Olen 36v, komeaksi kehuttu, naimisissa oleva kolmen lapsen isä. Perhe elämä on mukavaa ja meillä menee hyvin kaikin puolin. Seksielämäni vaimoni kanssa on aktiivista ja olemme kuin vastarakastuneet.
Kuitenkin työmatkoillani ympäri Suomea ja ulkomailla haen seuraa yli 55v miehistä, joko netin kautta tai gaybaareista. Saan heidät huoneeseeni ja harrastan heidän kanssa seksiä.
Olen viimeisen 6kk aikana harrastanut maksullisia naisia. Se on ollut harrastus muun ohessa. Todella jännää ja kiihottavaa on ollut. Olen pannut n. 50 eri naista, joskus myös kahta samaan aikaan.
En aikaisemmin ole käyttänyt tai vongannut seksia baareissa tai muutenkaan, vaan olen ollut kiltti poika avioliitossa. Huomaan kuinka helppoa on ostaa ja jälkeenpäin pyytää seksiä tuntemattomilta ja puolitutuilta naisilta. Sitä saa kunhan vaan pyytää ja käyttäytyy herrasmiesmäisesti. Seksistä on tullut monelle uusi "liikunnan" muoto. Varatut ja sinkut ovat kaikki samassa mukissa. Siinä kiimassa ei ole mitään eroa.
En saa kovin helposti ja vehkeeni on normaalia suurempi. Naiset rakastavat sitä.
Tästä harrastuksesta on tullut addiktio ja seikkailunnälkä kohti uusia naisia, kroppia, perseitä, pilluja, tissejä ja persoonallisuuksia. Tosin se jännitys hiukan jäähtyy kun akti alkaa ja huomaakin, että kaikki naiset ovat kutakuinkin samanlaisia, pitävät samoista asioista, asennoista ja kitisevät isosta kalusta. Homma jatkuu ja jatkan kunnes kyllästyn kokonaan.... tai sitten en.... ;)
Mokasin pikkujouluissa ja huolella. Filmi poikki mutta fläsäreitä tulee ja ne ei ole kauniita: jankutin pomolle huonoista, tasolleni sopimattomista tehtävistä, vittuilin parille tyypille joita pidän nipottavina kusipäinä ja yritin taksissa kouria naispuolista kolleegaani. Mitähän muuta löytyy...vituttaa ja ahdistaa!
Olen yksinäinen.
Vaikka kukaan ei sitä tiedä. En kehtaa sitä edes kenellekään sanoa, koska kuulostaisin säälittävältä. Tiedän, että annan itsestäni kuvan että olen sosiaalinen ja että asiani muutenkin ovat kohdillaan. En yleisesti ottaen valita paljoa asioista ja harvemmin edes niinkään puhun itsestäni. Varmaan moni luulee, että elän jotakin täydellistä elämää jossakin kuplassa, että olen vahva ja minulla on oltava hyvä itsetunto, eikä edes varaa kauheasti valittaa. Monet naiset eivät selvästikään pidä minusta, vaikka eivät minua tuntisikaan mikä on ikävää, mutta en jaksa enää välittääkään.
Todellisuudessa olen aika hukassa ja itsetuntoni on surkea. Pitäisi lopettaa itsensä huijaaminen ja kohdata ongelmat.
Tyttöystäväni petti minua ja yrittää nyt saada minut takaisin. Nautin tilanteesta suuresti.
Itse pettäminen tietysti sattui, mutta nyt hän yrittää todistaa rakastaneensa minua aina jne jne, mutta emme ole "virallisesti" yhdessä. Näin ollen pyöritän saman aikaan hänen tietämättään kolmea muuta naista. En petä ketään, kenellekään ei ole luvattu mitään - tilanne on siis mitä mainioin. Hän saa ryömiä jaloissani itkien miten olen parasta maailmassa, kun samaan aikaan jo mietin miten kuuma yksi toinen misu on.
