Sovit ystäviesi kanssa meneväsi yhdelle. Ilta on hauska, mutta parin jälkeen muistat huomisen työpäivän. Kun sanot lähteväsi kotiin, alkaa tavanomainen protesti. “Sä mihinkään lähde, otetaan vielä yhet.” Vaikka tiedät, että olisi parasta mennä nukkumaan, jäät taas kerran baariin. Ystäville ei sanota ei.
Halu ryhmäytyä on synnynnäinen ominaisuus. Edes kaukolämmöllä vuorattu elämä ei suju ilman kontakteja muihin. Jos ihmisen kerrotaan kuuluvan johonkin ryhmään, omaksuu hän hetkessä sen identiteetin ja säännöt. Huima esimerkki ovat Philip Zimbardon vankilakokeet. Tavalliset opiskelijat jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin. Vaikka kaikki koehenkilöt tiesivät muiden olevan oikeasti opiskelijoita, alkoi tapahtua outoja. Vanginvartijat käyttäytyivät sadistisesti ja vangit omaksuivat rangaistusta kärsivän roolin. Koe jouduttiin keskeyttämään. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että ihan tavalliset ihmiset satuttavat muita, antavat toiselle sähköiskuja tai valehtelevat surutta, jos tarpeeksi arvovaltainen henkilö käskee tai muu ryhmä antaa mallin.
Ryhmäpainekokeissa on käynyt ilmi, että suurin osa ihmisistä mukautuu ryhmän mielipiteeseen. Asch-niminen herra laittoi koehenkilöt arvioimaan eri pituisia janoja. Osa ryhmästä oli ohjeistettu väittämään, että selvästi eri pituiset janat ovat saman mittaisia. Yllättävän moni jymäytetty koehenkilö yhtyi ryhmän (virheelliseen) mielipiteeseen. Tuntuuko uskomattomalta? Todennäköisesti toimisit samoin.
Johtuuko ryhmäpaineeseen alistuminen huonosta itsetunnosta? Varotaanko hankalaksi leimautumista? Vai alkaako ihminen oikeasti uskoa, ettei suurempi joukko voi olla väärässä? “Ei voi sanoa, että ryhmän mukana menevillä olisi aina huono itsetunto. Monet haluavat pysyä mukana porukassa. On persoonallisuuskysymys, haluaako olla keskikastissa vai johtaja, haluaako olla pidetty vai oikeassa”, sanoo sosiaalipsykologi Carola Nores-Joukama.
Tutkimuksissa löytyy positiivinen korrelaatio nuoren ja ystävien käytöksen välillä. Osittain tämä johtuu siitä, että ihmisillä on taipumus hakeutua samankaltaisten seuraan. Yhtenäistävä vaikutus voimistuu ajan myötä, kun oma käytös saa muilta vahvistusta. Kaikilla ryhmillä on jotkin säännöt tai normit, joita jäsenten oletetaan noudattavan. On hankalaa kuulua kokkikerhoon, jos inhoaa ruoanlaittoa. Taipumus mukautua ryhmän toimintaan lisääntyy samaa tahtia koetun ryhmäpaineen kanssa. Kaikista alttiimpia ryhmäpaineelle ovat nuoret, joiden ystävyyssuhde ei ole molemminpuolinen: eli nuoret, jotka haluaisivat olla ihailemansa henkilön ystäviä, mutta eivät ole. Tällainen wannabe-frendi tekee melkein mitä tahansa, jotta pääsisi jengiin mukaan.
Ryhmäpaine on kovin pienissä eristäytyneissä ryhmissä. Ulkopuolelta tulevat viestit vääristyvät vihollisen propagandaksi. Ryhmäytymisen negatiivinen kierre, karismaattinen johtaja ja hyväuskoiset kannattajat muodostavat vaarallisen yhtälön. Ongelmiin joutuneen nuoren vanhemmat syyttävät usein huonoa kaveripiiriä. Mutta miksi jotkut joutuvat väärään seuraan? Epäsosiaalisia kavereita hankitaan, jos on itse ajauduttu mukavien piirien ulkopuolelle. Joskus kunnollinen nuori ihailee huonoa käytöstä, hakien ehkä jännitystä elämäänsä. Uusimmissa tutkimuksissa on selvinnyt, etteivät normeja rikkovat nuoret juuri houkuttele muita mukaansa. Tyhmyyksiin osallistuminen on vapaaehtoista. Tutkitut nuoret jopa varoittivat ystäviään käyttämästä päihteitä tai ryhtymästä rikoksiin. Ainoastaan parhaan ystävän esimerkki on niin voimakas, että siitä on vaikea kieltäytyä. Naapurintädit olivat siis oikeassa tuomitessaan muiden kakarat: jotain vetoa sillä on aina ollut huonoon seuraan...
