“Terapeutti käski alkaa nähdä unia. Se sanoi, että jos haluaisin tehdä töitä parantuakseni, niin näkisin unia, jotta me voisimme käsitellä niitä”, kertoo Taneli, 22 v.
Kahden prosentin suomalaisista on arvioitu olevan psykoterapian tarpeessa. Myös Tanelin ajateltiin saavan apua terapiasta, mutta nyt hän on toista mieltä.
“Mulla oli ainakin seitsemän erilaista terapiayritystä ja kaksi kertaa olin sairaalassa. Silti yksikään terapeutti ei koskaan diagnosoinut mua. Vasta kymmenen vuoden tehottoman terapian jälkeen sain diagnoosin ja lääkkeet, jotka auttoivat.”
Tanelin ensimmäinen retki terapian maailmaan tapahtui 10-vuotiaana perheneuvolassa.
“Kävin perheneuvolassa kaksi vuotta. Siellä piirrettiin paljon ja mua yritettiin saada puhumaan piirustuksista. Ensimmäisillä käynneillä en puhunut mitään. Olin vihainen siitä, että mut oli pistetty sinne ja se terapeuttinainen oli mielestäni tauno. Se vaikutti siltä, että se vain esitti ymmärtäväistä.”
Tanelin mielestä kahdesta perheneuvolassa vietetystä vuodesta ei ollut mitään hyötyä. Ongelmat jatkuivat.
“Yläasteikäisenä menimme perheen kanssa perheterapiaan, jossa päätettiin, että alkaisin käydä yhdellä Suomen arvostetuimmista psykiatreista. Kävin siellä kaksi kertaa viikossa kolmen vuoden ajan”, kertoo Taneli. Se tarkoittaa lähes 300 kertaa.
“Olin ylpeä, että vihdoin puhuin asioistani. Silloin terapeutti töräytti, että vain höpöttelen enkä tee töitä. Että pitäisi puhua oikeasti. Menin lukkoon. Tein kaikkeni ja terapeutin mielestä en tehnyt mitään. Se tuntui syyllistävältä.”
Tässä vaiheessa terapeutti ehdotti unien läpikäymistä ja käski Tanelin nähdä unia.
“Sen mielestä unien näkeminen oli päätösasia.”
Ne kerrat kun Taneli näki unia ja niitä käsiteltiin terapiassa, Taneli koki hyödyllisinä.
“Silloin terapeutti analysoi ja antoi ajateltavaa.”
Kauan ei iloa kestänyt.
“Aikamme unia läpikäytyämme terapeutti töräytti, etten tee töitä ja että ne mun unet ja piirrokset eivät ole riittäviä vaan lämmittelyharjoituksia. Petyin, koska olin luullut terapian sujuvan paremmin”, Taneli kertoo.
Tässä vaiheessa Tanelin vanhemmat alkoivat tehdä eroa ja perheterapiaan suunnistettiin taas koko joukon voimin.
“Terapeutti kyseli vanhempieni seksiongelmista meidän lasten kuullen. Se oli pipiä. Ei me haluttu kuulla vanhempiemme seksielämästä, eivätkä vanhemmat halunneet puhua siitä meidän kuullen. Ilmaisimme kantamme terapeutille, mutta hänen mielestään se osoitti, kuinka sulkeutunut ja sairas perhe olimme.”
Vuosien terapiakierteestä ei jäänyt hyvä maku.
“Perinteinen terapia on roskaa. Olin vähän aikaa toimintaterapiassa ja se oli terapiamuodoista mulle paras.”
Taneli ei väitä, ettei terapiasta olisi kenellekään hyötyä. Päinvastoin.
“Olen nähnyt ihmisiä, joille terapiasta on ollut hyötyä. Mutta on turhaa pyörittää lääkitystä tarvitsevaa ihmistä 15 vuotta terapioissa. Ei aivokemia analysoimalla muutu.”
Freud-huuhaata?