Otanko petturin sitten takaisin? Olen kahden vaiheilla. Katsotaan nyt miten pitkälle hän on valmis tekemään ja löytyykö jotakin parempaa. Ansaitsee kärsimyksensä jokatapauksessa, heh heh.
Olen kotoisin varakkaasta akateemisesta perheestä, myös sisarukseni ja lähisukuni ovat akateemisia. Koska olin tottunut korkeaan elintasoon, hakeuduin myös itse korkeapalkkaiselle alalle. Olen kunnianhimoinen myös koulutuksen suhteen ja teen väitöskirjaa työni ohessa perehtyäkseni alaani syvällisesti. Minua harmittaa, että vain pieni osa nykyopiskelijoista on aidosti kiinnostuneita omasta alastaan.
Osaan sujuvasti useaa kieltä ja käyn säännöllisesti erilaisissa kulttuuritapahtumissa sekä luen paljon maailmankirjallisuutta. Olen kiertänyt maailmaa ja asunutkin ulkomailla. Pyrin sivistämään itseäni välillä lähes pakonomaisesti lukemalla ja tutustumalla erilaisiin ihmisiin. Välillä koen olevani valistuksen ajan ihmisihanteen viimeisiä mohikaaneja. Ulospäin esiinnyn kuitenkin aina vaatimattomana ja yritän olla tekemättä numeroa itsestäni. Maanläheisyyteni ansiosta olen pidetty ja minulla on laaja, hyvin erilaisista taustoista koostuva ystäväpiiri.
Aika ajoin minua masentaa, että kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta en tule koskaan olemaan sen fiksumpi tai tahdikkaampi kuin muutkaan. Minua masentaa joidenkin yleinen haluttomuus panostaa tai perehtyä mihinkään. Erityisesti masentaa nykyinen tapakulttuurin rappio. Juhliin pukeutuessani kysynkin usein itseltäni, "mitä hyötyä on siitä, jos osaa kaikki mahdolliset pukeutumis- ja etikettisäännöt, jos kukaan muu ei tunne niitä?".
Ristiriidat repivät minua. Tahtoisin olla humaanimpi ja osata arvostaa paremmin erilaisia ihmisiä. Tiedän, että he ovat ihmisiä ja samanarvoisia kuin me muut. Silti primitiivireaktioni on, että he ovat yhteiskunnan saastaa. Välillä saan suorastaan tyydytystä, kun kuulen esim. nuorisorikollisten joutuvan vankilaan tai näen laiskojen ihmisten kärvistelevän kurjuudessaan. Keskustelupalstoilla haukun näitä ryhmiä ja koen pahaa oloa ikävistä sanoistani.
Välillä tuntuu, että minun on aivan mahdotonta ymmärtää esim. rikollisia, huumediilereitä, kotona lorvivia nuoria vailla koulutusta sekä white trash -porukkaa. Erityisesti halveksin naisia, jotka huoraavat parantaakseen elintasoaan. Vihaan ihmisiä, jotka pettävät parisuhteissaan.
Eilen minua tuli jututtamaan tukevahko ja selvästi humalassa oleva nainen. Hän haukkui minua ja vastasinkin napakasti, mutta asiallisesti hänelle takaisin. Jutteli aikansa ja pyysi tarjoamaan juotavaa. Mieleni haukkua hänen ulkomuotoaan ja käytöstään, mutta sen sijaan maltoin mieleni ja kieltäytyin kohteliaasti.
Vaikka arvostan kaikkien työpanosta koulutustasosta riippumatta, en voisi kuvitellakaan seurustelevani muiden kuin yliopistokoulutettujen kanssa. Olen myös todella ranttu ulkonäön suhteen - pidänhän itsekin huolta ulkonäöstäni. Vihaan myös päällepäin näkyvää ylpeyttä: minut on lapsesta asti kasvatettu niin, että menestyksellä ei saa avoimesti kehua. Voitte kuvitella, kuinka vaikea on löytää kaunista, koulutettua naista, joka ei ole tippaakaan ylpeä. Luojan kiitos olen sellaisen löytänyt.
