Miina Äkkijyrkkä

Kansantaiteilija, lehmärakastaja ja kaupunkilainen Miina Äkkijyrkkä ärsyttää ja kerää sympatioita. Jaana Rinne tapasi Uutelan emännän, jolle on juuri luettu seitsemän kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus eläinsuojelurikoksesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta.

Tuuli on kylmä kuin Miina Äkkijyrkän kohtalo. Seitsemän kuukauden ehdollinen vankeustuomio on tatuoitu kuvanveistäjän otsaan. Kahdentoista ilveksen nahasta tehdyn turkin huppu peittää alleen villisti selkään valuvat hiukset. Sormet kiiltävät sormuksista, ja oikeudenkäynneistä tuttu navettalook on vaihtunut mustaan avarakaulaiseen puseroon ja hameeseen. Pitkän karvan alla piileksii Miina Äkkijyrkkä. Kuin eläin hän katselee tutkivasti ympärilleen, haistelee, ja päättää jättää purematta

Mikä sun fiilis on just tällä hetkellä?

”Ihan paska. Tällainen fiilisrakenne mulla on aina isojen tapahtumien keskellä, fiilis vaihtelee ja tunteet seilaavat laidasta laitaan. Sama tunne kuin silloin, kun meinaa kuolla autossa, tai aaltojen viemänä, tai kun veistos putoaa lavalta ja sen jalat meinaavat katketa, mutta eivät katkeakaan. Välillä on onnellinen, että selvisi hengissä, ja välillä käy pohjamudissa.”

Mitä sä pelkäät?

”Etten selviä.”

Siitä, että sut heitetään ulos Uutelan tilalta, vai siitä, että sulta vietäisiin eläimet, vai siitä että, sun kaali sekoaisi?

”En mä pelkää Skatan puolesta, se on ihan pikkujuttu. Ainoa omaisuus mikä on, on korvien välissä. Sen sekoamista pelkään. Ei vanhan naisen kasvojen menetys ole sama asia kuin sen nuoren tuomio, joka peittää viltillä päänsä oikeussalissa… Miten turvaisi vanhan kasvot? Pitäisi olla kahden turvamiehen ja todistajien lauma seitsemän kuukauden ajan mukana, kuuden hengen bändi.”

Nyt on äkkijyrkkä tilanne. Olet syntyjäsi Riitta Loiva. Milloin susta tuli Miina Äkkijyrkkä?

”Nyt mä haluaisin olla Liina Long…Liina Maria Long. Haluan muuttua Liina Maria Longiksi.”

Älä. Se olisi takapakkia. Kerro sen sijaan, miten Miina syntyi.

”Se oli sinä yönä, kun isä kuoli. Sisarten kanssa valvottiin, ja veli paistoi pihvejä muna-korppujauhoseoksessa. Äiti oli pietisti, joten meillä ei saanut herkutella, mutta sinä yönä syötiin ylettömän mukavasti ja tehtiin sanamuunnoksia. Veli, joka on nykyään farmarina LapPetelän kylässä, ilmoitti olevansa Hieman Vaakatasosta Poikkeava. Toinen veli, josta tuli maatalouden ekspertti ja tiedemies, nimesi itsensä Mikael Kaltevaksi. Kun tirpakko sisareni Kaisa huusi, että minä olen Äkkijyrkkä, nappasin nimen justiinsa ja muutuin Äkkijyrkäksi. Olin kaksikymmentäkuusi. Miina tuli jo äidiltä. Sehän tarkoittaa dynamiittia, ja äitihän tämän sanaleikin aloitti, esitellen aina itsensä: Sukunimi suun ympärillä, etunimi räjähtää, elikä Palkonen Miina. Savolaisille on ihan tyypillistä verbaalileikki. Sanaleikki ja muuntelu, viäntely ja kiäntely.”

Sä olet Savosta. Onko se vaikuttanut sun elämänmenoon?

