100 000 suomalaista on sairauseläkkeellä mielisairauden takia. Jokaisen sairastuneen lähipiirissä on 2–3 ihmistä, keiden elämään sairastuminen suoraan vaikuttaa.
Mari, 26, on yksi heistä. Hänen isänsä sairastui maanis-depressiivisyyteen nelisen vuotta sitten.
"Isä alkoi soitella pitkiä puheluita, joissa ei ollut oikein mitään tolkkua. Myös vaimo alkoi olla todella huolissaan hänen käyttäytymisestään. Silti kesti jonkun aikaa tajuta, että isä ei todellakaan ole aivan kunnossa."
Sairauden edetessä puhelut harvenivat ja isä alkoi eristäytyä ulkomaailmasta vapaaehtoisesti. Marin on vaikea päättää kumpi oli pahempaa, eristäytyminen vai loputtomat puhelinkeskustelut.
"Kun läheinen ihminen sairastaa, asia pyörii päässä koko ajan. Ei mennyt hetkeäkään, etten olisi ajatellut isää. Pelkäsin, että hän tekee itselleen jotain", Mari kertoo.
Hän ei enää uskalla viedä lapsiaan hoitoon isän ja tämän puolison luo, koska "ei voi tietää, mitä isä taas koheltaa".
Mari on itsekin vaaravyöhykkeessä sairastua. Paitsi että maanis-depressiivisyys on perinnöllinen sairaus, tyypillistä mielenterveyshäiriöistä kärsivien omaisille on sairastua masennukseen. Karkeasti joka toinen mielenterveyspotilaiden läheisimmistä ihmisistä sairastuu masennukseen kahden kolmen vuoden sisällä sairauden puhkeamisesta.
Vakava mielisairaus koettelee raskaasti terveiden perheenjäsenten voimavaroja, kun sairastuneelle pitää toimia niin pankkiirina, pappina, lääkärinä ja Kela-virkailijana. Keskeistä on usein myös tulkin rooli sairastuneen ja muun maailman välillä.
Suomalaisen tutkimuksen mukaan omaisten tyytyväisyys elämään nollasta sataan -asteikolla mitattuna oli 58, kun vastaava luku väestössä on 74. Lisäksi 38 prosenttia omaisista oli masentuneita DEPS-mielialaseulan mukaan arvioituna, kun vastaava osuus terveyskeskuspotilailla on 22,6.
"Tärkeää on, että koittaa pitää itsestään huolta", sanoo Omaiset mielenterveyden tukena ry:n työntekijä Elisa Huhtanen.
"Pitäisi jaksaa käydä omissa harrastuksissa, liikunnallisissa, sosiaalisissa – missä vain, kunhan siellä saa keskittyä vain itseensä ja pääsee kotikuvioista irti."
Marin isä ei suostu hakeutumaan hoitoon, vaikka sitä olisi tarjolla. Parhaimmillaan maanis-depressiivinen ihminen selviää lääkityksellä ja hoidolla työkykyiseksi ja muutenkin normaalin elämän syrjään.
"Tosin ennakkoluulot mielenterveyden häiriöitä kohtaan ovat niin voimakkaat, että työnantajan tietoon tullessa diagnoosi olisi varma este työpaikan saannille", Mari toteaa.
Hänen tapauksessaan huolet eivät loppuisi, vaikka isä vielä jonain päivänä suostuisikin hoitoon: myös Marin poika on sairastunut samaan tautiin.
"Diagnoosi oli itse asiassa helpotus. Lääkärit jankuttivat, että pojalla on ADHD, joka on varsinainen muotitauti. Lopulta sain pojan Kuopioon sairaalaan, jossa todettiin sama sairaus kuin isälläni. Diagnoosi oli helvetin iso helpotus", Mari sanoo.
Mari uskoo, että sairaus saadaan lääkityksellä ja terapialla kuriin.
Mutta miten hän itse jaksaa?