Minulla on ollut tähän mennessä vain kaksi tyttöystävää, joista edellinen on nykyisin julkisuuden hahmo. Harva tietääkään, että sain aikoinaan hänen neitsyytensä. Välillä minua huvittaakin ajatus siitä, kuinka ihmiset kuolaavat hänen kuviaan ja riisuvat häntä mielessään. Minun ei tarvitse - muistan edelleen, miltä hän näyttää alasti. En silti pidä häntä erityisen kiihoittavana, enkä ole kertonut hänestä koskaan avopuolisolleni.
Rakastan avopuolisoani valtavasti. Hän on kaikki mitä naiselta vaan voi toivoa: hellä, huomioonottavainen, älykäs ja kunnianhimoinen. Lisäksi myös valtavan kaunis. Hän saa minusta parhaat puoleni esiin ja yritän olla hyvä ihminen jo hänenkin vuokseen. Hän on mielestäni sekä kauniimpi että parempi sängyssä kuin malli-eksäni. Minun tekisi mieli sanoa tämä hänelle, mutta en uskalla. Aion kosia häntä tulevaisuudessa ja tahtoisin myös lapsia hänen kanssaan. Silti minua minua pelottaa, kuinka huolimaton hän on välillä e-pilleriensä kanssa.
Toivottavasti tämä tunnustus rauhoittaisi edes hieman mieltäni.
Mun piti eilen hakea tytöt mulle yöksi, kun eksällä olisi ollut pikkujoulut. Alkoi kyllä hiukan kaduttamaan lupaukseni jo alkuiltapäivästä, kun kaveri soitti ja pyysi "yhdelle". Nuoremman tytön kanssa meillä on hyvät välit, hän on oikea isin tyttö, mutta vanhempi on jo murrosiässä ja sen verran on miesvihaa tarttunut äidistään, että yhdessäolomme on nykyään lähinnä molemminpuolista naljailua tai mykkäkoulua. No se "yksi" lipsahti tietysti useammaksi ja kellon lähestyessä kuutta, jolloin piti tytöt hakea, tajusin etten olekaan enää ajokunnossa. Laitoin eksälle tekstarin, etten tulekaan ja sitten suljin puhelimen. Nyt on karmea krapula ja morkkis. En ole vielä uskaltanut avata puhelinta...
Varastin joskus eräästä pukuhuoneesta jonkun kengät, ja myin ne netissä.
Pankin talossa asutaan ja yhdessä elellään naisen kanssa molemmat työläisiä keskipalkkaisia, takana jo 12v taival. välillä on valeitakin päässyt ja olenkin omaksunut seuraavan toiminta tavan itselleni. aina kun nainen valehtelee, jostain isosta asiasta tai on lähdössä bilettämään, eikä meinaa yöks tulla kotiin niin, myönnän itselleni luvan käydä vieraissa, joko maksullisis tai netin kautta. huomasin, että nyt kun eka kerran kävin pettämässä, niin oloni helpottui ja yhteistyömme pystyy jatkumaan tässä suhteessa hyvin eteenpäin, oikeestaan nyt menee paljon paremmin kuin vuosiin. kaipa se pitää ne voimatasapaino suhteet pitää tasoissa, että molemmat pystyy olemaan suht onnellisia, mihin näillä palkoilla nyt ihminen yleensä pystyy. tämäkin olisi jäänyt tekemättä, jos suhteemme olisi ollut luotettavalla ja rehellisellä pohjalla.
Olen ollut pienestä pitäen kovan luokan ateisti. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut epäilemään omaa uskoani/uskottomuuttani. En tiedä johtuuko se kovasta stressistä, paineesta, kiireestä ja jonkilaisesta yhteisöllisyyden kaipuusta..