Älkää säätäkö päätänne -kirjan mukaan psykoterapia ja psykologisen tiedon soveltaminen mielenterveysongelmien hoidossa laahaa vuosikymmeniä tutkitun tiedon perässä. Psykoanalyysin isä Sigmund Freud loi teoriansa epätieteellisin menetelmin; teorioita on mahdotonta testata. Jos potilas hyväksyy analyytikon tulkinnan, tulkinta on oikea. Jos potilas vastustaa analyytikon tulkintaa, on kyse vastarinnasta. Mikä siis voisi todistaa tulkinnan vääräksi? Ei mikään.
Marko Hamilo: Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa
8 kommenttia
toivoa on
30.3.2007 23:18
Itselleni kavi painvastoin: napsin masennuslaakkeita paniikkikohtauksiin koska luulin etta "mina nyt vain olen tallainen friikki". Nyt pari vuotta psykoanalyyttisessa terapiassa kaytyani minulle on selvinnyt mitka menneisyyden pirut niita ovat aiheuttaneet ja olen sita kautta oppinut ottamaan vastuun omasta elamastani. Oloni alkaa olla uudestisyntynyt.
Laakkeet ovat hyva apu terapian alussa: pahimpaan masennukseen ja ahdistukseen saadaan helpotusta ja on siten helpompi keskittya itse terapiaan. Nykypaivan tehokkuutta ihailevassa yhteiskunnassa on kuitenkin helpompi jamahtaa popsimaan laakkeita kuin ryhtya aikaa vievaan ja pysahtymista vaativaan terapiaan. Se on kieltamatta vaikea ja kivinen tie mutta myos ehdottomman mielenkiintoinen retki omaan itseensa. Maksaa ilman muuta vaivan jos vain loytaa asiansa osaavan terapeutin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
höh
1.4.2007 20:49
Artikkelin Taneli kritisoi sitä, ettei häntä oltu diagnosoitu eikä lääkitty yhdessäkään terapiassa. Tämä on varsin asianmukaista toimintaa, sillä diagnooseja ja lääkkeitä antavat psykiatrit, eivät psykoterapeutit tai -analyytikot (joskaan psykoanalyytikoitten puollustamiseen minulla ei ole mitään intressejä). Toki osa terapeuteista on myös psykiatreja.
Ja aivokemia kylläkin voi muuttua analysoimalla. On kuitenkin totta, että turhaa ja vaikutuksetonta terapiaa on ikävä kyllä olemassa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Terapia kicks ass
3.4.2007 21:31
Olen käynyt terapiassa kaksi kertaa, nuorena ja nyt aikuisena. Epäkypsänä nuorena homma ei vienyt juuri minnekään, mutta nyt aikuisena terapia on käsittämättömän hyödyllistä ja jopa kiehtovaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Theraplot
4.4.2007 15:31
Psykiatri ja psykologi ovat laillistettuja ammattihenkilöitä, psykoterapeutti taas on nimikkeenä suojattu. Psykoterapeutti ei kuitenkaan välttämättä ole psykiatri tai psykologi. Mutta mutta, pelkällä terapeutti-nimikkeellä voi käsittääkseni koittaa parantaa vaikka perunoiden avulla. Näin on terapeuttejakin monenlaisia. Kuten ihmisiä yleensäkin: terapia auttaa toisia, toisia ei. Psykologinen tutkimustieto on ihan hyvällä ja ajantasaisella mallilla Suomessa, toinen juttu on sitten sen tiedon soveltamisen variaatiot.
Kaikille terapian tarpeessa oleville jaksamista kevääseen ja kärsivällisyyttä paranemiseen!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Ruapehu
4.4.2007 16:06
Tottakai ihmisillä on erilaisia kokemuksia terapiasta. Toisia se on auttanut hyvin paljon mutta toisilla taas ollut pelkkää ajanhukkaa. Toisille on sattunut heti ensi yrittämällä hyvä terapeutti, toiset taas joutuvat näiden hörhö-terapeuttien potilaiksi.
City-lehdellä on perinteisesti tapana etsiä artikkeleihinsa haastateltavaksi vain niitä ihmisiä, joilla on asiasta (tässä tapauksessa psykoterapiasta) äärimmäisen huonoja kokemuksia. Hyvät kokemukset eivät ole kirjoittamisen arvoisia, koska niillä ei ole mitään shokkiarvoa eivätkä lukijat pääse päivittelemään "Onpas sekopää terapeutti." ja vahvistamaan omia kielteisiä ennakkoluulojaan terapiaa kohtaan.
