Pian huomasin olevani koko ajan väsynyt, ahdistunut ja masentunut. Etätyöpäivinä en jaksanut muuta kuin nukkua ja pelata pleikkaria. En jaksanut palauttaa kirjoja kirjastoon enkä maksaa laskuja ajallaan. Yksinkertaiset asiat tuntuivat todella vaikeilta. Mieli oli maassa, eikä helpotusta tuonut edes lopputilin ottaminen.
Burn out on vakiintunut hiipuvien julkkisten mediatempuksi siinä kuin aviokriisit ja päihdeongelmatkin. Mutta onko sitä oikeasti olemassakaan? Eikö työuupumusta ja masennusta valittavien pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni?
Joka neljäs nuori on sairas
Kun Terhi Aalto-Setälä tutki väitöstyössään helsinkiläisten ja jyväskyläläisten lukiolaisten mielenterveyttä, lähes neljänneksellä todettiin jokin ajankohtainen mielenterveyden häiriö. Yleisimpiä olivat masennustilat, ahdistuneisuushäiriöt ja päihdehäiriöt. Noin puolessa tapauksista toimintakyky oli laskenut merkittävästi.
Yleisintä oli masennus. Joka kymmenes nuori aikuinen oli kärsinyt tutkimusta edeltäneen vuoden aikana masennuksesta, johon liittyi merkittävä toiminnallinen haitta. Suurimmalla osalla heistä oli myös jokin muu samanaikainen mielenterveyden häiriö.
Ja oireet toistuvat: niillä, joilla ilmeni pitkäaikaisia tai toistuvia masennusoireita lukiovaiheessa, todettiin muita useammin mielenterveyshäiriöitä nuorina aikuisina.
Nuorten mielenterveyden häiriöt ovat pahasti alihoidettuja. Mielenterveyspalveluihin oli ollut yhteydessä vain kolmannes niistä tutkituista, joilla oli jokin mielenterveyden häiriö, ja puolet masentuneista.
Ongelmat johtavat helposti syrjäytymiseen ja negatiiviseen kierteeseen. Kun tutkija Outi Linnossuo kartoitti alle 25-vuotiaiden työttömien toimeentulotukiasiakkaiden tilannetta Turun seudulla, heistä 60 prosentilla todettiin jokin mielenterveyden häiriö.
Onnenpillereitä vai ei?
Hiippailin apteekkiin resepti kourassa. Tietämykseni mielialalääkkeistä perustui lähinnä Yksi lensi yli käenpesän -elokuvaan, joka ei ole kovin rohkaiseva Jack Nicholsonin loistavasta roolisuorituksesta huolimatta. Vaeltaisinko kohta Helsingin katuja lääketokkuraisena zombiena?
Lääkärin mukaan pelko oli turha, koska nykyisillä mielialalääkkeillä ei ole juuri mitään sivuvaikutuksia. ”Pakkausselosteessa kyllä luetellaan paljon mahdollisia oireita, mutta lähinnä lakiteknisistä syistä. Nämä lääkkeet ovat erittäin turvallisia, eikä niihin kehity riippuvuutta”, hän vakuutti. Alkoholiakin saa käyttää kohtuudella.
Masennuslääkkeet keksittiin 1950-luvun lopulla. Viimeistään 1990-luvun ja Prozac-kohun myötä ne tulivat kaikkien tietoisuuteen. Nyt mielialalääkkeet ovat Suomen yleisimmin käytetty lääkeryhmä.
Minulle määrätty Optipar kuuluu SSRI-lääkkeisiin samoin kuin Prozac (Suomessa nimellä Fontex). SSRI-lääkkeet vaikuttavat aivojen välittäjäaineeseen serotoniiniin ja poistavat depression oireita.
Masennuslääkkeistä on usein puhuttu onnenpillereinä. Sellaisia SSRI-lääkkeet eivät kuitenkaan ole, koska ne vain palauttavat aivojen normaalin kemiallisen tasapainon. Terveen ihmisen mielialaa ne eivät kohota.
Mielialalääkkeitä käytetään toki myös väärin. Huhun mukaan ekstaasin ja erään SSRI-lääkkeen yhdistelmällä voisi saavuttaa euforisen tilan. Todellisuudessa yhdistelmä voi johtaa tuskalliseen serotoniinisyndroomaan, joka on aiheuttanut Suomessakin useita kuolemantapauksia.
Ensimmäinen tabletti
Söin ensimmäiset lääkkeeni kaksi kuukautta sitten. Muutaman päivän ajan ne aiheuttivat vatsakipua, lievää pahoinvointia ja suun kuivumista. Se on hyvä merkki, minulle kerrottiin, koska lääkkeistä hyötyvät eniten ne, joilla on aloitusoireita. Niinpä niin, jokin tasapaino alkoi kai nyt korjautua.
Etsin internetistä tietoa minulle määrätystä lääkkeestä – ja yllätyin. Optipar on suositun Seroxat-nimisen lääkkeen halvempi rinnakkaisvalmiste, ja vaikka Seroxatin tehoa kyllä kiitellään, monet kertovat myös jääneensä koukkuun.
Hetkinen, eihän näistä pitänyt tulla riippuvaiseksi. Miksi SSRI-lääkkeiden käyttäjät kertovat keskusteluissa ja haastatteluissa toinen toistaan raflaavammista vieroitusoireista? Huimausta, puheongelmia, unettomuutta, hallusinaatioita ja vapinaa. Pienet ”sähköiskut” aivoissa tuntuvat olevan yleisiä. Moni kertoo joutuneensa aloittamaan lääkityksen uudelleen, kun ei ole kestänyt oireita.
Lääketehtaiden mukaan ongelmat johtuvat yleensä siitä, että lääkekuuri on lopetettu ohjeiden vastaisesti kerralla. Annosta pitäisi aina pienentää vähitellen, jotta elimistö ehtii sopeutua tilanteeseen.
Käytön aikana mielialalääkkeet voivat aiheuttaa esimerkiksi haukottelua ja ruokahalun lisääntymistä. Monilla SSRI-lääkkeet vaikeuttavat orgasmin saamista, ja niitä voidaankin käyttää myös ennenaikaisen siemensyöksyn hoitoon.
Vaarallisempiakin ongelmia voi tulla. Kesäkuussa Ison-Britannian ja Yhdysvaltain lääkintäviranomaiset päättivät kieltää Seroxatin käytön alle 18-vuotiailta, koska sen todettiin lisäävän ennalta-arvaamattoman väkivaltaisen käytöksen ja itsemurhan riskiä. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan samoja ongelmia olisi ilmennyt myös aikuisilla.
Se toimii!
Jatkoin kiltisti lääkkeiden syömistä, ja annosta jopa nostettiin. Mielialani alkoi vähitellen kohentua. Pikkuasiat eivät ahdista, sosiaaliset tilanteet ovat helpompia, työkin alkaa vähitellen tuntua mielekkäältä. Positiiviset tunteet eivät ole vähentyneet, negatiiviset kyllä. En tunne olevani mitenkään ”lääkkeissä”.
Koska lääkkeiden vaikutus tulee hitaasti, siihen voi mennä jopa kuukausia. Samalla herää helposti epäilys siitä, vaikuttavatko lääkkeet ylipäänsä ollenkaan vai onko olo kohentunut itsestään.
Eräs tuttavani syö masennuslääkkeitä ja käyttää satunnaisesti amfetamiinia. Sen seurauksena lääkkeiden vaikutus lakkaa kokonaan muutamaksi päiväksi, ja olo on aivan yhtä huono kuin ennen, hän sanoo. Neurokemiaa, kai se täytyy uskoa.
Hoidetaan oireita, ei syitä
Monissa tapauksissa muutamien kuukausien lääkekuuri korjaa aivojen kemiallisen tasapainon ja poistaa masennuksen pysyvästi. Toisaalta mielenterveysongelmien taustalla on usein ongelmia, joihin pillereillä ei voi puuttua.
Hoidon lääkepainotteisuus on helppo ymmärtää, koska esimerkiksi psykoterapia voi kestää jopa vuosia. Mielenterveyspalveluiden järjestäminen on kuntien vastuulla, eikä niillä ole resursseja antaa pitkäaikaista hoitoa. – Vai masennusta on ollut, hetkinen vain, kirjoitan reseptin. Ja seuraava potilas!