Elän avoliitossa, omassa (tai pankin...) talossa ja ulkopuolisen silmin kaikki on varmaan hienosti. En rakasta miestäni ja harrastan tämän kanssa seksiä vaan silloin kun itseni tekee mieli paljon! Tiedän, että mieheni valehtelee minulle ja pettää minua mutta en välitä. Naureskelen aina itsekseni kun saan hänet kiinni uudesta valheesta. Itse en ole pettänyt enkä kyllä siihen kovin helposti pystyisikään... Mieheni luulee että en tiedä hänen kusipäisyydestään... Käytän häntä vaan hyväksi. Hän maksaa oman osuutensa asumisesta ja kuskaa minua menoihini. Tekee suurimman osan kotitöistä koska minua ei kiinnosta. Toisinaan mietin millaista olisi elää oikeassa parisuhteessa jossa kumpikin kunnioittaisi toinen toistaan, eikä olisi sen suurempia salaisuuksia. Ehkä kokeilen sitä sitten kun talo on maksettu. ;)
Luin juuri jostakin lehdestä jotain "seksiriippuvaisen tunnustuksia". Nainen kertoi että hänellä oli elämänsä aikana ollut jotain 18 seksikumppania ja hän piti määrää nolon suurena. Mietin voiko tuo olla tosissaan, itselläni on ollut lähemmäs 60 eikä loppua näy. Myönnän, että noin puolet olisi voinut jättää pois. Ainoa mitä häpeän on se, miten olen vahingossa onnistunut aiheuttamaan pahaa mieltä joillekin miehille jotka olisivat halunneet enemmän. Tiedän että joidenkin vanhoillisten mielestä naisella ei saisi olla hauskaa noin monen eri miehen kanssa, mutta mielestäni tuo on täyttä potaskaa ja typerää kaksinaismoralismia, kun samoihin "saavutuksiin" yltänyt mies on kuitenkin varsinainen orhi ja sankari. Olen sitä mieltä että maata voi niin monen ihmisen kanssa kuin haluaa kunhan tekee sen vastuullisesti ja sekaantumatta toisten suhteisiin. Myönnän kuitenkin että tapani on saanut ajoittain addiktion piirteitä ja olenkin vähentänyt irtosuhteita viimeaikoina vailla suurempia vieroitusoireita.
1. Armeijan jälkeen en ole pystynyt itkemään ollenkaan.
2. Olen sosiaalisesti hyvin kyvytön, enkä pysty viehättämään vastakkaista sukupuolta lainkaan.
3. Kaipuu on kova että joku ihana nainen joka välittäisi olisi lähelläni.
En pysty edes itkemään itseäni uneen.
Olen hyvin liberaali seksuaalivähemmistöjen ja nyt tapetilla olevan sukupuolineutraalin avioliittolain suhteen ja puolustan näitä ajatuksia. Sisimmässäni olen kuitenkin jollain kierolla tavalla todella iloinen aina kun joku änkyräkristitty laukoo idioottimaisia vastalauseitaan.
Toivonkin, että kaikki uskikset pysyvät yhtä kapeakatseisina kuin mihin heidän joutava pyhä kirjansa heitä velvoittaa, jotta yhä useampi vapaamielisemmin ja tasa-arvoisemmin ajatteleva jättäisi moisen paskainstituution rivit ja kääntyisi mahdollisimman voimakkaasti sitä vastaan.
Vilpitön tarkoitukseni on siis saada porukka viisastumaan ja ymmärtämään erilaisuutta ahdasmielisten uskomustensa (=mielikuvituksen tuotetta) sijaan. Edesautan tätä provosoimalla jengiä ympäri intternettiä.
Olen saanut elämältä oikeastaan kaiken minkä olen halunnut. Nyt, kun viimeinen pitkä-aikainen toive toteutui niin oloni on täysin tyhjä. Mihin tästä nyt eteenpäin? Olen saanut jo ne mitä halusin, odotanko nyt vaan, että kuolema korjaa? Tekisi mieli romuttaa koko elämä ja aloittaa alusta, ihan vaan kun on niin tyhjä olo.
