Blogi

A: Hankitaan asunto ja perustetaan koti.
B: Jos hakisin töihin Espanjaan, niin mitä multa vaadittaisiin?
A: Olisi ihan asua kolmiossa ja puuhata parveketta.
B: Hmmm, mitä muita töitä olisin pätevä tekemään kuin nykyistäni?
A: Se olis hyvä isä.
B: Lähtiskö jouluna Australiaan vai Brasiliaan.
A: Olisiko järkevämpää hankkia vuokra vai oma?
B: Nyt on taas 5kk valoisaa, mutta se pimeys ja loska tulee taas sitten. Ehtisinkö livistämään alta pois?
A: Olis ihana tehdä remonttia. Tehdä kodista ihan oman näköinen.
A: Olis ihanaa jos olis tilaa.
A: Olis kiva järjestää lapsille lettukestejä.
B: Mitä selität, lapset huuuuuutaaa aina.
A: Mutta voishan niistä kasvattaa hyvätapaisia.
B: Jaksatkohan puuttua aina heti huonoon käytökseen?
A: En tekisi sitä yksin.
B: Entä kun tulet väsyneenä töistä? Jaksatko silloinkin?
A: En tiedä.
B: Niinpä, oletko valmis ottamaan sen riskin?
A: En tiedä.
B: Mä sanoisin, et ei kannata puuhata omia, sen kun kestit kavereiden lapsia.
A: Mutta sitten ei pääse kokemaan perhettä.
B: Sulla on perhe.
A: Niin, mutta ihan omaa perhettä, missä itse on äiti.
B: Onko sulla varaa maksaa lastes elämä ja tuleva terapia. Traumoja ne saa kuitenkin.
A: Kaikki on rikkinäisiä.
B: En voi sanoa, ettei näin olisi.
A: Paikkaan ei voi kuulua. Ihmisten elämään voi kuulua. Ymmärrätkö?
B: Hmmmm, en tiedä.
A: Ihmisten kautta tulee elämään merkityksellisyyttä. On ihanaa olla tarvittu.
B: Ahaa.
A: Muistatko oman lapsuutesi?
B: Muistan toki.
A: Etkö pitänyt siitä?
B: Pidin toki.
A: Mistä pidit eniten?
B: Siitä, kun ympärillä oli paljon ihmisiä ja paljon tilaa.
A: Niinpä.
A: Mitä muistat parhaiten?
B: Kesät.
A: Etkö haluaisi itse siirtyä lapsen roolista aikuisen rooliin tuossa kuvassa?
B: Puuh, kysyt vaikeita. Enkä voi vaikuttaa kaikkiin liikkuviin palasiin. Mene takaisin haaveilemaan siitä isosta keittiöstä ja tenavalaumasta. Mä jatkan haaveilua matkoista maailman ääriin.

Ihminen ei voi muuttua. Hetkellisesti piru työnnetään kenkälaatikkoon, mutta sieltä se aikanaan taas työntää päätään esiin. Kerran koukussa, aina koukussa. Kenkälaatikkoperkeleen kanssa voi toki oppia elämään. Kannen noston äänen voi oppia tunnistamaan jo kaukaa ja syöksyä tekemään ennaltaehkäiseviä toimia. Mutta siellä se saatana silti edelleen on.

Se oli joku kesä- tai kevätpäivä. Miten ihmeessä voisi enää muistaa. Se tarjoili mulle päivällistä kalu kovana tiukassa lahkeessa. Sen riettaus viehätti mua omassa eksoottisuudessaan. Mä olin niin tottunut pelokkaisiin miehiin, kunnioittaviin miehiin ja varovaisiin miehiin.

Se alkoi nopeasti. Kääntyi kieroille mutkille huomaamatta. Pian se maksoi ruokansa seksillä ja mä seksini ruualla. Rahaton päivä, viikko ja kuukausi näkyi tiheämpänä oleiluna mun kammiossani. Mä olisin halunnut sen tuntea, nähdä kaiken sälän alle ja taakse. Se ei kuitenkaan sitä halunnut. Haavoittunut poika piilotteli kukonpojan vaatteissa. Se pyysi mua siskokseen. Mä en suostunut. Se olisi halunnut musta ystävän, mä en suostunut. Mä olisin halunnut nähdä miehen. Mä olisin halunnut saada miehen. Se ei suostunut.