Psykiatrinen kuntoutus nojaa pitkälti yksityiseen sektoriin ja Kelan tukeen. Sekin on kiven alla. Tänä vuonna Kelan lasten ja nuorten psykoterapiaan koko vuodeksi varaama raha loppui kesken jo heinäkuussa vaikka sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre lupasi järjestää lisärahoitusta, moni jää vaille tarvitsemaansa hoitoa.
Ongelmat salataan
”I love your t-shirt!” huudahti amerikkalaisturisti spontaanisti kadulla nähtyään Prozac-paitani. Suomalaiselle mielenterveys on arempi asia.
Kun mielenterveyspalveluiden puolesta järjestettiin mielenilmaus heinäkuun lopulla, paikalle uskaltautui parikymmentä ihmistä. Se kertoo paljon. Kansalaiset marssivat avoimesti Irakin sotaa vastaan, ydinvoimaa vastaan ja homojen oikeuksien puolesta. Mutta kuka menisi eduskuntatalon eteen julistamaan, että on päästään vialla?
Mielenterveysongelmia kuitenkin on, ja niitä on paljon. Viimeistään muutaman oluttuopin jälkeen tuntuu lähes jokainen, jolle olen kertonut syöväni masennuslääkkeitä, avautuvan omista ongelmistaan.
Ja tuopin ääressähän masentuneet viihtyvät. Masennustiloista kärsivistä potilaista arviolta kolmanneksella on päihdeongelmia. Alkoholi on kuitenkin huonoin masennuslääke, koska se sekoittaa keskushermoston säätelymekanismeja ja syventää masennusta entisestään.
Paniikki iskee!
Masennuksen lisäksi SSRI-lääkehoidolla voidaan vaikuttaa tehokkaasti esimerkiksi paniikkioireisiin ja pakko-oireiseen häiriöön.
Olen itsekin saanut kerran paniikkikohtauksen, enkä haluaisi saada sellaista uudelleen. Sydän alkaa hakata, huimaa, hikoilee ja tuntuu, ettei saa henkeä. Pahinta oli, etten tiennyt mistä on kyse, ja luulin kuolevani sairaskohtaukseen.
Paniikkikohtauksia esiintyy satunnaisesti aivan terveilläkin ihmisillä: väestötutkimusten mukaan jopa 15 prosenttia ihmisistä on joskus kokenut sellaisen. Useimmille ensimmäinen kohtaus tulee täytenä yllätyksenä.
Jos paniikkikohtauksia esiintyy usein, kyseessä on varsinainen paniikkihäiriö. Se liittyy usein sosiaalisiin tilanteisiin, joista on vaikeaa tai kiusallista poistua huomiota herättämättä, kuten julkisiin liikennevälineisiin tai kaupan kassajonoon.
Pakko-oireiseen häiriöön puolestaan liittyy pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja. Yleisintä on sairauksien ja bakteerien pelko, joka johtaa pakonomaiseen peseytymiseen. Pakonomaisesta epäilystä kärsivä potilas taas voi ahdistua esimerkiksi ajatuksesta, että päälle jäänyt keittolevy aiheuttaisi tulipalon, jolloin hän joutuu tarkistamaan asian useita kertoja aina ulos lähtiessään.
Lääkehoidon aikana vointini on parantunut kouluarvosanoilla kuutosesta kahdeksaan, ja suunta tuntuu olevan ylöspäin. Kuuri jatkuu vielä ainakin neljä kuukautta. Lopettamisesta ja sen vaikeudesta en jaksa vielä ahdistua, isommatkin asiat tuntuvat oikeastaan liian helpoilta. Vai näinkö helppoa muiden elämä on ollut koko ajan?
Kotikonstit depressioon
• Luovu kofeiinista
• Käytä kalaöljyä
• Syö monivitamiinitabletteja
• Syö B-vitamiineja ja sinkkiä
• Halaa neljästi päivässä
• Nuuski laventelia
• Hanki kotieläin
• Älä jumitu tv:n eteen
• Lisää kirkasta valoa
• Kävele luonnossa
• Opettele oikea hengitystekniikka
• Kokeile akupunktiota
Lähde: Mary S. Kittel (toim.)
Tohtorin kotikonstit: Depressio
32 kommenttia
Aamunkoitto
31.7.2003 15:31
Haluan kiittää lehteä loistavasta artikkelista. Toden totta, mielenterveyshäiriöistä puhutaan julkisuudessa paljonkin, mutta sopii kysyä, ovatko julkkisten kertomat kertomukset todellakin vain mediahuomion hakua. Sen sijaan "oikeat" mielenterveysongelmat ovat edelleen suuri tabu, ja se tabu pitäisi pikapuoliin rikkoa. Mielenterveyshäiriöistä kärsivä ihminen ei todellakaan läheskään aina yksin puheleva, skitsofrenisistä oireista kärsivä pelkoa herättävä "hullu", mikä sinänsä myös vaikeuttaa tilannetta, sillä hyvin usein toisen mielenterveysongelmia ei havaitse välttämättä edes lähipiiri, jos henkilö ei itse kerro. Ongelmista kärsivät ovat yllättäen todella upeita näyttelijöitä, vain siitä syystä, että vaikeista olotiloista puhumista hävetään. Aivan turhaan. Mielen sairaus on todellakin sairaus, aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi syöpä. Sitä ei tarvitse hävetä, se voidaan voittaa.
Haluan nostaa hattua jokaiselle niistä parista kymmenestä, jotka "nostivat rohkeasti kissan pöydälle". Heidän panoksensa hyötyä ei ehkä vielä huomata, mutta uskon sen rohkaisseen useita kertomaan omista ongelmistaan, mikä taas helpottaa tilannetta ehkä jopa lähitulevaisuudessa.
Olen itse kärsinyt vakavista mielenterveysongelmista, vaikka olen vasta 20 vuotias nuorukainen.
Kuten yleensä, minunkaan ongelmani eivät olleet riippuvaisia vain aivojen välittäjäainetasapainon heilahtelusta. Sairastuminen ei siis ollut mikään yhtäkkinen napsahdus, vaan nyt jälkeenpäin, kun olen jo alkanut toipua, huomaan sen alkaneen vähitellen hyvin salakavalassti monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta. Olen koko peruskouluhistoriani ajan ollut koulukiusattu, siis aina yksin, vanhempani erosivat ja niin edespäin.
Uskon masennukseni alkaneen kehittyä jo ala-asteen loppupuolella, vaikka "virallisesti" sairastuin vasta lukion ensimmäisellä luokalla. Aloin yhä enemmän kääriytyä itseeni, aloin kokea selittämättömiä pelkoja milloin mistäkin, muun muassa kaupungilla kävely ei ottanut onnistuakseen, tarkkailin itseäni sairaan kriittisesti ja koulunkäynnistä tuli lopulta koko elämäni. Se oli todistettavasti ainoa asia minun mielestäni, missä oli hyvä. Menestyin loistavasti ja kaikki olivat sitä mieltä, että minullahan on elämässäni kaikkea. En siis voinut valittaa, ei kukaan olisi ymmärtänyt. Eikä kukaan ymmärtänyt merkkejä: istuin illat kotona, luin asioita, jotka jo todella osasin. Olin spiraalissa, enkä päässyt enää pois. Itseluottamukseni ja -tuntoni olivat nollan alapuolella.
TOdellinen stoppi tulikin sitten lukion ensimmäisellä luokalla. Muistan elävästi sen illan, kun lopullisesti romahdin, ja se romahdus oli niin täydellinen, että muutuin kokonaan toimintakyvyttömäksi. Ainoa luottohenkilöni vei minut sairaalaan, ja siitä alkoi yli kahdeksan kuukautta kestänyt psykiatrisen sairaalahoidon putki, jonka aikana ehdin yrittää itsemurhaa ja olla kahteen otteeseen suljetussa sairaalahoidossa. Silloin aloitettiin myös lääkehoito, joka jatkuu vieläkin.