”Sekin on suuri häpeä! Voi Kustaa Vaasa, miksi menit niin kauas? Kun et olisi ollenkaan neuvonut, että miten niissä metsissä maata viljellään! Kustaa Vaasa on vähän sukulaissielu, ja häntä minä paljon arvostan. Hän oli vankilassa kahdeksan vuotta Lyypekissä ja sieltä käsin johti Ruotsin valtiota. Ja olihan se Kustaa Vaasan isäkin melko veikko. Vene hajosi, mutta sen eukot nousivat Tammisaaressa maihin! Isä listi päitä vähän Saksanmaalla, amputoi kilpailijoita…”

Kuulostaa äkkijyrkältä. Milloin muutit stadiin?

”Vuodesta kuusikymmentäyhdeksän olen asunut Helsingissä. Yritin karistaa lantakikkareet kengistäni, mutta missään en ole rämpinyt näin syvällä lehmänpaskassa kuin täällä…Tämä on se kylä, jonka tunnen parhaiten, mutta tuskallista oli tottua Hesaan. Tulin liftaamalla, ja pääsin Kuvataideakatemiaan kuvanveistoa opettelemaan. Oli mojova fiilis, kun saavuin Ateneumin eteen haisaappaat jalassa ja itseneulottu villapaita päällä, yhdet alushousut ja hammasharja ja rulla veistospiirustuksia kassissa. Oli kuuma syyskuun päivä, viidestoista, kaikki muut ihmiset keveissä vaatteissa ja minä, liftaaja, kumisaappaissa. Olin saanut kolmekymmentä markkaa pääomaa aloittaakseni Hesassa taideopinnot, mutta kun junalippu maksoi kaksikymmentäkahdeksan markkaa viisikymmentä penniä, rahat piti säästää kuukauden oleskelua varten, ja käytin vain kaksia markkaa kymmenen penniä linja-automatkaan Peltosalmelle, jotta pääsin pikitien varteen. Kun olin lopulta Helsingin keskustassa, päätin, että kun täytän viisikymmentä, minulla on ilvesturkki. Sen lupauksen olen pitänyt! ”

Onhan toi komea! Kun sä tulit haisaappaissa stadiin, elettiin rakkauden kesää seuraavaa hippiaikaa. Millaista aikaa se oli sun silmin?

”Olihan se ihanaa. Punaisten vasemmistonuorten pesäpaikkana oli Tokio, ravintola siinä Ateneumin päässä. Minä olin ainut porvari, edustin yrittäjää siinä joukossa, jossa kehuttiin, että marxismi-leninismiä pitää saada taidekouluun. ” Sitten pittää helluntailaistenkin tulla tänne saarnaamaan, ettei saaha pelkästään yhdenlaista ideologiaa”, minä sanoin. Tuossahan ne riehuivat puistikossa, Björklundit ja muut. Tarja Halosta ja keitä muita nykyisiä huippupoliitikkoja siellä oli mukana…”

Olivatko lehmät kolahtaneet suhun jo silloin?

”Aikaisemmin! Se on semmoinen tragedia, sekä synkkä että onnellinen asia. Olin esikoinen, levoton ja villi lapsi, en soveltunut muiden sisarusten seuraan. Ei ollut leikkitovereita, joten leikin lehmien kanssa. Olen yrittänyt päästä niistä irtikin, mutta en ole onnistunut. Jospa jättäisin kaiken, niin voisin sulkea itseni tynnyriin…Vuoden 1974 jälkeen ei ole ollut sellaista päivää, etteikö vastuullani olisi ollut hoidettavia nautoja.”

Sonneja vai miehiä?

”Jälkimmäinen aihe onkin ollut aika käsittelemätön. Onneksi kukaan ei ole siihen keksinyt puuttua!”

Lasse Naukkarisen teeveedokumentissa puhuit nuorista kundeista, joiden seurassa täytyy oikaista rypyt ja imeä posket sisään.

