Blogi

Muistatteko elokuvan Anger management? Jostain 2000-luvun alkupuolelta. Pääosissa Jack Nicholson ja se toinen. Elokuvassa on yksi hyvä kohtaus.

Jack N selittää vihansa kanssa painivalle potilaalleen, että ihmisiä on kahta sorttia. Toinen räjähtää heti. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka kaupan kassalla huutavat pää punaisena myyjälle. Toinen ihmistyyppi nielee kaiken kohteliaasti, kunnes lopulta ei enää pysty. Myyjä, jolle asiakas huutaa on taas tätä sorttia. Nielee paskaa kohtelua päivästä toiseen, kunnes myyjällä napsahtaa ja eräänä päivänä hän saapuu töihin katkaistun haulikon kanssa ja ampuu kaikki.

Voiko prosessia kääntää takaisin jos on II-tyyppiä? Siis voiko räjähdyspisteen partaalta palata? Vai onko puettava sovinnolla pakkopaita ylleen ja eristää itsensä maailmasta?

Naisen elämä on niin koomista. Vuoristorata kulkee niin hurjaa kyytiä, että heikompia hirvittää. Itse en ainakaan ohjaa tätä ohjusta. Ajatukset ja tunteet riehuvat valtoimenaan.

Olen jälleen palaamassa olennaisen äärelle. Täydellistä suhdetta ei ole. Kaikissa ihmisissä on puutteensa. Kaikissa suhteissa on hyvät ja huonot puolensa. Kyse on vain siitä, että mitkä huonot puolet ovat siedettäviä ja mitkä eivät. Ja tuota puntarointia käyn parhaillaan ja jälleen kerran.

Miten paljon helpompaa olisikaan ollut jos ensirakkauteni tai oikeastaan ainoa rakkauteni ei olisi ollut täynnä sontaa, jonka tietenkin näin kaiken anteeksi antavien vaaleanpunaisten lasien läpi aikanaan. Nyt tuon jälkeen olen hiljalleen todennut, että ensirakkauden jälkeen samanlainen hullaantuminen ei liene ainakaan itselleni mahdollista. Jokin on muuttunut. Kuinka pysyvästi, kuka tietää? Ja tästä kaikesta johtuen en osaa sanoa olenko rakastunut. En todellakaan tiedä. On rauha. En kaipaa mitään. On luottamus. En epäile. On kunnioitus. On läheisyys. On tuki. On haaveet. Mutta huumaa ei ollut alussa ja ei ole edelleenkään.

Nautiskelija haluaa seksiä.
Kieltäytyjä toteaa: ” Etkö ajattele muuta?”

Nautiskelija himoitsee jälkiruokia.
Kieltäytyjä teroittaa kurinalaisuuden merkitystä ja kieltää nautiskelijaa tilaamasta jälkiruokaa.

Nautiskelija ei halua lähteä loskaan tarpomaan.
Kieltäytyjä on jo siellä ja ei katso hyvällä sohvalle käpertymistä.

Nautiskelija tarvitsee potkimista.
Kieltäytyjä tekee sitä pyytämättäkin.

Nautiskelija haluaa tuntea ja kokea.
Kieltäytyjä haluaa saada aikaiseksi ja saavuttaa.

Molemmat haluavat läheisyyttä.
Molemmat haluavat rakastaa.
Molemmat ovat loputtomalla matkalla.
Kumpikaan ei tiedä minne.

Viime viikolla tulin tulokseen, ettei ihminen ole oikeasti luonnostaan kovinkaan kaunis. Jos mietitään ihmistä lajina, voidaan sanoa, että ihminen on alaston, siellä täällä hieman karvaa, erinäisiä ulokkeita omaava eläin. Karvaa on juuri sen verran että sen olemassaolo hieman häiritsee muuten sileää olemusta. Sitä ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jotta laji olisi hellyyttävän pörröinen. Ulokkeiden koko, muoto ja väri vaihtelee, mutta lopulta ja painovoima kumoaa kaikki ylöspäin tuuppaamiset.

Tätä tukee se, että suuri joukko ihmisiä kärsii loputtomasti omasta rujosta olemuksestaan ja käyttää valtavat määrät aikaa ja rahaa näyttääkseen paremmalta. Mutta tuo parempikaan harvoin on aidosti kaunis. Tiettyjen ammattialojen ihmiset käyttävät koko uransa kauneuden parissa, tai oikeastaan pyrkiessään siihen. Loputon määrä kuvia, lopun määrä kemikaaleja, loputon määrä kuvakulmia ja poseerausta ja silti tarvitaan kuvankäsittelyohjelmia parantamaan lopputulosta. Ja päästäänkö siltikään vielä aidosti kauniiseen ja vaikuttavaan? Harvoin.

Mikä sitten on oikeasti kaunista? Niin kaunista, että jossain syvällä vihlaisee? Yleensä se on jotain hetkellistä, ohikiitävää. Ja toisaalta kaunis on usein jotain pysähtynyttä. Ihminen ei luonnostaan sovi tähän muottiin; rumat, omituisen karvaiset ja muotopuolet ihmiset. Mutta kukapa tätä olisi valmis itselleen myöntämään, että jo lajityypillisesti emme ole kovin viehättätäviä.

Jokainen, joka on koskaan laihduttanut, tietää kaiken houkutuksista. Houkutuksia on tarjolla joka mutkassa. Töissä, työmatkalla, kotimatkalla. Kotonakin jos ei tiedä, missä kohtaa houkutuksen voi vielä torjua.

Tuijotan leipätiskiä haaveisiin painuneena. Haluaisin ostaa jotain hyvää leipää, hyvää leivän päälle ja nautiskella sen valtavan nojatuolini sylissä. Ulkopuolisesta Kestileivän haaveileva tuijottaminen saattaa vaikuttaa oudolta, mutta oikeasti käyn kamppailua juuri silloin ja siinä itseni kanssa. Tiedän, että vietyäni leivän kotiin olen jo hävinnyt pelin. Leipätiskiltä siirryn käymään piinaavaa keskustelua itseni kanssa eineshyllyn eteen. Eineshyllyltä siirryn maitotuotteiden pariin ja yritän pakottaa itseni ottamaan maustamattoman rahkapurkin, jotten sortuisi ennen kassaa sijoitettuihin jäätelöihin. Jäätelö ja karkkikäytävä on viimeinen koitos kaupassa. Karkit oikealla ja jäätelöt vasemmalla. Useimmiten pääsen tämän pommin ohi sortumatta, mutta toisinaan jäätelöallas saa selkärankani katkeamaan. Tämän henkisen taiston vuoksi kauppareissuista on tullut nykyisin pitkiä.

Tämä sama pätee oikeastaan kaikkiin houkutuksiin elontiellä. Riskianalyysi on tehtävä hyvissä ajoin. On kartoitettava omat heikkoudet ja laadittava strategia mahdollisten houkutusten torjumiseksi jo ”kaupan tiskillä”. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka leikittelevät tulella ja ihmettelevät jälkikäteen, että miksi hitossa tulinkaan polttaneeksi näppini.

Minne on kadonnut kyky analysoida?
Minne on kadonnut halu analysoida?
Mitä on tapahtunut?
Mitä on tämä tasainen, tyydyttävä arki?
Missä on jatkuva seikkailunjano?
Missä on kaipuu?
Missä on loputon uuden ja jännittävän etsiminen?
Ei kai voi olla niin, että olisin jo kaiken nähnyt?
Ehkä k-kaupan aamupalapatonkiin on lisätty liikaa rauhoittavia.