Artikkelin kanssa olen todella samaa mieltä siitä, että lääkkeet eivät ole mitään ilopillereitä. Niillä ei ole terveelle ihmiselle mitään hyötyä, mutta sairastuneelle ne tuovat edes jonkinmoista helpotusta. Ennen kaikkea niillä pyritään palauttamaan tavallisessa elämässä tarvittava toimintakyky. Olen kokenut lääkehoidon tarpeellisena ja hyvänä. Huomaan kyllä niitä käytettävän väärinkin, mikä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että lääkärit määräävät niitä liian heppoisin perustein, ja kun näin tapahtuu, ei ole mikään ihme, että psyykenlääkkeitä liikkuu paljon katukaupassa.
Olen hyvin huolestunut psykiatrisen hoidon tarjonnasta. Miten olemme voineet joutua tilanteeseen, jossa varat loppuvat puolessa vuodessa. Siemen tähän kehitykseen kylvettiin kymmenisen vuotta sitten. Tällöin psykiatriseen hoitoon käytettäviä rahoja leikattiin rajusti. Eräs tutkija varoitteli jo silloin, että tämä teon vaikutukset eivät näy nyt, mutta mennään kymmenen vuoden päähän, niin tilanne on räjähtänyt käsiin. Ja miten on käynyt? Aivan, tilanne on täysin levällään. Viimeistään nyt pitäisi päättäjien tajuta, että samaa virhettä ei voida tehdä enää uudestaan, varsinkaan jos kyseessä ovat lapset ja nuoret. Meitä sanotaan tulevaisuuden toivoiksi, mutta jotain on pakko tehdä, jotta se toivo säilyisi. Myös psykiatrista hoitoa pitäisi kehittää rajusti, mutta se on jo toinen haaste. Tärkeintä olisi, jotta jokaiselle tarvittavalle saataisiin edes tämän tason hoitoa.
Ystäväni. Haluan toivottaa teille kaikille sydämen voimaa. Olkaa rohkeita, älkää jääkö yksin. Sinun ongelmasi ei ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin toisenkaan. Pidä ystävästäsi huolta. Kysy edes kerran päivässä, onko kaikki hyvin.
Rohkeutta teille kohtalotoverit. Maailma voi näyttää synkältä. Ja minäkin luulin, että aamu ei enää koskaan koita. Mutta se jo sarastaa. Jos vain jaksat edes hitusenkaan uskoa ja toivoa.
T: Kimmo
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Nuppinikkari
31.7.2003 17:49
Hyvä artikkeli. Pätevää tietoa ilman huomiohakuisuutta. Kuka kirjoittaisi pähteistä ja huumeista yhtä monipuolisen jutun.Laajalla näkökulmalla addiktio-ongelmasta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Kysehän ei ole pelkästään mistään korvaushoidoista vaan ongelma on huomattavasti monisyisempi. TV antaa ihan riittävästi pintaraapaisuja, mutta se ei riitä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
MustaMieli
31.7.2003 19:41
Artikkeli oli loistava, ja uskon sen tulleen monelle kovaan tarpeeseen.
Kimmon viesti kosketti myös,täytyy sanoa että vaatii paljon rohkeutta kertoa itsestään ja kokemuksistaan noin suoraan ja rehellisesti.
Itse olen joskus herännyt ajatukseen että yleisesti ottaen masentunut saa olla ja siitä saa puhua kunhan siitä on jo selvinnyt. Silloin ihmiset tuntevat sympatiaa, mutta jos kertoo olevansa masentuntut nyt, niin se on jotenkin outoa ja sitä pitäisi ilmeisesti jollain tapaa hävetä.
Esimerkiksi julkisuudessa ihmiset kertovat ja puhuvat paljon siitä kuinka olivat masentuneita ja itsemurhan partaalla, mutta kuinka he nyt ovat terveitä ja normaaleja. Ikään kuin masennus tai muut mielenterveysongelmat tekisivät ihmisestä epänormaalin.
Kansan mielestä on hienoa että nämä julkisuuden ihmiset ovat selvinneet, mutta jos he uudelleen romahtavat, pyöritellään päätä.
Masentunutta saatetaan myös syyllistää, miksei hän pitänyt itsestään huolta, tai sanotaan että eihän tuolla ole mitään syytä masentua.
Masentuneella ihmisellä ei ehkä ole voimia puhua tilastaan, mutta jos on, niin toivoisin muiden ihmisten tukevan ja rohkaisevan, eikä katsovan karsaasti.
Tuntuu ettei vieläkään mielenterveysongelmista kärsivään oikein osata suhtautua. Jos on masentunut tms, ihmiset ovat jotenkin varpaillaan jatkuvasti ja varovat sanojaan ja tekemisiään ettei masentunut vaan romahda. Pahimmassa tapauksessa asioista ei puhuta vaikka pitäisi koska luullaan että se on masentuneelle parempi, vaikka todellisuudessa se saattaa vain pahentaa asioita. Tämä siis siinä tapauksessa jos muut tietävät masennuksesta ja/tai se näkyy ulospäin.
Yleensä kuitenkin masentunut ihminen peittää olonsa ja esittää kaiken olevan hyvin.
Masennus vaatii myös läheisiltä paljon, on niin vaikeaa tietää miten masentunutta voisi auttaa. Vaikea kestää sitä että toinen näkee vain mustaa, tai ettei päästä ketään lähelle vaan sanoo ettei mikään ole hätänä.
Aina masentunut ei itsekään tiedä mikä vaivaa, ja silloin on helpompi vain pitää asiat itsellään kuin yrittää kertoa jollekin että nyt on paha olla, en jaksa. Varsinkin jos masennukseen ei ole mitään näkyvää syytä, tuntuu ettei saisi tuntea niin suurta epätoivoa.
Puhun nyt masentuneen ihmisen näkökannalta syystä että itse kärsin masennuksesta. Omat oireeni tuntuivat selvinä 17-vuotiaasta lähtien, mutten tiennyt itse mistä oli kyse. Muutaman vuoden näyttelin päivisin ylipirteää ja aktiivista nuorta, yöt itkin tai makasin lamaantuneena paikallani ja mietin miksi jatkaa elämää kun se sattuu niin paljon. Kunnes sitten muutamaa kuukautta ennen 20-vuotissynttäreitäni en enää jaksanut, vaan yritin tappaa itseni. Onneksi selvisin ja läheiseni havahtuivat ja rupesivat hankkimaan minulle apua ja hoitoa sillä itse en pystynyt.
Pääsin terapiaan ja söin lääkkeitä. Aluksi tuntui ettei asiat yhtään parane ja olin taas se muumio joka näyttelee muille ja pitää muista huolta, mutta onneksi kaikki rakkaani tiesivät mitä tein ja saimme sen loppumaan.
Ja alkoivathan ne asiat lopulta sujumaan. Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin osaan ottaa asiat kohtuullisen kokoisina eikä eläminen ole niin vaikeaa. Olen iloinen etten kuollut.
Edelleen on päiviä jolloin ajattelen että olisinpa kuollut, mutta nykyään ne hetket ovat vain ohimeneviä, eivät kuukausia kestäviä helvetillisiä alamäkiä.
Tiedän että masennuskausia saattaa edelleen välillä tulla, mutta nyt minulla on apuja niiden kestämiseen ja ihmisiä tukena.
Toivon että olisin pystynyt puhumaan tunteistani aiemmin, olisinhan saanut apua nopeammin. Muut olisivat ymmärtäneet minua ja tekojani paremmin. Mutta toisaalta, jos minulla olisi ollut resursseja toimia toisin, olisin tehnyt niin. Itselleenkin on joskus annettava anteeksi.
Toivotan kaikille voimia ja rohkeutta siihen että uskaltaisi kertoa miltä tuntuu. Ja että ystävät tukisivat toisiaan ja kysyisivät rakkaidensa vointia, rohkaisisivat puhumaan ja kertomaan. Ja kuuntelisivat todella.
Meitä mielen synkkyydestä kärsiviä on paljon, eikä sitä tarvitse hävetä.
Arvostakaa toisianne, ja ennen kaikkea itseänne.
_Mimmu_
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Sad_Marionette
31.7.2003 21:56
Olen kärsinyt masennuksesta noin 10 vuotta vaikka olen vasta 22-vuotias. Ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon noin 3½ vuotta sitten ja sain lääkkeet ja lähetteen mielenterveyskeskukseen.