”Siitä on kokemusta! Ovat ne semmoisia kutjakkeita. On se nuoruus niin ihanaa aikaa, mutta on se keski-ikäkin. Tänään olin semmoisessa paikassa missä puhuttiin, kuinka vapauttavaa on, kun siitosikä on ohi. Kun liha ei enää määrää askeleita. Pääsee vähän ihmisten sielussa eteenpäin. Mutta eiväthän ihmiset lisääntyisi, jolleivät ne olisi koko ajan kiimoissaan!”

Hormonit repivät naista.

”Kyllä ne miestäkin vievät, mutta mies saa tehdä toisenlaisia asioita. Se on arvomaailmajuttu, että naisen pitäisi olla ikuisesti nuori, rypytön ja viehättävä ja vetävä. Se on vaan siihen asti hyödyllinen, kun se on iskussa. Mikä se on oikeasti, se vanhenevan naisen asema? Se ei ole kovin miellyttävä.”

Eikö ole relampaa olla, kun ei enää ole loputonta miellyttämisen tarvetta?

”Ai reilumpi peli? Nainen on miesten maailmassa viihdyke. Jos se ei viihdytä ketään, niin se on turha. Akat hiljaa! Minä en ole koskaan notkistunut naimisiin. Luova nainen on hankala, koska kodinhoito ei ole hänelle pääasia.”

Mä vihaan siivoamista.

”Minä vihaan myös. Meillä on liikaa tavaroita, ja ne ovat hirvittävän epäjärjestyksessä. Vaatepinoja, pesemättömiä pyykkejä, tiskaamattomia astioita…”

Mitä noista. Entä arvot. Missä mättää kun taiteilija pudotetaan polvilleen?

”Herkkyys ei ole muodissa, ja minä olen yliherkkä! Sensitiivisyys raastaa ihmisen levälleen. Monet eivät uskalla mennä sille tasolle, varjelevat itseään, etteivät mene ihan kellariin…mutta eivät ne toisaalta pääse taivaaseenkaan kurkistamaan! Joutuvat väliasemille huilaamaan, sinne ylätasanteelle, missä on vilpoisa tuuletus ja leuto ilma, eivät he helteeseen aseta itseään, eivätkä kellariin, eivät halua palelluttaa varpaitaan…Herkkyys on kyllä hirveä riesa. Siinä silmä ruokkii sielun, mutta mitä herkkyydellä tekee, miten siitä voi kertoa toisille?”

Kuvilla, lauseilla, viivoilla. Taiteella?

”Niin, mutta se on vain hipaus, hahmotelma. Semmoinen vajaa. Kyllä herkkyys on pirullista! Semmoinen kalkkaroarpikudoksinen, henkiseltä rakenteeltaan selkeä ihminen, pystyy lukitsemaan tunteensa ja antamaan minulle runsaasti neuvoja. Ryhdistäydy. Yritä nyt skarpata. Elä nyt kunnolla, äläkä tee mitään sopimatonta. Nuku yön yli. Laskelmoi. Kaikkea sitähän minä teen, mutta ajatus Skatan tilasta oli ihan toinen!”

Herkkyydestäkö sikisi Skatan tilan helvetti?

”Kaikessa on ollut sama koreografia. Kun aloitan uuden projektin, aluksi on ihastelun ja ihmettelyn vaihe, mutta kun alkaa tulla valmista tulosta, rupeaa sama touhu kuin Uutelassa… Kun meren välke alkaa näkyä, kuulakas valo ja kuun kiilto, niin osuuhan se suunnittelijoiden laskutikkuun se välke. Miljoonat rupeavat silmissä vilistämään. Se mitä siitä piti tulla… Paikka särkyneille, jotka persoonansa takia ovat joutuneet kärsimään enemmän kuin muut… tai nykyajan lapsille, jotka ovat äärimmäisen vieraantuneita todellisesta elämästä. Meillä on hyvät pykälät luonnonsuojelussa, lasten suojelussa ja eläinsuojelussa. Entä käytännössä? Käytäntö on netissä! Ei siellä seurata kananpojan kuoriutumista, kun se rääpyskä tulee maailmaan. On se metkaa! Kolme viikkoa 39 asteen lämpötilassa, kananmunan paksumman pään pienessä tilassa, ilman suljetun paikan kammoa. Sitten aletaan nokalla ääntelehtimään, että minä haluan täältä ulos! Siinä se sitten rätkyttelee, ja lopulta muljahtaa, kun on potkaissut viimeisetkin kuoret irti. Siinä se rätkyttää, mutta pääkin on niin painava, ettei se vielä nouse. Kun se hontelona ponnistaa, se pääsee pystyyn, ja tasapaino on täydellinen. Kymmenessä vuodessa se on kanavanhus!”