Päiväkodeissa, kouluissa, urheiluseuroissa ja työpaikoilla pyritään käyttämään ryhmädynamiikkaa hyödyksi. Ryhmä ideoi, jakaa tehtäviä, valvoo itse itseään. Ihminen pyrkii parempaan tulokseen ryhmässä kuin yksin, etenkin jos tehtävä on helppo ja tilanteessa kilpaillaan. Painonvartijoiden tehokkuus perustuu paljolti ryhmästä tulevaan paineeseen. Toisaalta suuressa joukossa yksilöllisyys unohtuu, paetaan vastuuta ja ryhdytään vapaamatkustajaksi. Ringelmanin efektinä tunnettu ilmiö syntyi tilanteessa, jossa köydenvetäjiä lisättiin, mutta voima väheni. Kukaan ei vetänyt enää kunnolla, kun kaikki ajattelivat, että vetäkööt muut.
The Wisdom of Crowds -kirjan kirjoittaja taloustoimittaja James Surowiecki haluaa kaataa pienen asiantuntijaeliitin vallan. Hän väittää, että suuri joukko hyvin informoituja tavallisia ihmisiä tekee älyköitä viisaampia päätöksiä, ratkaisee paremmin ongelmia, innovoi luovemmin ja jopa ennustaa taitavammin tulevaisuutta. Hyvin älykkäät ihmiset eivät keskenään pysty kuvittelemaan tosielämässä syntyviä tilanteita, koska elävät intelligentsian utopiassa. Surowieckin mukaan massojen viisaus toteutuu, kun jokainen yksilö ajattelee ja toimii mahdollisimman itsenäisesti ja omaehtoisesti. Pienessä homegeenisessä ryhmässä tyhmyys konsentroituu, mutta suurella joukolla on mahdollisuus jaloon viisauteen.
Lukijoilta
”Varastin seitsemännellä luokalla Raider-suklaapatukan, kun muut painostivat. Kävin myöhemmin päivällä palauttamassa sen.”
Mies, 30
”Olen ylpeä siitä, että seiskaluokalla pyöriessäni pahojen poikien kanssa, minua yllytettiin varastamaan aurinkolasit. En kuitenkaan rohjennut ja tokaisin pojille kauhuissani: Hei en mä uskalla. Kukaan ei ihmetellyt, ja poistuimme kaupasta.”
Nainen, 29
”Hävisin pokerissa ja juoksin alasti tehdasrakennuksen ympäri tamperelaisessa lähiössä. Onneksi kukaan ei nähnyt, enkä saanut sakkoja. En tekisi uudelleen edes ryhmän painostuksesta.”
Nainen, 29
“Töissä, hoitoalalla olen ärsyttävän nössö ja menen lampaana porukan jyrien (pelottavia otuksia) mukana, koska en halua joutua silmätikuksi. Vapaa-aikana osaan paremmin sanoa ei ja yritän olla muutenkin vahvempi persoona. Töissä se ei vaan onnistu!”
Nainen, 35
“Kun joku ehdottaa jotain idioottimaista hauskaa, en halua jäädä porukan ulkopuolelle. Sitä puolta voisi vähän itsessä kehittää!”
Nainen, 20
“Yleensä ensimmäinen pienikin vihjaus oluella käymisestä riittää. Valtavaa painostusta ei tarvita.”
Mies, 26
“Olen ostanut useat kengät, kun kaveri on sanonut, että ne ovat hyvät, vaikka en ole pitänyt kengistä, eivätkä ne olleet minun tyyliäni. Viimeksi näin kävi kaksi vuotta sitten. Käytyin kenkiä vain satunnaisesti. Ne maksoivat lähes 80 euroa.”
Nainen, 27