Monien sattumien kautta päädyin sairaalaan väärien lääkkeiden takia suljetulle osastolle ja sittenmmin avo-osastolle. Diagnoosina kesikivaikea masennus, sos.tilanteiden pelko ja jännitysperäiset vatsavaivat.
Lääkityksiä minulla on ollut useimpia ja jokin aika sitten päädyin lopettamaan lopulta nappien popsimisen. Olen kaiken tämän ajan halunnut päästä vain aloittamaan kunnon terapiaa, mutta vasta keväällä minulle kerrottiin kelan maksamasta moni vuotisesta kuntoutuksesta.
Elämäni oli siinä vaiheessa että olin valmis jäämmään aloilleni tähän kaupunkiin ja aloittamaan 3 vuotisen terapian. Mutta sitten tulikin uutinen, että kaikki määrärahat ovat jo käytetty.
Se pettymys oli sanoin kuvaamaton, kun olin jo valmistautunut siihen, että vihdoinkin voisin todella saada tarvitsemaani apua.
Nyt mahdollisuuteni on laittaa uusi hakemus menemään vuoden alusta ja odottaa muutama kuukausi että saisin positiivisen päätöksen.
Mutta jos ja kun pääsisin aloittamaan ko.terapian ollaan jo ensi keväässä. Mitä siihen asti, jatkanko juttelua mielienterveystoimiston terveydenhoitajan kanssa aina silloin tällöin siitä millaista hoitoa haluaisin vai vaivunko pimeyteen ja hyppään sillallta?!
Ei, olen päättänyt selviytyä...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
_T3
1.8.2003 00:41
ihme ettei suomessa kayteta trijodityroniinia-T3, joka tunnetaan tehokkaana aineenvaihdunnan, mielenterveyden ja masennuksen hoidossa
suuressa maailmassa olen saanut siita apua tehokkaasti ja labratulosten mukaan saadetaan annosta ylos ja joskus alaspain
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Braindead
1.8.2003 10:19
Onko se nyt kovinkaan ihme jos hieman liiankin suurella
osalla nuorista alkaa olla henkisiä ongelmia? Avatkaapa
telkka, tai aamulehti, ja katsokaa mitä nykyihmiseltä
odotetaan..
Ihmisen pitäisi olla laiha, älykäs, rikas,
hyvännäköinen, menestyvä, eli sanalla sanoen:
täydellinen, ja kuinka moni lopultakaan meistä on?
Yläastepohjalta, tai edes lukiopohjalta on turha
lähteä töitä etsimään, ja jos satutkin tyytymään
tavalliseen duunarin ammattiin, voit olla varma
että valintaasi katsotaan kieroon.
Noh, vaihtoehdoksi jääkin siis korkeakoulu, mutta
koska opintotuella ei edes saa maksettua kunnolla
vuokraa, niin joudut käymään töissä.. Eli päivät
ovat toisinsanoen 14-16 tuntisia, ja tähän päälle
pitäisi vielä mahduttaa läksyt, ja sosiaalinen
elämä..
Olet nyt siis rypenyt 5 vuotta ympärivuorokautista
päivää, ja kädessäsi on joku korkeakoulututkinto,
ja kuvittelet vihdoinkin saavasi töitä..
Mutta ehei, työhaastattelussa saat kuulla kuinka
jonossa on 10 muuta, joilla on jo vähintään 2
tutkintoa tai vielä enemmän, niin ja ikäähän ei saanut
olla kuin 20 vuotta, mutta vähintään 10 vuoden
työkokemuksella?
Järjetöntä? KYLLÄ, ja aina paranee.. Kuten eräässä
lehden artikkelissa sanottiin, on perhe nykyään
vähän kuin sänky.. melkolailla pakollinen joka
kodissa..
Ei siis muutakuin naisia etsimään, mutta eikö jo
taas kerran nousee seinä pystyyn, koska et ole
ulkomaalainen 3 maan sosiaalituella laiskotteleva
työtön tai edes rappioalkoholisti, on turha odottaa
naisilta sympatiaa, eli taas kerran kiivettiin perse
edellä puuhun..
Mikä on siis ongelman ratkaisu? Joko odotat, että
ihmiset tulevat järkiinsä (ja tähän tokko
elinikä riittää), tai sitten kieltäydyt ryhtymästä
koko leikkiin.
Itse elin tuossa kierteessä vuositolkulla, eli
koitin olla sitä mitä yhteiskunta ihmisiltä vaati,
mutta kuten niin monet muutkin, paloin loppuun..
Kunnalliselta lääkäriltä tuli buranaa ja sympatiaa,
mutta onneksi yksityiseltä sai edes ilopillereitä..
Vaan ehdottomasti paras lääke loppuunpalamiseen on
Vastaa kommenttiinse, että opettelet sanomaan 'EI!'.. Koska lopultakin
mikä kiire tässä valmiissa maailmassa on? Jos Suomi
kerran kaatuu sen takia, etteivät opiskelijat saa 2
vuodessa 180 OV kasaan korkeakoulussa, niin
kaatukoot..
Vastaa kommenttiin
kuygi
1.8.2003 10:43
[LAINAUS]_T3 kirjoitti 01.08.2003 klo 00:41:
"ihme ettei suomessa kayteta trijodityroniinia-T3, joka tunnetaan tehokkaana aineenvaihdunnan..."
no kyseinen lääkehän on kyl käytännössä enemmän tietyn tyyppisissä kilpirauhasen vajaatoiminnoissa, eikä näin äkkiseltään tarkastettuna ole rekisteröity Suomessa. Kilpirauhasen vajaatoimintaan kyl liittyy masennusta, mielialan laskua tms. Hypotyreoosin lääkitystä seurataan siis verikokeilla, jotta riittävän lääkkeen taso saataisiin selville. Tietääkseni sitä ei käytetä puhtaan masennuksen hoidossa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Sunny79
1.8.2003 14:07
Monta vuotta olin juossut eteenpäin uskaltamatta pysähtyä, pelkäsin itseäni ja minun oli vaikea elää itseni kanssa. Vaadin itseltäni täydellisyyttä, en hallinnut tunteitani. Minua on aina pidetty erityisen vahvana ja fiksuna nuorena naisena. Keväällä 2002 voimat loppuivat ja taivas putosi niskaan. Minulla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö, lähes neuroosi. Oireita unettomuus, syömishäiriö-oireet, tuskaisuus, ahdistuneisuus, väsymys, levottomuus, masentuneisuus. Elämän aikana tapahtuneet voimakkaat, jo menneet asiat palasivat mieleen. Juuri aloitettua lopputyötä en kyennyt tekemään. Aloitin terapian, jossa alettiin käymään koko elämääni läpi aivan lapsuudesta alkaen, ja lääkityksen 40 mg Sitalopram. Kesä oli helvettiä kun tuntui, että kaiken valon keskellä olin henkilökohtaisessa pimeydessä. Kaksikymmentäkaksi vuotiaana tilannetta oli vaikea hyväksyä ja kapina vain lisäsi ahdistusta. Loppukesää kohti olo hieman helpottui. Syksyllä tilanne taas paheni eräiden elämän muutosten takia esim. muutto. Syömishäiriö äityi pahaksi, unettomuus kasvoi. Jouluna tuli viimein käänne parempaan jälleen. Viimeisen kerran oksensin joulukuun puolessavälissä. Kevät alkoi olla parempi. Ensin valo ja aurinko ahdisti, mutta alun jälkeen olo oli hyvä.
Viimeisen pari-kolme kuukautta on oloni pääasiassa ollut "tavallisen ihmisen olo". On hyviä päiviä, on huonoja päiviä. Mutta ne ovat tavallisia niin kuin elämään kuuluukin. Alkusyksystä aloitan lopputyöni ja uskon jo pystyväni siihen. Lääkitykseni puolitettiin juuri 20 mg:aan. Terapia jatkuu ainakin jouluun. Nautin jokaisesta päivästä, pystyn ottamaan asiat rennommin kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Pystyn hyväksymään itseni ja päästämään itseni helpommalla. Enää en vaadi täydellisyyttä. Nyt en piiskaa itseäni jatkuvasti eteenpäin ja koita sopia yhteisön määrittelemiin muotteihin. Opettelen tuntemaan itseäni ja koitan saada selville millainen minä todella olen ja mitä elämältä haluan. Ennen olin itseni vanki ja vartija. Nyt olen itseni ystävä ja tukija. On mahtavaa nähdä taas kaikki kauneus ympärillään, tuntea, kuulla, haistaa. Vielä vuosi sitten olin kuin sokea.