Kenelle sä suuntaisit tätä tipu- ja lehmäenergiaa?

”Nuorille, vanhuksille, kuulovammaisille, näkövammaisille ja mielisairaille, autistisille lapsille ja muille rikkinäisille. Tällaisia asioita voisi ottaa maalaisjärjellä ja yhteisvastuulla hoitaakseen. Suhde eläimiin onnistuisi kummitoiminnallakin. Lehmää kannattaisi valjastaa palvelutehtäviin, vaativiin terapia-ja hoitomuotoihin.”

Oletko sä saanut kaupungilta työvoimaa tähän proggikseen?

”En, seitsemäntoista työntekijää luvattiin, mutta ketään en ole saanut. Minähän en ole mikään hyvä työnjohtaja vaan orjapiiskuri!”

Kuinka kauan sä olet asunut Uutelassa?

”Kuusi vuotta. Muutin kuudes kesäkuuta vuonna 1996. Eläinelämä on syntynyt vähitellen. 70-luvulla elin ilman eläinkosketusta. Kävin Viikin maatilalla harjaamassa vasikoita ja juoksemassa niiden kanssa tarhassa, mutta ikävä ja halu olla lehmien kanssa oli niin kova, että välillä istuin yöllä Karjakunnan teurastamossa saadakseni olla lehmien kanssa. Oli pakko, vaikka se oli ihan ällöttävää, liassa, lehmät hädässä, kuolema edessä, ilman kuivikkeita ja ruokaa, täysin vieraissa ryhmissään tuotuna mistä porukoista mikäkin… Paskanhajusta huolimatta se oli ainut tuttu ja turvallinen, joka oli lapsuudesta jäänyt. Maalla, kotona olin kaiket päivät lehmien kanssa, aamusta iltaan, ja yötkin. Vaikka olin pitkään eläinlääkäreiden kanssa kulkenut, ja pesiydyin Eläinlääkiksenkin kalustoon, niin 70-luvun alussa alkoi kypsymään ajatus siitä, että Hesaan pitäisi saada avoin maatila, missä ihmiset pääsisivät tutustumaan kotieläinten elämään.”

Milloin sä hankit ekan lehmän?

”Vuonna 1974 oli se pieni vasikka, jonka olin teurasautosta ostanut ja joka Nataliaksi kasvoi. Olin siitä ikionnellinen, kuin olisin ollut miljonääri sen vasikan kautta! 1975 oli uranousua, ja 1977 sain ensimmäisen lapseni. Silloin tajusin geneettisen kadon, sen, että alkukarjat olivat Suomesta häviämässä Olin pienen lapsen äiti ja soittelin puhelimella sonnin siemeniä Ivaloon asti.”

Oletko tsekannut tämä menun? (Tarjoilija ottaa tilauksen)

”Entäs jos maistan teidän tartarpihvin. Onnistuuko? Onko se pihvi iso? Tämmöinen. Teillä on reilut hinnat mutta pienet annokset! Normaali iso tartarpihvi. Semmonen mikä oli ennen! Lautasen kokoinen tartarpihvi. Onko teillä enää yhtään niitä Kosmoksen syöttimiä? Sorsakoskelaisia? Minusta nämä ovat vastenmielisiä…”

Miten se alkuperäiskarjaprojekti edistyi?