"Minulla on onneksi ystävä – olen nimennyt hänet likakaivoksi – jolle voin puhua kaikista huolistani. Hän kuuntelee kaikki tilitykseni.En koe itseäni ihmiseksi, joka haluaisi purkaa tuntojaan ryhmässä", Mari sanoo.
Vertaistuki on kuitenkin monelle omaiselle ratkaisevan tärkeä voimavara. Ryhmiä toimii useIssa kaupungeissa, oman voi löytää mielenterveystoimiston kautta tai osoitteista www.omaisten.org tai www.mtkl.fi.
Lukijoilta
"Olin kahdeksan vuotta avoliitossa luonnehäiriöisen miehen kanssa. Hänen mielialansa heittelivät minuuttien sisällä hyväntuulisesta hassuttelijasta uhkaavasti käyttäytyväksi, vihamieliseksi psykoksi. Elin täysin hänen mielialojensa mukaan: jos hän oli iloinen, minäkin olin. Jos hän oli vihainen, pelkäsin ja ahdistuin. Vasta erottuani tajusin, millaisessa otteessa hän minua piti. Nykyisin tuntuu käsittämättömän hienolta jättää vaikkapa ruokapöytä siivoamatta, jos ei huvita tehdä sitä heti ruuan jälkeen. Ei tarvitse pelätä, että toinen saa epäsiis-teydestä raivarin."
Nainen, 29
"Isäni on alkoholisoitunut eläkkeellä ollessaan, mikä on muuttanut hänet kärttyiseksi ja suorastaan vihamieliseksi. Hän tiuskii ja ärjyy äidille, haukkuu ja nimittelee. Joudumme häpeämään häntä vieraiden ihmisten seurassa, koska hän töksäyttelee epäkohteliaisuuksia ja näyttää koko ajan todella kiukkuiselta. Naisiin hän suhtautuu korostetun alentuvasti. Välttelen kanssakäymistä hänen kanssaan niin paljon kuin mahdollista, mutta äitiä käy sääliksi. Hän sairastuu varmasti pian itsekin, jos ei lähde ja jätä isää yksin juomaan."
Nainen, 34
"Veljeni sairastui skitsof-reniaan yo-kirjoitusten aikaan. Elämämme muuttui helvetiksi. Hänet lähetettiin pois mielisairaalastakin, koska hän yritti kuristaa siellä yhden hoitajan. Tekosyyksi sanottiin, että ‘pärjää jo avohoidossa’. Vanhempani nukkuvat ovet lukossa. Veli varastaa myös rahaa, aina kun vain tilaisuus on. Olen selvinnyt normaaliin elämään, mutta pelkään että äitini terveys romahtaa lopullisesti."
Nainen, 39
"Eräs ystäväni on syvästi läheisriippuvainen kammottavasta alkoholisti-hyväksikäyttäjämiehestään. Mikään järkipuhe ei auta, hän ei näe tai halua nähdä käyttäytymisensä sairautta. Viimeksi ystävä osti miehelle golf-varusteet, jotta tämä voisi aloittaa uuden harrastuksen ja ‘unohtaa viinan‘. Yeah, right. On surullista katsoa, kun fiksun ihmisen elämä valuu hukkaan tuollaisen ääliön rinnalla."
Nainen, 27
7 kommenttia
Seko-Saara
2.4.2006 15:49
Itse olen se mieleltä sairas, masentunut ja paniikkihäiriöinen, lievästi, mutta rasittavasti. Tekisi mieli erota nykyisestä avomiehestä ihan vain siksi ettei satuttaisi ja väsyttäisi sitä rakasta ihmistä enempää, päästää vapaaksi taakasta jonka aiheutan. Mutta olisiko sekään toimiva ratkaisu? Omia sekavia olotiloja ei helpota yhtään syyllisyys ja pelko siitä. että saattaa tuhota toisenkin ihmisen elämän.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
jonttu123
5.4.2006 15:43
Artikkeli käsittelee hyvin aihetta, mutta se kärjistää rajusti. Mielenterveysongelmissa voi esiintyä periytyvyyttä, mutta täytyisi muistaa että kasvuolosuhteilla ja kasvatuksella on merkittävä osa sairastumisessa.
Eli mielstäni haluan huomauttaa että "jos isä sairastaa niin poika/tytärkin sairastaa" ei pidä paikkaansa. Mielenterveysongelmiin voi sairastua vaikka olisi ns. hyvistä oloista lähtöisin. Samaten kuin fysiologisiin, kuten diabetekseen ja sydänsairauksiin, joilla on todettu olevan jonkin verran perinnöllistä alttiutta.
Eniten tässä aiheessa raivostuttaa jonkinasteinen leimautuminen. Jos jotkut saavat tietää että sinulla ei ole kaikki kohdallaan, niin jo häviää ihmiset ympäriltä. Ikään kuin ihmisarvo olisi sitä myöten kadoksissa.
Toinen mikä artikkelin "Marissa" pisti silmään oli se, että hänellä on likakaivo jonka niskaan kaataa kaikki. Hyviä ystäviä tarvitaan aina, mutta toivottavasti hänellä on ammattiauttaja, joka on erikoistunut loan käsittelyyn. Kun artikkelissa myös käsitellään "lähipiirin tartuttamista" on noilla likakaivoilla aika tiukat oltavat. Tosin itse esitän eriävän mielipiteen tuosta lähipiirin sairastuttamisesta siinä mielessä, koska kirjoituksen perusteella saa sen kuvan että näistä mielen ongelmista kärsivistä pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana. eli siis olisimme (minäkin masennusta sairastavana) toisen luokan kansalaisia. Näillä tämänkaltaisilla kirjoituksilla päästään helposti takaisin viime vuosisadan puolivälin asenteisiin. Mutta hei, onhan se niinkin kun meistä ei ole välttämättä kaikista yhteiskunnan tuottaviksi yksiköiksi.
Tästä kirjoituksesta näkee hyvin edelleenkin sen asenteen mikä nuoremmallakin polvella näkyy olevan; Tämä aihe on tabu, ja sen näkee kommenttien määrästä. Hyvä että City kuitenkin julkaisi tämän kirjoituksen, joskaan ehkei journalistisesti ollut aivan korrektein mahdollinen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
missä syy sairauteen?
6.4.2006 00:02
Ihmettelen sitä, miksi vaikuttaa vielä nykyäänkin usein siltä, että mielisairauksia pelätään ja sairastuneita kartetaan? Eihän nyt mikään ole mahdotonta, ei terveen ihmisen sairastuminen eikä sairaan ihmisen parantuminen! Itse käytin ennen päihteitä tunteiden tukahduttamiseen. Sitten alkoholisoiduin, yli 10v. sitten lopesin päihteiden käytön. Mieheni ei sietänyt päihdehelvettiäni, lopetin siitäkin syystä. Kun lopetin päihteiden käytön, luulimme, että kaikki muuttuu paremmaksi. Niin ei tapahtunut. Mieheni oli erittäin pettynyt ja eristäytyi minusta yhä enemmän. Lopulta erosimme hänen pyynnöstään. Huh huh, minkä koulun olen käynyt läpi siinä, että olen yrittänyt normalisoitua Suomen tavalliseksi kansalaiseksi! Siinä olen epäonnistunut.Johtuneeko se siitä, että syön mahdollisimman vähäisesti psykiatrini (joka on erittäin hyvä muuten!tottelen häntä kuuliaasti!)määräämiä psyykenlääkkeitä maanis-depressiivisyyteeni. Joskus toimin nopeammin, toisinaan en. Rakkaassa turbokapitalistisessa yhteiskunnassamme olen tappiota aiheuttava kansalainen joskus, koska en tuota enkä kuluta ajoittain mitään muuta kuin ne asiat, jotka ovat itselleni, lapselleni ja kissalleni hyväksi! Olen tappiollinen, siis olen nyt kulutusyhteiskunnan oppositiossa, koska olen ymmärtänyt itseni kohdalla, ettei terveys kohene sillä, jos sinulla on rahaa ja tuotteita yli omien tarpeiden. Mielenkiintoista tässä on ollut myös huomata se, miten muutkin ihmiset muuttuvat erilaisten asioiden tullessa kohdalle. Olen entinen aktiivinen päihteitä käyttävä anarkisti-punkkari keittiöapulainen, nykyään (jos minut halutaan kerran määritellä johonkin kastiin) rauhaa ja rakkautta kannattava maanis-depressiivinen kuvataiteilija, joka on absolutisti!Muutama tuttava (köyhistä perheistä muuten molemmat), jotka aiemmin puhuivat oikeudenmukaisuudesta suu vaahdossa, varsinkin päihtyneessä tilassa, ovat nykyään kiinni yhteiskunnassa täsmälleen niin, mitä vastaan he ennen olivat:kilpailuasetelmat, kuuntelemattomuus, tasa-arvoa murtavien järjestelmien ylläpitäminen ja kannattaminen omalla työalalla ja omassa henkilökohtaisessa elämässä!Toisella on puhjennut tietokoneriippuvuus, molemmat juoksevat rahan perässä vaikka olivat ennen sitä juoksua vastaan. Molemmilla heistä on ollut aiemmin puoliso, jota he ovat pitäneet huolta. Suhteiden katkeamisen jälkeen heistä molemmista on tullut työnarkomaaneja. Kumpikaan heistä ei ole käynyt terapiassa läpi niitä pohjimmaisia syitä miksi he hakeutuivat sellaisten ihmisten pariin ja miksi suhteet katkesivat. Annan arvoa sille, että myös läheiset hakeutuvat hoitoon, jos on mielenterveysongelmia läheisellä! Jokaisella meistä on hyvää ja pahaa, jotka on selvitettävä, muuten puhkeaa em. tapauksia! Jos yhteiskunnassa eivät toimi ihmisyyteen kuuluvat arvot, ensin sairastuvat herkät jotka sairastuttavat sitten läheiset ja sitten tauti leviää tavalla jos toisella vielä suurempaan kentään... Ajatelkaa sitä, miten paljon ihmiset käyttävät nykyään psyykenlääkkeitä/päihteitä? Ne ovat pieni osa niistä addiktioista joihin koko maapallo on sairastunut nykyään. Ihmisyys on unohtunut, jos et tuota, olet mitätön, kuluta, sitten olet! Miten pitkälle jatkuu ihmisten roboteiksi muodostaminen, joiden moottorina toimii addiktiot pillereistä virtuaalitodellisuuteen? Onko nykyään siis puhdas ihmisyys ilman addiktioita katoava luonnonvara?Huh huh, taidanpa muuttaa maalle ja perustaa sinne ihmistensuojelupuiston jos tällainen jatkuu...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
grungegirl
6.4.2006 11:37
Cityn artikkelissa väitetään, että jokaisella on pari mielenterveysongelmaista tuttavaa. Raju luku, mutta ehkä oikeaan suuntaan.
Itselläni oli nuoruudessa kaksi pidempiaikaista kaverisuhdetta, joilla molemmilla identiteetin rajua etsintää, vainoharhaisuuteen taipuvaa epävarmuutta, päihderippuvuutta ja (tietenkin) myös epävakaat ihmissuhteet omaan perheeseen ja ystäviin.
Pystyin samaistumaan heihin jonkinverran. Enhän tiennyt itsekään, minne olen menossa. Yhteiskunta tuntui kovalta, vaikealta ja luoksepääsemättömältä, jossa rahalla ja suhteilla saisi mitä vaan. Meillä ei ollut kumpiakaan.