Toipuminen on helvetin kovaa puuhaa ja välillä ei jaksa uskoa, mutta nyt tiedän että elämä kyllä voittaa :) Ennemmin tai myöhemmin. Kyllä minullakin on vielä matkaa jäljellä, vielä en ole vahva, mutta siipeni ovat jo kasvaneet ja pystyn taas lentämään. Pelkkä lääkitys ei kuitenkaan olisi riittänyt eikä myöskään pelkkä terapia. Molempien yhdistelmä oli ehdoton edellytys toipumiselleni. Koko tuon helvetin aikana en ole ulkoisesti poikennut mitenkään terveestä nuoresta naisesta, vain aivan pahimmassa vaiheessa en ollut minkäänlaiseen sosiaalisen kanssakäymiseen kykenevä. Mutta pääasiassa olen ollut iloinen ja hyvännäköinen, kaikin puolin terveen oloinen. Mutta todellisuudessa jouduin ponnistelemaan voimani aivan äärimmilleen pitääkseni ulkokuoren ehjänä. Jouduin todella keskittymään selvitäkseni tavallisesta keskustelusta ja esim. ystävän kesähäihin meneminen aiheutti niin suuren selittämättömän ahdistuksen ja pahan olon, että jouduin turvautumaan hätätilanteita varten olevaan Diapamiin. Diapami ja nukahduslääkkeet ovat olleet välttämättömiä apuja ahdistuksen äityessä pahimmilleen.
Lääkkeiden ja terapian lisäksi oma avoin, voimakas, analyisoiva luonteeni on ollut tärkeä toipumista edistävä tekijä. Psykiatrini mukaan minulla on harvinaisen korkea suorituskyky. Se on auttanut toipumista, mutta ei estänyt romahtamista. Ehkäpä ilman sitä olisi seinä tullut vastaan jo aikaisemmin. Lisäksi ystäviltäni ja perheeltä tullut sosiaalinen tuki on ollut tärkeä, mutta se ei ole ratkaiseva. Näissä asioissa ihminen itse joutuu tekemään työn parantuakseen ja taistelemaan. Kukaan muu ei sitä voi tehdä; ei perhe, ei ystävät, ei poika-/tyttöystävä. Ihmisen on selvittävä yksin. Mielenterveysongelmaa ei voi leikata pois. Muiden antamat vastaukset ja analyysit saattavat auttaa hetkeksi ja tukevat ihmisen taistelua itsestään. Suurin ja vaikein kamppailu on kuitenkin sisäinen ja se ihmisen on itse ratkaistava ja etsittävä vastaukset ja käytävä kipupisteet läpi itse. Vain niin voi saada itsensä takaisin. Minä olen saanut itseni takaisin monen vuoden jälkeen. Olen onnellinen. Ja tämä elämisen onni on säihkyvää, kirkasta kaikkine väreineen. Nyt kun on nähnyt pimeyden, näkee valoa enemmän kuin koskaan ennen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Eikka78
4.8.2003 15:26
Voisitteko kertoa vielä, että miten hakeuduitte hoitoon? Mihin voi ottaa yhteyttä ensiksi?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Sunny79
4.8.2003 15:39
[LAINAUS]Eikka78 kirjoitti 04.08.2003 klo 15:26:
Voisitteko kertoa vielä, että miten hakeuduitte hoitoon? Mihin voi ottaa yhteyttä ensiksi?[/LAINAUS]
Otin yhteyttä kotipaikkani mielenterveystoimistoon. Monille riittää siellä käyminen hoitona. Minun tapauksessani mielenterveystoimiston lääkärit ja hoitajat totesivat psykoterapian tarpeen.
(Ennen kuin voi saada Kelan tukea terapiaan, pitää joka tapauksessa käydä puoli vuotta säännöllisesti mielenterveystoimistossa hoitajan vastaanotolla. Eli osoittaa hoitoon sitoutuminen. Tämän vuoden tuki lasten ja nuorten osaltahan on jo käytetty...)
Näin siis minun kohdallani...
Vastaa kommenttiinTsemiä!
Vastaa kommenttiin
hohhoijaa
5.8.2003 11:27
aivan perseestä lääkkeiden napsiminen, tuskinpa se elämänlaatua parantaa.
fuck that.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Miespuolinen
5.8.2003 13:22
Itse otin ensin yhteyttä työpaikkani terveyden hoitajaan josta sain ajan lääkärille joka taasen laittoi pyynnön paikkakuntani mielenterveystoimistoon siellä tapasin lääkärin jonka jälkeen alkoi terepia hoitojakso joka jatkuu vieläkin.
Lääkkeitä söin nyttemmin olen lopettanut niiden käytön enkä tiedä johtuuko parempi oloni lääkkeistä vai onko aika tehnyt tehtävänsä itse uskon tohon aikaan koska aikaisemminkin olen itse saannut itseni kuntoon ajan kanssa koska en hakeutunut hoitoon aikaisemmin.
Lääkkeitä ei pitäisi syödä vaan kotikonstit ovat paremmat,muuta tekemistä,liikkumusta ulkona tai jokin liikunta muoto,sekä terveellisempi ruokavalio sekä lukeminen aiheesta olevi kirjoituksia jolloin voi ymmärtääparemmin omaa tilaansa.
Oma syys masennukseeni ei sinänsä ole poistunut koska se johtuu itsetuntoni heikkoudesta sen kautta menetettyyn unelmaa mutta masennuksen oireet ovat pois ei se varsinainen syy miksi masennuin ainakaan vielä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
-Pilleri-
5.8.2003 14:35
Ihan lyhyesti, lukekaapas www.tukiasema.net sivulta lääkehoidosta. Sieltä alkaa paljastua totuus näistä onnellisuus pillereistä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
naaras79
5.8.2003 18:11
ou jee. kiva, jos joillain lääkkeet toimii. oon varmaan lähemmäs kymmentä eri valmistetta saanut testata, yksi vaikutti turvottamalla kasvoni muodottomiksi. muita vaikutuksia ei ilmennyt. vituttaa se, että vituttaa. ja erityisesti vituttaa se, että yleensä lääkkeiden puolestapuhujat ovat lääkkeistään jollain tavalla hyötyneet...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
lllll
5.8.2003 19:11
olen niin saatanan kyllästynyt kuulemaan tutkimustuloksia, joiden mukaan pikkuhiljaa noin 90%ihmisistä kärsii mielenterveysongelmista. Eikö porukka oikeasti enää osaa käsitellä mitään negatiivisia asioita. Jos kauppakassista menee sanka poikki ei se mielestäni anna syytä kuukausien lääke- ja viinakierteeseen. Mielenterveysongelmat ovat muoti-ilmiö(suureksi osaksi).
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Sad_Marionette
5.8.2003 22:48
[LAINAUS]Sunny79 kirjoitti 04.08.2003 klo 15:39:
(Ennen kuin voi saada Kelan tukea terapiaan, pitää joka tapauksessa käydä puoli vuotta säännöllisesti mielenterveystoimistossa hoitajan vastaanotolla. Eli osoittaa hoitoon sitoutuminen. Tämän vuoden tuki lasten ja nuorten osaltahan on jo käytetty...)