Olen harkinnut bulimikoksi palaamista, nyt kun nykyinen mieheni varoittelee minua lihoamasta ja kertoo muutamankin kg:n painonnousun näkyneen kasvoistani. Mihin koira karvoistaan pääsee!
Lyhytaikainen poikaystäväni jätti minut, mutta ei tiedä vieläkään että olin itse juuri samaisen keskustelun aikana suunnitellut jättää hänet. Valehtelin hänelle etten ollut eron jälkeen kiinnostunut naimaan muiden kanssa, vaikka todellisuudessa olin jo seuraavan vuorokauden aikana kolmen eri miehen kanssa (yksi tapaus näistä oli kimppakivaa hänen sukulaisensa kanssa). Inhosin tyyppiä "suhteemme" alusta asti, mutta hän ei tätä koskaan tajunnut. Ainoa syy miksi jaksoin kuunnella hänen itsekehuaan ja rasittavaa ääntään oli se, että seksi oli todella hyvää. Oikeasti joka hetki hänen kanssaan ollessa ajattelin toista miestä. Olen tyytyväinen että hän ehti ensin jättämään minut, koska tyypin puheista päätellen jos tilanne olisi mennyt toisin päin niin hän olisi nyt kostoretkellä minua vastaan. Ylipäätään tyypistä puhuminen poikaystävänä tuntuu etovalta ja koko suhde oli minun puoleltani vain huono vitsi. Tämä saa minut miettimään, onko ihmisillä paljonkin tällaisia seurustelusuhteita joissa toinen osapuoli ei oikeasti voi sietää toista. Todella surullista.
Olen pakkomielteisesti rakastunut varattuun mieheen, joka liehitteli minut yhteydenpitoon kanssaan. Ensin se kuuluisa tarina huonosta parisuhteesta jne. Varsinaista suhdetta meillä ei ole ollut, mutta seksiä pari kertaa. Emme ole olleet kuukausiin enää yhteydessä, mutta en voi unohtaa ja ajattelen häntä KOKO AJAN. Tunnen suurta ahdistusta ja häpeää tästä, koska olen vakoillut hänen elämäänsä monin tavoin.
Jäin koukkuun, koska tunsin, että hän on sielunkumppanini.. :(
Olen todella pahassa jamassa. Kärsin unettomuudesta enkä pääse aamuisin sängystä ylös. Öisin pyörittelen päässäni kaikkia minuun kohdistuneita odotuksia ja miten olen pettänyt ne ja suoriutunut huonosti elämässäni. Päällisin puolin kaikki on ihan normaalisti, minulla on opiskelupaikka, ystäviä ja ihan siedettävät vanhemmat, enkä ole lihava tai ruma. Opintoni ovat kuitenkin ihan retuperällä. Olen lahjakas monessa asiassa, myös alalla jota opiskelen, mutta jotenkin en näe itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. Tunnen jatkuvasti syyllisyyttä ja häpeää. Olen rakastunut ukkomieheen, mikä ei yhtään auta tilannetta. Parasta olisi, jos voisin vain heittää hanskat tiskiin ja kaikota maan päältä, mutta en halua tehdä sitä läheisilleni. Toivon saavani tappavan taudin. Läheiseni ajattelevat että olen vain laiska ja saamaton, mikä vain lisää häpeääni siitä etten oikeasti ole tuntenut vuosikausiin saavani elämästä mitään irti.
Taas luin pettämisjuttuja jne. Olen tullut niin kyyniseksi, että nainen on mulle vain.. Pelkkä mahdollinen säätö, tai sukulainen.
No tuo ei ollut mitään uutta, mutta lisäksi olin armeijassa koko ajan seksuaalisesti virittynyt, vaikka olen aina pitänyt itseäni täys-heterona.
Yksi naisalokas oli tuttuni (tultiin hyvin juttuun), mutta yksi alikersantti sai aina huomioni..