"Perinteinen terapia on roskaa." Siinä haastateltavan mielipide ja myös Cityn artikkelin kantava ajatus.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
tyttö romuna korjattu
4.4.2007 22:55
Kävin yläasteella vapaaehtoisesti nuorisopolilla puhumassa masennuksesta. Se ei auttanut, eikä mulla ollut sen ikäisenä resursseja tutkia omaa lujittumatonta persoonaani.
Nyt yli 20 vuotiaana sairastuin paniikkihäiriöön ja aloitin psykoterapian. Syyt oireiluuni alkoivat pikkuhiljaa avautumaan varhaisista vuorovaikutussuhteistani. Kohtaukset loppuivat kokonaan vuoden terapiassa käymisen jälkeen. Olen käynyt nyt psykoterapiassa 3,5 vuotta ja täytyy sanoa, että valintani sitoutua pitkään omaan hoitoon on ollut paras valinta minkä olen elämäni aikana tehnyt.
Psykoterapiani ei ole ollut tyhjää jauhamista vaan törkeen mielenkiintoista minän analysointia. Voi ihmiset kun mahdollisimman moni vaan tajuis tarttua mahdollisuuten lähteä omaan hoitoon. Saisitte todennäköisesti niin paljon paremmat työkalut omaan elämäänne. Kysymys on itsensä etsimisestä ja rakentamisesta. Eikä se vaadi välttämättä rajua mielenjärkkymistä, että voi aloittaa terapian.
Mun on vaikea ymmärtää noin negatiivista kirjoittelua terapiasta. Jos ette itse halua hoitoa, niin se on oma valintanne. Tarvitseeko sitä muiden valintoihin puuttua?
Paniikkioireilun vuoksi jouduin lopettamaan ammattikoulun. Terapian avulla kävin koulun loppuun, olin töissä vajaan vuoden ja lähdin jatkamaan amattikorkeaan. Ilman omaa hoitoa olisin todennäköisesti nyt sosiaalitapaus, joka etsisi helpotusta oloihinsa päihteistä. Kun puhutaan kustannuksista, niin pidemmällä tähtäimellä hinta on pieni siihen nähden mitä sekaisin olevana ihmisenä voisin kustantaa.
Ennen kaikkea olen oppinut ymmärtämään, että mun elämä on ainutkertainen mahdollisuus olla täällä pallolla ja omilla valinnoillani voin pitkälti vaikuttaa minkälaisen elämän tulen elämään. En enää syyttele muita heidän epätäydellisyydestään vaan näen pitkälti vastuuni omista valinnoistani. Enkä halua enää kuolla. :)
kiitti hei
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Janetteena
5.4.2007 09:42
Mun mielestä on taas hyvä, että potilaalla on oikeus sanoa, että tää terapia ei toimi, eikä silti leimata hulluksi. Helpostihan se menee niin, että jos potilas ilmoittaa ettei koe tämän terapian auttavan häntä, vika on potilaassa. Minä ainakin koin ettei terapeutti "välittänyt" minusta pätkääkään. Ei sitä kiinnostanut. Pidin vain fasadia yllä. Ei ollut mikään huono kokemus, mutta ei se mitään auttanutkaan.
Vastaa kommenttiinEnkä väitä ettei voisi toisia auttaa, mutta on minulla oikeus sanoa että minua ei auttanut ja on mukava lukea joistain toisistakin sellaisista joita se ei auttanut. Ettei yksin koe olevansa hullu kummajainen.
Vastaa kommenttiin
not impressed
29.4.2015 23:57
Kyllähän se kertoo jotain suomalaisesta kulttuurista, että meille syötetään edelleen freudilaisia komplekseja jonain tieteellisinä totuuksina, ja sitten ihmetellään huuli pyöreänä, kun muualta maailmasta kantautuu tietoja, ettei niitä ole enää pitkiin aikoihin pidetty pätevinä selitysmalleina. Meillä ei eroteta, tai haluta erottaa, pseudotieteellistä ajattelua tieteellisestä, koska tekotieteily tarjoaa mahdollisuuden omien arvojen syöttämiseen toisille terveysnormeihin piilotettuina. Psykoanalyytikot ovatkin tehneet terveysnormeilla moralisoimisesta oikean kirjallisuuden genren.
