta journalismista.

"Siinä mennään hyvin syvälle haastateltavaan, ja koska mä olin ujo, niin tein ne jutut puolitutuista. Siihen ensimmäiseen numeroon tein ehkä parhaan juttuni, jonka toimittajana olen kirjoittanut. Tuttavani tunnistettiin jutusta, vaikka yritin muuttaa faktoja. Silloin ajattelin, että minun on keksittävä hahmot, jotta voin kirjoittaa mitä haluan."

Sen jälkeen Westö on keksinyt tarinansa itse. Nyt ilmestynyt kirja on jo hänen seitsemäs teoksensa.

Edellisen, Leijat Helsingin yllä -romaaninsa menestyksen jälkeen Westö on ollut esillä enemmän suomeksi kuin ruotsiksi. Häntä luetaan ja haastatellaan useimmiten suomeksi. Kun käännös on julkisuuden kannalta jopa alkuperäistä tärkeämpi, Westö myöntää olevansa raivostuttavan pikkutarkka kääntäjien vahtija.

"On varmaan raskasta, kun joku istuu olkapäällä ja kyselee että miksi teet noin ja mikset tee näin. Huomaan pieniäkin sävyeroja ja jankutan niistä." Westö saattaa kiukutella, jos urheiluslangia ei ole käännetty oikeaan sävyyn.

"Jokaisessa kirjassani on ollut naispuolinen kääntäjä, eikä kukaan heistä selvästikään ole lukenut Veikkaajaa kannesta kanteen tai urheilusivuja sanasta sanaan. Jalkapallossa on slangi, jota ei voi korvata yleissanoilla."

Rankkari pitää kääntää rankkariksi ja molari molariksi.

Mitä enemmän Westö on joutunut käyttämään suomea, sitä useammin hän on ajattellut, että suomenkielinen yleisö tajuaa häntä paremmin kuin ruotsinkielinen.

"Jokaisen kirjailijan kirjoissa tietty soundi, kuin sound track. Mun saundissa on paljon suomalaista musiikkia, Olavi Virtaa ja Reijo Taipaletta. Mun identiteetti ei ole kokonaan ruotsinkielinen. Näen untakin suomeksi ja jopa englanniksi. En ole koskaan ymmärtänyt, että pitäisi olla kielellisesti kauhean puhdas."

Ruotsalaiseen makuun Westön kirjoissa on ollut liian voimakas suomalainen haju. Miehen seitsemästä kirjasta kuusi on julkaistu myös Ruotsissa, mutta myynti on ollut kehnoa.

"Lyhyesti sanottuna ne eivät ole menestyneet, ihmiset eivät osta kirjojani. Niillä on omat kertojansa. Joku suomenruotsalainen, joka kertoo Helsingistä, ei ole niille kovin kiinnostava. Mä surin sitä ennen aika paljon, muttei tommosille voi mitään. En mä sitä enää niin paljon ajattele."

Isän nimeen alkaa kalastuksella ja loppuu kalastukseen. Välillä on paljon paitsi paljon kalastusta, myös säähavaintoja, moukarinheittoa ja yksityiskohtaisia urheilutulosraportteja. Mitä? Westönhän piti olla urbaani kirjailija, joka tuntee Helsingin ja kuvaa sen ihmisiä, katuja ja baareja.

"Suomessa urbaanin kirjailijan leimaan on toistaiseksi riittänyt se, että juttu tapahtuu Helsingissä. Siksi kai, kun on puutetta Helsinkiä kuvaavasta kirjallisuudesta."

Westö on "80-luvun urbaanisuuden perikuva", mutta hän ei kaipaa purjehduskenkien ja takatukkien vuosikymmenelle, jota käsitteli melko kovakouraisesti Leijat Helsingin yllä -kirjassa. Kirjan henkilöt antavat lehtiin kommentteja kuten:

"Terve sielu ei rahan kosketusta kaihda. Terve sielu hakeutuu rahan luokse" ja kilistelevat Chateau d´Yquem -laseja.

"Urbanismipuhe liittyi 80-luvulla nousukauteen. Se oli pintaa, aika typerää, ei siinä paljon pohjaa ollut."

"Tämän päivän urbaanisuus on paljon aidompaa. Helsinki on avoimempi, kansainvälisempi ja pelottavampi. Nuoret on erilaisia, mutta mä olen vielä tällanen sekasikiö. Mun polvella on klassinen suomalainen ristiriita maaseudun ja kaupungin välilla."

"Tämän päivän Helsingistä olen ulkona kuin lumiukko. Jos mä luen City-lehden tai NYT-liitteen nuorille, aikuisille sinkuille tarkoitettuja juttuja, niin huomaan, että it´s been a long time baby. Kyllä mä vieläkin luen ne, mutten tajua. Ehkä mua 15-20 vuotta nuoremmat tyypit kirjoittaa ne suuret tarinat tästä ajasta."

Leijoissa sentään pyörittiin Munkassa ja Eirassa, mutta Isän nimeen liikkuu kuvitteellisessa Rajavaaran kylässä Helsingin itäpuolella. Kirja yhdistää polveilevat tarinat kalastamisesta ja moukarinheitosta kutkuttaviin kertomuksiin vanhasta Helsingistä, ja isästä ja pojasta.

"Se on erikoinen yhdistelmä, mutta mulle luonteva. Ennen olin enemmän laumasielu. Nyt kirjotan siitä, mikä mua huvittaa ja tuntuu musta hyvältä tarinalta. Enää en pelkää."

Westö sanoo, että hänen aivonsa lähtevät yksityiskohdista, hän näkee maailmaa niiden kautta. Hänen kirjansa ovat yksityiskohtien ja nippelitiedon ilotulitusta. Hän rakastaa herkullisia historiallisia faktoja, sellaisia, jotka usein jäävät virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle.

"Mulle ei sovi tälle ajalle ominainen lyhytsanaisuus ja lähes kyynisyys, jossa kaikki lauseet on lyhyitä, eikä ole mitään turhaa. Mä en osaa kirjoittaa niin. Jos siitä joskus tulee hyvän kirjoittamisen ainoa mitta, niin mä olen liemessä."

Isän nimeen sisältää luvun, jossa selvitetään sentin tarkkuudella vuosikymmeniä vanhoja moukarituloksia. Miksi ihmeessä?

"Se tekee vähän pilaa hyvin miehisestä ominaisuudesta, tulosten rakastamisesta. Yksi tuttu sanoi kerran hyvin, että kun sukupuoliroolit on menneet sekaisin, eikä mikään pysy ennallaan, niin urheilusivut ovat miehille viimeinen turvallisuuden linnake. Jos se on kaks nolla ni se on kaks nolla, eikä siitä oo mitään keskustelemista. Suurinpiirtein kaikesta muusta pitää jo keskustella."

Yksityiskohdilla on siis sanomansa, usein kirjojen komiikka rakentuu niille.

Kun onnettomaankin tilanteeseen viljelee tarpeeksi outoja ja vähäpätöisiä detaljeja, on tulos lopulta hupaisa.

Muistihirmulla on takataskussaan sata ja yksi pikkutarinaa vuosien takaa.

Kjell Westö: Isän Nimeen 178 mk (Otava).