Mä pyysin sitä lähtemään. Se teki sen omalla tavallaan. Piti leluna, kunnes oli varma seuraavasta. Se loisti poissaolollaan vuoden. Mä keräsin palasia lattialta. Se halusi tulla takaisin. Löytää lohtua. Löytää turvaa. Löytää mielenrauhaa sille aikaa, kun uusi lelu mietti mitä sillä haluisi tehdä. Mä katselin kaikkea etäältä. Sen tuttu, mutta kuitenkin vieras hahmo istui jälleen mun luolassani niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tällä kertaa mä ymmärsin olla menemättä lähelle, pysymään etäisenä ja antamaan vain pinnan.

Se tuli sille yllätyksenä, mun vihani, mun raivoni. Vuosien aikana kerätyllä vihalla on tapana purkautua voimalla. Se ei edelleenkään ymmärrä. Toisaalta miten se voisikaan ymmärtää. Se yrittää pitää yhteyttä. Mä käskin sen pysyä poissa, ihan oman itsensäkin vuoksi. Se tulivuori kytee vielä.

Mahdollisuuksia. Avoimia ovia ja jälleen seison kaikkien niiden edessä ymmälläni. Minne suuntaan lähteä? Tiedän, että elämällä on tapana kantaa. Pelätä ei tarvitsisi. Silti takaraivossa kaihertaa ajatus väärästä valinnasta. Jos nyt valitsen väärin, niin potkinko itseäni persuksille kymmenen vuoden kuluttua? Ja mikä voisi edes olla väärin tässä tilanteessa? Kaikki ovat hyviä vaihtoehtoja. Kysymys on loppujen lopuksi vain siitä osaanko kuunnella itseäni ja ymmärränkö mitä juuri nyt oikeasti haluan.

Ensimmäinen kysymys on työpaikkakysymys joka kierosti nivoutuu ihmissuhdekysymykseen, joka on siis se jälkimmäinen kysymys. Ensimmäisen kohdalla eteeni on tullut uusi haastava mahdollisuus, joka tavallaan olisi askel myös sitoutumisessa paikkaan. Jos haluan lähteä lihottamaan kauas pois, ei minun kannata tätä askelta ehkä ottaa. Toisaalta se ei myöskään estäisi sitä liihottamista sinne jonnekin kauas. Uudet haasteet ovat aina iloinen asia, leipiinnyn helposti ja kaipaan uusia virikkeitä. Tässä tarjolla olevassa paikassa mahdollisuudet haasteisiin ja työn kehittämiseen ja itsensä kehittämiseen ovat lähes loputtomat. Mutta levoton mieli ei ehkä ole valmis hyväksymään, että tietäisin varmuudella voivani tehdä tätä työtä pitkään. Levoton mieli nauttii epävarmuudesta ja hetkessä elämisestä.

Toinen kysymys onkin ihmissuhdekysymys. Jos joku viisas kertoisi minkä kaikkien palojen pitäisi osua täydellisesti reikiinsä tässä palapelissä, jotta se voisi toimia. Toisaalta tarjolla on hyvää, paljon hyvää. Toisaalta jotain puuttuu, jokin hankaa vastaan ja erilaisuudet vetävät eri suuntiin. Ehkä en ole parisuhdeihminen, ehkä kaipaan vaan läheisyyttä ja hoivattavaa, muuten itsenäiseen elämääni. Levoton mieli vetää sinne tänne. Yritän kuunnella ja miettiä, miksi mieli tekee taas vapauteen.

Menetkö kanssani naimisiin?
Tahdotko uusia haasteita sisältävän työpaikan?

Toiseen vastasin "mun pitää miettiä".
Toiseen "ei kiitos".