Ruma ankanpoikanen?

“Ensimmäiseksi olohuoneen peili on kannettava eteiseen ja pukeudun alusvaatteisiin ja korkokenkiin. Sen jälkeen puen päälleni vanhan, kulahtaneen ja räikeänraidallisen Tutan aamutakin. Seuraavaksi painan päähäni äitini vanhan karvahatun. Ja joka asua peilataan”, Sari kertoo tyynesti.

Sarille, 25, ulkonäkö on painajainen. Usein häntä hirvittää lähteä kotoa, sillä tuntuu että kaikki naureskelevat hänen rumuudelleen.

“Niinä päivinä peilirituaalit ovat erityisen tärkeitä.”

Peilirituaaleiksi Sari nimittää jo vuosia jatkunutta tapaansa, jolla hän valmistaa itsensä kohtaamaan kodin ulkopuolisen maailman. Rituaalit toistuvat joka kerta, kun hän poistuu kotoa.

“Vaatteiden jälkeen on vuorossa kasvot. Se tapahtuu aina vessassa, raidallinen villapipo päässä, peilaan ja meikkaan. Vasta tämän jälkeen olen valmis poistumaan asunnostani, ilman rituaaleja siitä ei tulisi mitään.”

Ongelma juontaa juurensa hänen äitiinsä. Jääkaapin ovessa oli äidin nuoruudenaikaisia mallikuvia, joita koko perheen täytyi ihastella. Kauneus merkitsi äidille kaikkea – ennen kaikkea hänen omansa. Lapset taas eivät saaneet olla ylpeitä omasta ulkonäöstään, koska itsekehu oli pinnallista. Kauniilta piti silti aina näyttää.

“Jos näytin aamupalapöydässä nuutuneelta, hän saattoi tokaista, että miksi ihmeessä en ole laittanut edes ripsiväriä, kun olen niin kalvakka.”

Sari sairastui paniikkihäiriöön ollessaan yläasteella. Hieman sitä ennen, noin kymmenvuotiaana, olivat alkaneet ensimmäiset kamppailut rumuuden tunteen kanssa. Pieni koululainen kiinnitti huomiota hiuksiinsa ja vaatteisiinsa enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Kouluun ei sopinut lähteä ilman tiettyä kampausta.

“Pikku hiljaa se siitä sitten paheni”, Sari kertoo.

“Aloin tuntea itseni aina vaan rumemmaksi. Peilistä katsoivat vääristyneet kasvot. Paniikkihäiriön takia elämästä tuli rajoitetumpaa. Pahimmassa jamassa en pystynyt liikahtamaan kotoa minnekään.”

“Pakko-oireiden taustalla on usein turvattomuuden tunteita. Hankalatkin tunteet olisi kuitenkin kohdattava, jotta olisi mahdollista alkaa rakentaa omaa sisäistä turvallisuuden tunnetta ja oireet helpottuisivat”, psykoterapeutti Juhani Tiuraniemi toteaa. Hänen mukaansa pakko-oireet ovat osoitus riippuvaisuudesta muiden mielipiteistä.

Sarin terapiaa kesti kymmenen vuotta. Rumuuskompeksi, ei kuitenkaan ole hävinnyt, vaikka parempaan päin on vuosien myötä menty.

“Terapian tehosta rumuuskompleksiini en ole niinkään varma. Vasta poikaystäväni osasi antaa konkreettista apua, ja hänen ansiostaan olen kyennyt pääsemään eroon joistakin rituaaleista. Jonain päivänä ehkä jopa parannun, kuka tietää.”

Toistaiseksi rumuuden tunne kuitenkin heijastuu kaikkeen Sarin elämässä. Se rajoittaa paitsi normaalia liikkumista, myös vaikkapa vaatevalikoimaa.

“Vaatekaappini on täynnä tietynlaisia farkkuja, saman mallisia ja värisiä puseroita, joissa tunnen itseni turvalliseksi ja varmaksi. Tiedän, miltä niissä näytän. En voi koskaan vaateostoksilla sovittaa vaatetta, sillä en halua nähdä itseäni peilistä. Minun täytyy vain luottaa siihen, miltä vaatteen istuvuus tuntuu ja mitä muut sanovat.”

Äidin mieliharrastus Sarin lapsuudessa oli miettiä, kumpi siskoksista oli kauniimpi eli saanut enemmän hänen kauneusgeenejään. Kun isosisko oli timmissä kunnossa ja tienasi opiskelurahoja mallina, äiti jaksoi aina pitää ääntä siitä, että sisko oli tullut hänen sukuunsa.

“Kun vuosien myötä kasvoin ulos lapsuudenpyöreydestä ja Piia hieman pullahti, olikin minulla äidin geenit ja siskolla huonommat.”

Sari ei syytä äitiään. Kauneutta kun arvostivat jo hänen isovanhempansa.

“Toisaalta kauneutta ja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa itsessään on jotakin mätää. Olen tavallaan sen uhri.”

Sarin nimi on muutettu.