Ajattelitko loppuun kun sinappitehtaan väänsit?

Mistä tietää mitkä haaveet ovat oikeasti omiasi ja mitkä ympäristön luomia? Ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät ja millaisen elämän valitsevat tehdessään lapsia? Ymmärränkö itse millainen se todellisuus olisi seuraavat 20 vuotta? Kestäisinkö oikeasti sitä loputonta vastuuta ja kotona pyörimistä? Vai perustuuko koko ihmissukukunnan olemassaolo vaaleanpunaisten lasien läpi katseluun? Näiden kysymysten pariin päädyin eilen.

Olen taipuvainen hellimään kaikkea suloista. Mikä tahansa pyöreä ja karvainen saa jonkin napin päässä naksahtamaan off asentoon ja seuraa sarja mitä kummallisinta käytöstä. Saman reaktion saavat aikaan tietenkin ne sinappikääröt ollessaan veikeitä ja hyväntuulisia. Ohikiitävän hetken mietin, että olisiko tuollainen kiva. Sitten muistan ystäväni koliikkilapsen ja kuinka saatoin viettää heillä korkeintaan tunnin kerrallaan, jonka jälkeen aloin vetämään takkia päälleni ja hiipimään kohti ovea. Tai toisen tuttavani kolme lasta, joiden aiheuttama meteli on niin korvia huumaava, että ihmettelen syvästi, miksi he ovat vääntämässä neljättä.

Niin, olisinko valmis vaihtamaan suhteellisen vapaan ja taloudellisesti helpohkon elämäni tuohon? Olisinko valmis luopumaan reissuista? Olisinko valmis jättämään harrastukseni? Pystyisinkö olemaan läsnä lapsilleni henkisesti? Vai kokisinko sen kaiken vankilana? Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan jälkimmäistä.

Entäpä miten tämä kaikki vaikuttaisi parisuhteeseen? Mikä olisi miehen rooli kotielämässä? Ymmärtävätkö ihmiset todellakin sen mihin ryhtyvät ryhtyessään perheellisiksi? Vai onko se monelle kuitenkin ikävä yllätys? Kuinka moni ”palauttaisi tuotteen kauppaan” arjen iskiessä jos se mahdollisuus oikeasti olisi? Itse olen ollut havaitsevinani, että moni lapsista aina haaveillut nainen ei todellakaan ole miettinyt sen pidemmälle kuin ”olisi ihana olla raskaana”. Ja siihen taitaa perustua se, että Suomessa edelleen syntyy lapsia.