”Tein listauksia ja kun näin, miten tärkeä lehmä oli lapselle, ostin Natalian seuraksi ensimmäisen kyytön Sappiselta Kangasniemeltä.”

Kyytön?

”Se on värimääritelmä. Rotu, jonka väri määritellään seuraavasti: valkoisella pohjalla punaiset kyljet, eli Punin Kyyttö. Vuonna 1981 minulla oli jo neljä lehmää, ja silloin luulin olevani suurkarjan omistaja!”

Missä sä silloin asuit? Stadissa Huitsin Nevadassa?

”Kyllä! Peräjärvellä! No, jääköön arvoitukseksi oikea osoite, koska taloakaan ei enää ole. Kylässä kuoli neljä ihmistä heti kun minä lähdin….Päästyäni Peräjärveltä havahduin siihen, että nauta on hyvin oppimiskykyinen eläin. Kun sain ostettua Torniosta sonnin, opetin sen ajolle ja huomasin, ettei se ollut kovin vaikeata. Tutkin 20-luvun kirjallisuutta ja huomasin, että Suomessa oli ajettu neljäsataa vuotta sonneilla, siitä kulttuurijaksosta Hämeen Härkätien kaltaiset nimistöt olivat peräisin. Suomalainen nainen on aika vekotin, maailmanhistorian ainoana naisena SUOMAAlainen nainen on ajanut uroksilla. Sonnin hyödyllisyyttä ei ole oivallettu. Se pystyy hyvin hakemaan vettä, postia, käymään kirkolla ja tekemään rahtia. Koko Euraasia on katettu sillä. Itsekin olen Filippiineillä nähnyt, miten lapset käyvät koulua ratsain. Länsimaisen teollisuusnaudan elämä on nyt päätepisteessä, naudan elintarvikkeena käyttäminen on lähestulkoon vaarallista. Mutta on myös projekteja, joissa naudan eritteet, veri ja maito, aukovat uusia uria. Jotkut tiedemiehet väittävät, että naudan nesteiden käyttö on tieteessä merkityksellisempää kuin polkupyörän keksiminen. Polkupyörä oli sentään aikamoinen aivoitus!”

Peräjärvellä ei tullut uni?

”Kun ajelin sillä sonnilla, olin melkein kaksi ja puoli vuotta melkein kokonaan nukkumatta. Se oli tosi kovaa aikaa, tuska oli luissa ja ytimissä. Silloin päätin, etten toista kertaa huoli sitä tuskaa….Nyt olen kaksi vuotta ollut huppu päässä, silmät lumessa, mustat lasit silmillä. Mitään en ole nähnyt kahteen vuoteen, ja juuri kun näin viiruna päivänvalon, olin raottamassa ripsiäni, tuli tämä.”

Miksi sua niin kovasti lassotaan?

”Maailma on muuttunut. Se kutistuu. Kun aletaan tuijottaa liian pieneen pisteeseen, se ei ole enää maailma. Liikemiehet sanovat sitä kovaksi ytimeksi, ei se mikään kova ole. Se on lieju, ajoksen mätä. Sinne voi hukkua, ja se polttaa. Ei kukaan yksilö jahtaa minua, mutta jos katsoo karttaa on helppo havaita, että siinä on satojen miljoonien tontti…”

Pääoma on loivaa?

”Raha henkäilee. Se röyhtäilee.”

Mistä nämä kirjavat eläinrääkkäyssyytteet ovat peräisin?

”Siellä on monia intressejä. Merenrannalla sellainen suikero…”

Mikä sun elämässä on ollut parasta?

”Se, mikä on ollut kaikkein ihaninta tässä retkessä, on se, että olen tutustunut niin syvälle eläinten maailmaan, etten osaa sitä edes sanoa. Niiden älylliseen ja vaistonvaraiseen toimintaan, ja niihin fyysisiin ominaisuuksiin, joita ihmisillä ei ole. Kuinka niillä on hieno haju ja kuuloaisti ja kyky käyttää niitä hyväkseen selviytyäkseen. Ja vielä hyväksyä ihminen, typerä ihminen, joka puhuu ranskaa!”

Entä eläintensuojelijat? Sä olet vähän toista kaliiberia kuin kettutytöt?

”Voi että, jos minä uskaltaisin edes ajatella ääneen! No minä ajattelen vähän toisella lailla. Tietääkseen jotain eläimistä pitäisi elää eläinten kanssa, katsoa mitä ne tekevät. Se, että tutustuu eläinten luonnolliseen elämään, tajuntaan ja kykyyn, se on sellainen retki, että siihen menee koko elämä! Siitä, miten paljon on eläinkauppoja, pieniä häkkejä täynnä marsuja, hiiriä, vaikka mitä hamstereita, näkee kuinka valtava tarve lapsilla on olla kosketuksissa eläimiin. Mutta kun vanhemmat eivät anna kuin pienen chinchillan…Eläimet pitäisi nähdä niiden luonnollisessa ympäristössä, katsella miten ne suhtautuvat toisiin eläimiin, valoon, kosteuteen, tuuleen, ihmisiin, ja mitä jännittävää ne keksivät keskenään, kun niillä on omat jutut.”

Ne eivät halua katsoa telkkaria sohvalla?

”Eivät, mutta ovat niin kilttejä, että omistajansa mieliksi syövät itsensä vaikka syöpään liian proteiinipitoisilla ruoilla. Kissakin on menettänyt notkeutensa, ja siltä on sukuviettikin hävitetty. Terveiltä nuorilta naarailta! Mitä tämä olisi tämä elämä, jos salvettaisiin munat pois nuorilta miehiltä ja maaniteltaisiin: Syö mun mieliks, syö syö syö!”

Kuvanveistäjänä olet tehnyt tienvarsiin mainioita peltilehmiä. Viime kesänä Helsingin kaupungin Taidemuseossa oli Erkki Pirtolan kasaama näyttely nimeltään Itse tehty. Näitkö sitä?

”Nekin persoonat jotka sitä taidetta olivat tehneet ovat olleet jonkinlaisen kylähullun maineessa . Ja uskalsivat olla!”

Sähän voisit yhdistää veistotaiteen elukoihin ja pitää pihalla galleriaa?

”Berliinissä oli näyttelyssä kolmesataa lehmää. Niitä on tehty vaikka mistä materiaalista. Olisin halunnut siihen mukaan! Muutama lehmä autoon, ja tien päälle!”

Miten taiteilijoiden maailma on muuttunut?

”Tänä vuonna Taiteilijaseuran juhlissa oli niin insinööritunnelma, että hyvä tavaton! Niinä aikoina kun vielä rämplättiin ja pämpättiin, ja tuli vielä pieni nujakka, niin oli paljon eloisampaa! Nyt ei muuta kun syötiin. Toiset joivat vähän viiniä, mutta miedosti. Olisiko se johtunut siitä ministeristä, joka oli siellä, siitä karismaattisesta vallanpitäjästä? Kuka muuten on tämän hetken vallanpitäjistä karismaattisin? Kelle soisi prenikat rintaan ja antaisi vastuun? Sano joku tyyppi. Karismaattinen, korkeamoraalinen ja oikeamielinen johtaja? Pitääkö Osama bin Laden ottaa joukkoon?”

Osamalle voisi löytyä jotain muuta kuin poliittista käyttöä…

”Mitäköhän se ajattelee naisista ja sairaista? Entä Gaddafi? Sehän on laittanut vesijohdot joka paikkaan.”

Ei se riitä.

”Ei riitä, että vettä tulee hanasta? Kukaan ei usko, miten Saudeissa naiset saavat olla huolettomasti. Ne pomottavat niitä ukkoja ihan täysin, me ei vaan tiedetä siitä. Saavat matkustaa lentokoneella, opiskella ja käydä Lontoossa melkomoinen rajaton rahatukko mukana! Ja isät pitävät lapsista hyvää huolta, varsinkin poikalapsista!”