Tunsin olevani samassa venessä näiden kavereideni kanssa. Olin itse saanut lapsesta asti seurata, miten äidistäni kasvoi kommunikaatiovaikeuksien, epäluottamuksen ja niitä seuranneen avioeroprosessin myötä alkoholisti. Halusin tietenkin auttaa äitiäni, todeten itseni vasta kolmekymppisenä asiansuhteen avuttomaksi.
Haluan tällä kannanotollani huomauttaa,
että mielenterveysongelmat ovat useasti sosiaalista perää. Tämäntyyppiset elämäntarinat,
kuten ketjuun kirjoittanella punkkaritytöllä, kehittyvät vuosien myötä. Päihteiden käyttö ja päihdeporukka niittaavat yksilön sosiaalisesti syrjään. Ja usein melko lopullisesti.
Syrjäytymiskehityksessä syntyvät mielenterveysongelmat aiheutuvat vähitellen kasautuvasta henkisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta turvattomuudesta. Lapsuudenperheen ongelmat, tietämättömyys, henkinen köyhyys ja näköalattomuus, väärä kaveriporukka sekä oman aikuisuuden taloudelliset ongelmat johtavat kurjiin sosiaalisiin ristiriitoihin, joista seuraa leimautumista ja huonommuuden tunnetta.
Itseään vahvistava kierre on siinä.
Kerran viikossa kohdattava ammattiauttaja harvemmin pystyy auttamaan ihmistä jaloilleen, jos tie on alkanut viettää vinoon jo nuorena. Vyyhti on sen verran heviä tavaraa. Kellä on resursseja ja halua auttaa sitä pientä lasta, joka kerran jätettiin yksin? Itse olen kokenut, että jos itsestä ei sitä viisasta aikuista löydy, on sen löytyminen itsen ulkopuolelta vain loputonta hakemista - ja usein riskaabelia.
Punkkarityttö kaipaili ihmisensuojelualueelle. Näitä olen itsekin ajatellut. Luonnonsuojelualueita meillä on. Siellä paikalliselle ekosysteemille pyritään takaamaan täydellinen rauha ja luonnollinen tarpeiden tyydytys, ilman ulkopuolista riistoa ja painetta, mutta millainen olisikaan ihmisensuojelualue. Niin, millainen?
P.K.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Mari26
7.4.2006 13:11
Suostuin haastatteluun, sillä omalta osaltani haluan avata nuorten silmät nykymaailmaan. Näen liikaa ihmisiä, jotka helposti eristävät ja syrjivät psyykkisesti sairaita ihmisiä.Isäni suvussa on paljon henkisiä sairauksia, ja hänen kohdallaan maanis-depressiivisyys puhkesi monestakin ulkoisesta ja sisäisestä syystä. Selkein laukaiseva tekijä oli ryöstö työmatkalla ulkomailla. Silloin minulle selvisi että psyykkiset sairaudet ovat rasitteena perimässäni ja lääkäri kiinnitti huomiota myös minun käytökseeni. Kun poikani sai diagnoosin, itkin useamman tunnin helpotuksesta, ja sitten iski ahdistus. Nykyään kun työpaikka-hakemuksissa kysytään sairauksista ja jos sanot olevasi maanis-depressiivinen, ei sinulla ole mahdollisuuksia. Jostain syystä yhteiskunta on vieläkin sillä asenteella liikenteessä että kaikki hiukankin "sekot" pitäisi tunkea laitoksiin ja lukita ovi pysyvästi. Niin meinasi pojallenikin tapahtua, jos en olisi taistellut kuntoutuksen ja hoitokodin puolesta.
Vastaa kommenttiinItse en diagnoosia halua, sillä niin kauan kuin voin elää ilman virallista syytä sekopäisyydelleni, tunnen olevani normaali ja minulla ei ole pelkoa tulla hyljeksityksi.
Pahin pelko minulla on poikani puolesta, toivon vain että kun hän on aikuisuuden kynnyksellä, yhteiskunta olisi suvaitsevampi mieleltään sairaita ihmisiä kohtaan.
Vastaa kommenttiin
FDAKETHG
21.4.2006 22:30
Tunnen nykyään useita ihmisiä, jotka sairastavat bipolääristä mielialahäiriötä, mutta koskettavin tarina liittyy erääseen hyvään ystäväni, joka sairastui tautiin vähitelleen. Siihen aikaan en vielä tiennyt koko taudista mitään, ja meni pitkään ennen kuin edes tajusin mitään olevan vialla.
Alkuun hänellä oli menokausia, jolloin hän teki kaikenlaista hullua ja oli mitä parhain seuramies. Näitä seurasi yleensä masennuskausi, jolloin hän roikkui kyllä porukoissa, mutta oli ehkä vähän tylsä.
Vähän kerrassaan syklisyys voimistui ja lopulta hän vauhtikaudellaan vaahtosi maailmanvalloitussuunnitelmia ja soitteli kaikki tuttavat läpi monta kertaa päivässä selittäen miten hän aikoo nyt tienata niin paljon rahaa, että millään ei ole mitään väliä. Ja siltä se meno vaikuttikin, millään ei tosiaan ollut mitään väliä. Nousukausiin liittyi yleensä myös työpaikkasykli: alussa hän hankki itselleen täydellisellä itsevarmuudellaan melkein minkä hyvänsä työn, mutta tilanteen pahentuessa hän jossain ilmoitti yrityksen ylimmälle johdolle miten firmaa oikeasti kuuluisi johtaa ja lähti sen jälkeen ovet paukkuen tienaamaan omaisuuksia omilla bisneksillään. Yleensä hän oli kuitenkin tässä vaiheessa jo niin harhainen, että mistään bisneksistä ei tietenkään tullut mitään, vaikka rahan kulutus olikin ihan muuta.
Kausien pahennuttua olimme kavereiden kanssa jo aika huolestuneita, mutta emme tienneet mitä tehdä: vauhtivaiheessa hän keskittyi selittämään omia juttujaan eikä kuunnellut ketään tai mitään ja välissä tulevat masennukset olivat niin syviä, että minkäänlaista kontaktia oli ihan turha edes yrittää. Lopulta lyhyt selkeä vaihea kausien välillä oli niin lyhyt, että yhteys katosi käytännössä kokonaan.
Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, ainakin tavallaan, sillä nykyään hän on lääkkeillä ja viettää pääasiassa normaalia elämää. Ongelma hänen itsensä mukaan on kuitenkin se, että menon taas löytyessä lääkkeiden käyttö tekisi mieli lopettaa, koska elämä vaan tuntuu niin hyvältä ilman niitä. Enkä yhtään ihmettele: hulluina päivinään (jos ei kuitenkaan kaikista hulluimpina) hän sai melkein kenet tahansa naisen tai minkä tahansa työpaikan ja kaikki tuntui onnistuvan.
Tämä tapaus on herättänyt minut pohtimaan kuka on mieleltään sairas ja ketä pitäisi lääkitä? Ystäväni on nykyään selvästi eri ihminen kuin hän oli aikaisemmin. Hänen persoonallisuutensa on muuttunut tasapainoiseksi ja vähän tylsäksikin, mikä on jotain ihan muuta kuin millaisena hänet tunsin aikaisemmin.
Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin aika selvä, jatkamalla samalla tavalla hän olisi päätynyt vankilaan tai päässyt hengestään aika nopeasti. Mutta missä vaiheessa ylittyy se raja, että ihmisen persoonallisuutta pitää muokata lääkkeillä?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
kripuli
15.5.2013 22:21
Noi alkulämmittelyluvut on ihan tuubaa..
Vastaa kommenttiin2001 synty eka mukelo, tyttö ja kaikki
OK. 2002 toinen, poika ja sit alko se vaikeus.
Nyt on siis takana toistakymmentä epävarmaa vuotta
ja kaikki "asiantuntijat" on vähintäänkin ääliöitä.
Vittuaks tässä muuta, katotaan mitä tulee.
Kuollaan kuitenkin.
Vastaa kommenttiin