[/LAINAUS]
Tämä puoli vuotta koskee vain aikuisia eli ei alle 25 vuotiaita. Nuoret pääsevät 'suoraan' tereapiaan ilman tätä puolen vuoden mielenterveystoimistossa ramppaamista. Tai siis pääsivät...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Sunny79
6.8.2003 08:25
[LAINAUS]Sad_Marionette kirjoitti 05.08.2003 klo 22:48:
Tämä puoli vuotta koskee vain aikuisia eli ei alle 25 vuotiaita. Nuoret pääsevät 'suoraan' tereapiaan ilman tätä puolen vuoden mielenterveystoimistossa ramppaamista. Tai siis pääsivät...[/LAINAUS]
Aijaa. Kyllä se multa vaan vaadittiin höh huijausta...Ja ikää oli tuolloin vuosi vähemmän kuin nyt eli 22...Eli tiedä sitten. Voisko se vaikka vaihdella paikkakunnittain tai jotain...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
MikkoAN1
6.8.2003 11:58
[LAINAUS]lllll kirjoitti 05.08.2003 klo 19:11:
olen niin saatanan kyllästynyt kuulemaan tutkimustuloksia, joiden mukaan pikkuhiljaa noin 90%ihmisistä kärsii mielenterveysongelmista. Eikö porukka oikeasti enää osaa käsitellä mitään negatiivisia asioita. Jos kauppakassista menee sanka poikki ei se mielestäni anna syytä kuukausien lääke- ja viinakierteeseen. Mielenterveysongelmat ovat muoti-ilmiö(suureksi osaksi).[/LAINAUS]
Se on tätä 'medikalisoitumista', eli kaikesta tehdään lääketieteellistä: esim Diana oli 'rajapersoonallisuus' kun se oikeasti oli vain ikävä akka (tosi yllättävää prinsessalla...) jne.
Muuten saattaisi jäädä pelkän vitutuksen tasolle, mutta valitettavasti EU:n kautta meidänkin lainsäädäntö kieltää ihmisten terveysongelmista kirjoittelun tiedotusvälineiltä. Päällisin puolin tämähän on ihan järkevää, mutta juuri 'mielenterveysongelmien' lätkäiseminen käytökseen kuin käytökseen tekee lainsäädännön kohtuuttomaksi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Kultamarja
6.8.2003 23:12
[LAINAUS]hohhoijaa kirjoitti 05.08.2003 klo 11:27:
aivan perseestä lääkkeiden napsiminen, tuskinpa se elämänlaatua parantaa.
fuck that.[/LAINAUS]
Niinpä niin.. Ollaan sitä taas niin viisaita kun ei asiasta mitään tiedetä. Minun kohdallani elämänlaatu parani huomattavasti oikean lääkityksen löytymisen jälkeen. Että otetaanpas asioista selvää ennenkuin aletaan laukomaan niitä "suuria elämäntotuuksia".
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Ellanderi
7.8.2003 13:43
Kärsin pahasta masennuksesta ja pakko-oireista vuosi sitten. Onneksi perheessä on alan ammattilainen ja pääsin lääkkeettömään hoitoon. Siihen menikin sitten koko vuosi. Kerran viikossa kävin jutustelemassa ammattilaisen kanssa mielenmykkyröistäni. Opin kyllä pääsemään ongelmatilanteista ja löytämään oireideni syvimmän olemuksen, mutta ahdistus alkaa hiipiä jälleen kehooni. Oksentelen, minua huimaa ja rintakehääni kiristää, tunnen, että jokin kuristaa minua sisältäpäin. Ahdistaa! Eikä tähän ole edes mitään järkeenkäypää selitystä.. Pian luulen, että joudun ryömimään nöyrästi lääkärille hakemaan pillereitä... Tätä ei voi sellainen ymmärtää, joka ei ole itse kokenut!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
I_A_like_A
10.8.2003 00:40
Kaikki tääl kirjottaa vaan masennuksesta. Totta, että onhan se jonkinlainen mielenhäiriö myös. Toisilla pahempi, toisilla lievempi. Ympäristö vaikuttaa, oma suhtautuminen ympäristöön vaikuttaa, siitä se lähtee pikkuhiljaa syntymään. Toiset kieltää sen ja jatkaa samaa linjaa ja lopulta kun se on saavuttanut sellaisen voiman, että henkilö ei enää kykene toimimaan "normaalisti" niin silloin hän ei enää kiellä asiaa ja vaipuu masennukseen, joka hetkessä riistäytyy käsistä.
Mut on niitä muitakin mielenhäiriöitä, psykoosia ja sellasta.. Mitä se on, kun terve ihminen lähtee tutkimaan omaa itseään sisältä ja löytää mahdollisuuksia muuttaa alitajuista käyttäytymistään ja kiinnnostuu mielenhäiriöistä siinä mielessä, että miten se kaikki tapahtuu silloin oman pään sisällä. Ajaa itseään tiedostamatta, mutta kuitenkin puolitietoisesti tutkimattoman viehätyksestä, kohti pelkoja ja kohti asioita joita ei voi käsittää, ja se kaikki tapahtuu silloin kun sitä ei edes ajattele, vaan se kaikki tapahtuu tietämättään alitajunnasta tulevan mielikuvien tulvan takia, joita pitää todellisina tajuntansa ympäristöstä huomaamina asioina. Ajattele niitä kaikkia pelottavia asioita joita olet ikinä ajatellut, ja ne kaikki pelottavat asiat ovat aina sun mielessä, ei ehkä päällimmäisinä vaan siellä jossain syvällä niin että niitä ei koskaan ajattele, ja ajattele sitä kun alitajuntasi alkaa nostamaan niitä asioita sieltä syvältä kaikkein päällimmäisiksi huomattaviksi ja ajateltaviksi asioiksi, etkä voi erottaa niitä todellisuudesta, koska silloin ne ovat sulle täysin totta, koska muuta ei ole mielessäsi.
Miksi kukaan tekee niin? Harhat ottivat vallan kehosta ja mielestä. Joka päivä vain pelkoa. Koska itse oli keksinyt kaikelle täysin "oikean" selityksen, sitä tiesi tottakai mistä oli kyse, koska tapahtuihan kaikki vain omassa elämässään. Oikean avun saanti ei ollut mahdollista, koska itse oli toisessa maailmassa kuin muut ja tässä maailmassa asiat oli niinkuin niistä ajatteli ja siksi avun saaminen niihin pelkoihin oli asia mikä johti ulos siitä psykoosista. Apu pelkoihin tuli sieltä, ketkä olivat oikea apu, jos pelot olisivat olleet totta ja kun ne kerto, että sul ei oo mitään hätää, eikä sun pidä uskoo kaikkee mitä luet, niin EN TIETENKÄÄN USKONUT. Mutta kun seuraavana aamuna heräsin, ymmärsin, että mikään peloista ei ollut totta ja alitajuntani oli luonut kaiken. Kaikki paha meni pois pikkuhiljaa, joka päivä hieman parempi, kun ei ajatellut sitä kaikkea, se kaikki unohtui ja alitajunta ei enää kontrolloinut mieltäni.
Miks mä lähdin sit tutkimaan syvintäni? Tän kaiken jälkeen mä pystyn ymmärtämään mikä ero on mulla ja maailmankaikkeudella. Ei oo mitään eroa, kaikki on vain mun mielikuvitusta. Maailma on vain mitä siitä ajattelee. Hyvä maailma, paha maailma, kumma maailma, iso maailma, pieni maailma, sellanen maailma ku mun maailma. Tää mun maailma on hyvä maailma, enkä mä välttämättä haluis muuttaa sitä ku tää on hyvä eikä mul oo murheita ja mä oon itte tehny tän sellasek, et ei oo ahdistavii kysymyksii jotka pistää mietii mitä on kaiken toisel puole, mut ku mä tiiän et ei oo mitään toista puolta, vaan kaikki on jo tääl. Aina ollu.
DEPERSONALISAATIO, tietoisuusvääristymähäiriö. Toi voi olla niin mielenkiintosta ja toi on jotain, mikä saa kaiken turhan menettämään merkityksen ja toi on jotain, mikä minkä takia olla ja elää, ja jotain, mikä voi olla todellisempaa kuin mikään aikasempi, ja kuinka kukaan vois väittä, että mä en elä todellisuudessa, kun eivät itse elä mun todellisuudessa.
(Viimeksi, kun kuuntelin tätä Japanilaista rokkia, ymmärsin sanat, mutta nyt kun kuuntelen tätä, tää kuulostaa aivan ihme musalta, enkä ymmärrä sanaakaan.)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
masentunutko
11.8.2003 09:17
kyllä ärsyttää tollasten ihmisten laukomiset!!!paniikkihäiriö ON henkilölle joka sitä sairastaa hyvinkin todellinen,piinallinen kumppani,joka ei päästä irti otteestaan ellei hae paua.itselläni se on ja voin kertoa et jokapvänen elämä on vaikeaa..pelottaa mennä kauppaan, autoon,lentokeneeseen,matkoille,kiskalle jne..minusta ei ole minnekään..kauheata.aloitin lääkekuurin muttei toistaiseksi ole tehonnut.otan siis rauhoittavia joka päivä..muuten tunnen et kuolen.sydän hakkaa,pyörryttää, hengitys salapaantuu jne...kukaan ei ymmärrä jolla ei ole kokemusta...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
A-R
11.8.2003 11:15
Olen ihan samaa mieltä kanssani, kyllä näistäkin teksteistä huomaa, kenellä on oikeaseti ollut esim. paniikkikohtaus ja kuka vaan ei ymmärrä, miten jonain hetkenä ei pelkää mitään muuta enemmän kuin sitä että menettää itsensä hallinan.
Mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisten ihmisten ahdistusta ja heidän lääkkeidenkäyttöään, vaikka kuinka olisi lukenut kaikenlaisia julkaisuja mielialalääkkeistä ja ahdistusoireista ja näin ollen luulee tietävänsä miltä tuntuu olla ahdistunut, masentunut ja tuskainen.
Apua saa ja sitä ei ole mikään häpeä hakea, olen myös huomannut että asiasta puhuminen lähipiirissä helpottaa. Kun ystävät tietävät että joissain tilanteissa ahdistaa ja on pakko päästä pois, he tietävät että olen tosissani eivätkä ala kyselemään ja inttämään jäämistä.
Rohkeutta ystävät!
[LAINAUS]masentunutko kirjoitti 11.08.2003 klo 09:17:
kyllä ärsyttää tollasten ihmisten laukomiset!!!paniikkihäiriö ON henkilölle joka sitä sairastaa hyvinkin todellinen,piinallinen kumppani,joka ei päästä irti otteestaan ellei hae paua.itselläni se on ja voin kertoa et jokapvänen elämä on vaikeaa..pelottaa mennä kauppaan, autoon,lentokeneeseen,matkoille,kiskalle jne..minusta ei ole minnekään..kauheata.aloitin lääkekuurin muttei toistaiseksi ole tehonnut.otan siis rauhoittavia joka päivä..muuten tunnen et kuolen.sydän hakkaa,pyörryttää, hengitys salapaantuu jne...kukaan ei ymmärrä jolla ei ole kokemusta...[/LAINAUS]
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
JOHTAJA_
12.8.2003 14:17
Joo paniikkikohtauksia ja masennusta ei ole. On se kumma, että ei osata käsitellä kauppakassin sangan murtumista tai muuta yhtä vakavaa. Medikalisoitumista ja globalisoitumista jne. Kaikilla on jokin antidepressiivisyyshäiriö ja kohta meillä ei ole lainkaan enää työläisiä kun kaikki hoidetaan napeilla maistereiksi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Piina
12.8.2003 20:33
Hyvä City-lehden toimittaja;
SSRI-lääkkeet eivät tehosta ekstaasin vaikutusta, vaan sellaisen kuurin aikana ei ekstaasi vaikuta lainkaan.
Lääkkeet, joilla ekstaasia "buustataan" ovat MAO-estäjiä eli mm. Aurorix. Yhdistelmää en ole kokeillut, mutta tiedän sen olevan hengenvaarallinen ja ilmeisesti suomen ekstaasikuolemat ovat johtuneet siitä, että jotain MAO-estäjää on käytetty liian suuria määriä ekstaasin ohella.
Hankkikaa tietoa ennen kuin kirjoitatte aiheesta!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
I_A_like_A
12.8.2003 23:00
Ootsä tosiaan niin tyhmä, että joku menee paniikkiin tai masentuu, kun kauppakassi hajoo. Etsä tajuu, että sit ku se tapahtuu joka päivä se kassin hajoominen, niin sillon SÄ meet paniikkiin. Etsä tajuu, et se ei oo normaalii ja siks sä alat pelkää demoneita ja oot kirouksen riivaama, kun kassi hajoo joka päivä (tai muuta yhtä vakavaa).
Ja toinen asia.. Työläisiä, mitä ihmeen työläisiä? Kuka haluu työläiseks? Jotain ihme paska duunii päivästä toiseen rahan takia, joka aamusta joka iltaan. Ehkä joku urpo siihen ryhtyy. Ja mitä virkaa sit jollain maisterilla, empä tiedä, jos on siihen hommaan pyrkinyt vaan rahan takia, niin eipä ole hääppönen maailmankuva. Eli ainoo oikee duuni on sitä mikä ei oo duunii, vaan se on sitä mitä tekee vaikka ilmatteeks, ja jos joku siitä sen verran antaa rahaa ylimääräsenä, että saa ruokaa ja katon niin ok. Mut se et siit hommasta diggaa mitä tekee on ainoo miksi tehdä sitä, ei mikään vitun raha.
[LAINAUS]JOHTAJA_ kirjoitti 12.08.2003 klo 14:17:
On se kumma, että ei osata käsitellä kauppakassin sangan murtumista tai muuta yhtä vakavaa.
...kohta meillä ei ole lainkaan enää työläisiä kun kaikki hoidetaan napeilla maistereiksi.[/LAINAUS]
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Jukka
13.8.2003 12:09
[LAINAUS]Piina kirjoitti 12.08.2003 klo 20:33:
Hyvä City-lehden toimittaja;
SSRI-lääkkeet eivät tehosta ekstaasin vaikutusta, vaan sellaisen kuurin aikana ei ekstaasi vaikuta lainkaan.
Lääkkeet, joilla ekstaasia "buustataan" ovat MAO-estäjiä eli mm. Aurorix. Yhdistelmää en ole kokeillut, mutta tiedän sen olevan hengenvaarallinen ja ilmeisesti suomen ekstaasikuolemat ovat johtuneet siitä, että jotain MAO-estäjää on käytetty liian suuria määriä ekstaasin ohella.
Hankkikaa tietoa ennen kuin kirjoitatte aiheesta![/LAINAUS]
No tässä hiukan sulle infoa!
Riskit ekstaasin ja mielialalääkkeiden yhteiskäytössä
Käyttäjäpiireissä liikkuu erilaisia käsityksiä siitä, miten huumausaineiden tehoa voitaisiin lisätä. Yksi tällainen käsitys on ollut, että boosterit eli mielialalääkkeet (etenkin MAO-entsyymiä l. monoamino-oksidaasia salpaava Aurorix) tehostavat ekstaasin vaikutusta. Yhdistelmä on kuitenkin osoittautunut hengenvaaralliseksi, sillä se aiheuttaa helposti serotoniinisyndroomana tunnetun myrkytystilan ja sitä kautta kuoleman.
Suomessa ekstaasin käytöstä johtuneet kuolemat ovat liittyneet nimenomaan ekstaasin ja masennuslääkkeiden yhteiskäyttöön. Boosterien käyttö ekstaasin ja muiden amfetamiinijohdannaisten rinnalla on siis hengenvaarallinen yhdistelmä, joka kannattaa jättää suosiolla kokeilematta.
Ekstaasin vaikutus syntyy elimistön omien keskushermoston välittäjäaineiden kautta. Ekstaasi vapauttaa aivojen hermopäätteistä monoamiineja ja estää niiden takaisinottoa. Vapautuneiden välittäjäaineiden, erityisesti serotoniinin, suuri määrä aiheuttaa käyttäjän keskushermostossa halutut tuntemukset. Samalla elimistön monoamiinivarastot tyhjenevät.
Mitä tapahtuu kun amfetamiinijohdannainen ekstaasi yhdistetään mielialalääke Aurorixiin? Synapsirako on paikka kahden solun välissä, jossa hermoimpulssi siirtyy solusta toiseen välittäjäaineen avulla. Ekstaasi tuo siihen yhtä kanavaa pitkin aivojen hermopäätteistä vapauttamaansa dopamiinia ja serotoniinia tukkien samalla synapsiraossa olevan ulosmenoreiän. Samalla MAO-salpaaja Aurorix estää sekä serotoniinia että amfetamiineja hajottavien entsyymien toimintaa poistaen elimistöltä viimeisenkin mahdollisuuden eliminoida tulvivaa serotoniinia.