Kun olen seurannut argumentointia Freudin teorian puolesta, olen pannut merkille, että sitä puolustetaan aina hyvin ympäripyörein ja taktisesti epäselvin väittein. Oidipuskompleksia saatetaan puolustaa esimerkiksi sanomalla, että kyllähän kaikissa kulttuureissa pojat pyrkivät tulemaan isiään paremmiksi, eli kilpailemaan isiensä kanssa. Tämän on siis tarkoitus todistaa, että pojat haluaisivat salaa kukistaa (surmata, raivata pois tieltä) oman isänsä ja valloittaa äitinsä itselleen (parittelukumppaniksi). Freudilaisuudesta innostuneet eivät yleensä ymmärrä tieteellistä ajattelua, joten he eivät näe, miten leveä todistelun kuilu erottaa toisistaan yleisluontoisen havainnon (pojat haluavat olla yhtä hyviä tai parempia kuin isänsä) ja Freudin siitä tekemän erityisen tulkinnan (pojat haluavat murhata isänsä päästäkseen pukille äidin kanssa).
Tanelin terapeuteissa Freudin vaikutus näkyy ei pelkästään kiinnostuksena unien tulkintaan, vaan myös ylenkatseellisuutena potilasta kohtaan sekä tietyssä gurumaisessa asenteessa "hoidon" antamisen suhteen. Terapeutti käskyttää potilasta näkemään unia ja tölväisee psyykkisen työn puutteesta, kun "kiehtovia" tulkinnan aiheita ei ilmaannukaan. Freud itse ei välittänyt omista potilaistaan ihmisinä, vaan "materiaalina" teorioidensa työstämiselle, ja hän myönsi sen avoimesti kirjeessään pseudotieteilijäkaverilleen Wilhelm Fliessille. Mielikuva Freudista suurena inhimillisen kärsimyksen ymmärtäjänä on kuitenkin keskeinen osa Freudin virallista henkilökulttia, jonka laatimiseen Freud itse osallistui omana elinaikanaan (hänen tyttärensä Anna jatkoi työtä ja yritti pitkään mm. sensuroida kirjeenvaihtoa Fliessin kanssa, koska sen sisältö on niin nolosti ristiriidassa myyttisen Freud-kuvan kanssa).
Toinen psykoanalyysin myytti, jonka kriittinen Freud-tutkimus on paljastanut, on hoidon tehokkuus: yksikään Freudin kuuluisista tapauskertomuksista ei tosiasiassa parantunut keskusteluterapian tuloksena. Kukaan heistä ei saanut helpotusta oireisiinsa, ja osa jopa karkasi Freudin vaikutuspiiristä havaittuaan hänet käärmeöljykauppiaaksi. Sitä ei kuitenkaan uskoisi Freudin omien kirjoitusten perusteella, sillä niissä jokainen analyysi selitetään menestystarinaksi ja todisteeksi psykoanalyyttisen teorian paikkansapitävyydestä. Tämäkään hätkähdyttävä tosiasia ei tule ilmi siitä Freud-legendan standardimallista, jota meille syötetään esimerkiksi lukiopsykologian oppikirjoissa.
Lisää tietoa psykoanalyysin keksijästä ja tieteen historian vertaansa vailla olevasta vedätyksestä saa muun muassa Frederick Crewsin, Richard Nortonin ja Frank Cioffin kirjoista. Freudista on alettu kirjoittaa kriittisesti myös suomalaisessa tiedeyhteisössä. Osmo Tammisalon kirja Tavataan ensi viikolla on hyvä suomenkielinen johdatus aiheeseen, samoin jotkut Tieteessä tapahtuu-lehden artikkelit (J. P. Roos, Petteri Pietikäinen).
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin