Alku. Eksyksissä mutta intoa puhkuen säntäilet kuin villivarsa pitkin yliopiston käytäviä. Ympärilläsi häärää nippu tutoreita, jotka vaikuttavat aluksi hämmentävän avuliailta.
Varo! Tutoreiksi valikoituvat juuri ne ripari-isosuuttaan kaiholla muistelevat hikipingot, joilla on ollut lapsuudesta asti vaikeuksia löytää ystäviä. Heidän todelliset motiivinsa paljastuvat viimeistään fuksiaisissa.
Opinto-opas. Ensimmäiset todelliset angst-oireet saat avattuasi opinto-oppaan, johon verrattuna pääsykoekirjan käsiteviidakko oli silkkaa savannia: ”Alempien aineopintojen kohdan 6. a) voi suorittaa osittain luentokurssina osana opintojaksoa 5. c), mikäli…”
Älä herran tähden yritä etsiä ainakaan oppaasta tietoa siitä, mihin ammattiin opinnot valmistavat.
Opetus. Koulussa maikoilla oli motiivi: oppilaat piti työntää määräajassa pihalle. Korkeimmissa tiedon temppeleissä ketään ei kiinnosta, löydätkö labyrintista ulos.
Yliopisto-opettajista suurin osa on omaa kapeaa erikoisalaansa pipertäviä tutkijoita, joilla vain tyylitaju alittaa pedagogiset valmiudet (eikö syvähenkisyyttään voi todellakaan ilmaista muuten kuin pukeutumalla löyhkääviin sammareihin ja laiminlyömällä intiimihygieniansa?)
Nyrkkisääntö: mitä korkeampi oppiarvo, sitä huonompi opettaja.
Vapaus. Ylimainostettu akateeminen vapaus on todellisuudessa ahdistavampaa kuin tasapäistävä peruskoulumeininki. Voit kiittää vapautta siitä, että opintotuen loppuessa ja Meritan penätessä lainojaan takaisin sinulla on koossa vain epämääräinen kasa opintoviikkopapanoita, joista ei saa järkevää tutkintoa tekemälläkään.
Työelämä. Opintoihin pätee sama kuin ruokaan: kaikki mikä on mautonta on todennäköisesti terveellistä ja päinvastoin. Työelämässä arvostetaan juuri niitä aineita, joiden tankkaaminen on kaikkein puisevinta.
Kiinnostavista kursseista ja muusta humanistihuuhaasta on hyötyä korkeintaan kuppilakeskusteluissa ja yöelämässä.