Yhtä aikaa käytettynä otetaan siis hengenmenon riski, kun amfetamiinimäärä nousee korkealle ("hanat synapsirakoon aukeaa") ja samalla Aurorix estää serotoniinia ja amfetamiineja hajottavan MAO-entsyymin toimintaa tukkien synapsiraosta ulos menevän tien ("tulpat kiinni"). Kannattaa siis olla varovainen kaikenlaisten boostereiden suhteen.
Yhteenveto:
Ekstaasin ja mielialalääkkeiden yhteiskäyttöön liittyy vakavia terveysvaaroja. Erityisen vaarallista on vaikutuksen vahvistaminen moklobemidi Aurorixilla.
Ekstaasia ei kannata käyttää usein, koska aivojen välittäjäainevarastot eivät ehdi täyttyä ja seurauksena voi olla masennus. Siitä, että serotoniinipitoisuutta kohottavat masennuslääkkeet suojaisivat ekstaasin serotoniinihermoja tuhoavalta vaikutukselta, ei ole löydetty tutkimuksellista näyttöä.
Ekstaasi on hermomyrkky. Jo 20 käyttökerran on huomattu aiheuttaneen muistamiseen, oppimiseen loogiseen ajatteluun ja päättelykyvyn heikkenemistä.
Muista, ettet näilläkään ohjeilla suojaudu sivuvaikutuksilta tai kertakäytön riskeiltä, kuten paniikilta, pahoinvoinnilta tai sekavuustilalta. Mitä useamman kerran, mitä tiheämmin ja mitä suurempia annoksia käytät ekstaasia, sitä enemmän aivoissa voi tapahtua pitkäaikaisia tai jopa palautumattomia muutoksia.
Asiantuntijoina:
Pekka Laine
LT, psykiatrian erikoislääkäri, päihdelääkäri, Oulun yliopisto
Erkki Vuori
professori, Oikeuslääketieteen laitos, Helsingin yliopisto
Lähteet:
Markowitz JS, Patrick KS. Pharmacokinetic and pharmacodynamic drug interactions in the treatment of attention-deficit hyperactivity disorder. Clin Pharmacokinet. 2001;40(10):753-72
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Lavendriel
21.8.2003 12:38
Ensin suuri kiitos City-lehdelle hienosta ja rohkaisevasta artikkelista! Artikkeli auttoi minua ymmärtämään ja myöntämään, että olen itsekin sairas ja tarvitsen apua. Olen nyt luvannut itselleni hankkia sitä.
Tahtoisin vielä korostaa, että masennus, paniikkihäiriö yms. ovat sairauksia siinä missä muutkin. Niitä ei tarvitse eikä saa häpeillä. Ilman hoitoa ja apua sairaus pitkittyy, ja tulevaisuudessa sairauden uusiutuminen on todennäköisempää.
Koulupaineet, varhainen itsenäistyminen, vanhempien avioero ja ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen päättyminen ajoivat minut tähän tilanteeseen. Asiat kasaantuivat pikkuhiljaa harteille, solmu kiristyi, ja nyt ollaan siinä vaiheessa, että sitä on enää mahdoton itse ja yksin avata. Olen vasta 17-vuotias, ja elämä pitäisi olla edessä. Tulevaisuus pelottaa: mitä minusta voi tulla, kun jo nyt olen näin lopussa? Arkiset asiat, jopa kouluunlähtö ja siivoaminen tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Mikään ei huvita, maailma on musta eikä itkeminen lopu millään. Oma minä tuntuu aivan tuntemattomalta, peilistä katsoo joku muu takaisin. Onneksi nyt (vihdoin) olen uskaltanut myöntää, ettei tämä enää ole elämää. Tiedän, että parantumiseen on vielä pitkä ja raskas matka, mutta vaihtoehtoja ei enää ole. Umpikujasta ei pääse pois.
Pitäkää huolta ystävistänne, rakkaistanne ja lapsistanne. Masentunut osaa kyllä päällepäin näytellä hyvinkin "normaalia" ja iloista, eikä uskalla kertoa todellisia tunteitaan. Naurun takana on niin usein ahdistus ja tuska...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
MikkoAN1
22.8.2003 13:57
[LAINAUS]Lavendriel kirjoitti 21.08.2003 klo 12:38:
Olen vasta 17-vuotias, ja elämä pitäisi olla edessä. Tulevaisuus pelottaa: mitä minusta voi tulla, kun jo nyt olen näin lopussa? Arkiset asiat, jopa kouluunlähtö ja siivoaminen tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Mikään ei huvita, maailma on musta eikä itkeminen lopu millään. Oma minä tuntuu aivan tuntemattomalta, peilistä katsoo joku muu takaisin. Onneksi nyt (vihdoin) olen uskaltanut myöntää, ettei tämä enää ole elämää. Tiedän, että parantumiseen on vielä pitkä ja raskas matka, mutta vaihtoehtoja ei enää ole. Umpikujasta ei pääse pois.
[/LAINAUS]
Ei sinussa ole muuta vikaa kuin teini-ikä - eikä siihen ole pillereistä apua.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dogii
11.1.2006 00:43
Jos aivojen serotoniini määrä on alhainen, kuinka mahdollista on selviytyä masennuksesta ilman minkäänlaista hoitoa, jos itse uskoo selviytymiseen, vaikka onkin vaikeaa ?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Kulta_multa
27.5.2009 16:49
Mulla oli vakavaa masennusta ja paniikkikohtauksia pari vuotta sitten. Kirjoittajan tapaan paljon paineita, vähän vastapainoa työelämälle. Söin noin vuoden lääkkeitä, mutta vaihdoin myös elämäntyyliä: löysin mukavan palloilulajin, aloin liikkua. Lääkkeiden lopetus ei ollut mukavaa, oireita tuli, joku päivä halusin vahingoittaa ihmisiä; toinen päivä tuntui kuin koko pää olisi ollut puuta. Mutta selvisin! Nyt elän kohtuullisen hyvin, miten nyt tässä maailmassa voi elää. Vältän turhaa tietoa (kaikkea ahdistavaa ei tarvitse penkoa netistä yms.) ja alakuloisen päivän ollessa päällä lähden liikkumaan tai vain nukkumaan ja uskon seuraavaan päivään, joka on yleensä paljon parempi :) Jos huomaan, että jostain asiasta tulee huono olo, lopetan sen mahdollisuuksien mukaan.
Lääkkeet olivat hyvä välietappi, asiat pystyi miettimään, kun tunnetila ei ollut ahdistunut ja paniikin omainen. Nyt kuitenkin olo on normaali, muutaman vuoden prosessin jälkeen. TOki nykyäänkin tulee pieniä takaumia tapahtuneista, mutta kun focus on tulevaisuudessa ja pienissä kiinnostavissa asioissa, ne unohtuvat.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
medikalisoitumisenuhka
25.11.2011 11:35
Masennuslääkkeiden käytön yleistyminen on seurausta medikalisoitumisesta. Jokaisesta ihmisen elämään liittyvästä vastoinkäymisestä saadaan helposti kaupallistettu hoitoa tarvitseva oirekuva. Tämä on oikeasti tilanne masennuslääkkeissä.
Aiemmin rauhoittavat tekivät saman asian, kun sitä aiemmin oli tainnutettu kokonaan. Yhtäkaikki olisi paikallaan miettiä, että miksi niitä lääkkeitä syötetään, siksikö, että sillä hoidettaisiin ns. masennusta vai, että tehdään hoitohenkilökunnan työstä tehokkaampaa ja helpompaa, kun potilas lopettaa valittamisen.
Masennuslääkkeiden teho on ollut lähes placebon tasoa, joten on vieläkin mysteeri miten tällaiset lääkkeet edes pääsivät markkinoille. Hoidettaessa oikeaa sairautta ei voida kehitellä teorioita siitä ja tuosta ja tehdä siihen ihmepilleri, jonka vaikutusmekanismia ei täysin tunneta. Kun nämä masennukset ovatkin sitten henkisen puolen juttuja on ihan sama, mitä lääke tekee, kunhan valitus loppuu. Ikävä kyllä lääketiede hoitaa pikkuvarvasta, kun pitäisi katsoa asiaa kokonaisuutena.
Joku varmasti väittää tämän jälkeen minulle, etten ole masennusta kokenut. Toki olen ja olen maistanut lääkettäkin. Mitään se ei parantanut. Olen vain entistä kriittisempi lääketiedettä kohtaan.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin