Huoraamista

Ihminen ei voi muuttua. Hetkellisesti piru työnnetään kenkälaatikkoon, mutta sieltä se aikanaan taas työntää päätään esiin. Kerran koukussa, aina koukussa. Kenkälaatikkoperkeleen kanssa voi toki oppia elämään. Kannen noston äänen voi oppia tunnistamaan jo kaukaa ja syöksyä tekemään ennaltaehkäiseviä toimia. Mutta siellä se saatana silti edelleen on.

Se oli joku kesä- tai kevätpäivä. Miten ihmeessä voisi enää muistaa. Se tarjoili mulle päivällistä kalu kovana tiukassa lahkeessa. Sen riettaus viehätti mua omassa eksoottisuudessaan. Mä olin niin tottunut pelokkaisiin miehiin, kunnioittaviin miehiin ja varovaisiin miehiin.

Se alkoi nopeasti. Kääntyi kieroille mutkille huomaamatta. Pian se maksoi ruokansa seksillä ja mä seksini ruualla. Rahaton päivä, viikko ja kuukausi näkyi tiheämpänä oleiluna mun kammiossani. Mä olisin halunnut sen tuntea, nähdä kaiken sälän alle ja taakse. Se ei kuitenkaan sitä halunnut. Haavoittunut poika piilotteli kukonpojan vaatteissa. Se pyysi mua siskokseen. Mä en suostunut. Se olisi halunnut musta ystävän, mä en suostunut. Mä olisin halunnut nähdä miehen. Mä olisin halunnut saada miehen. Se ei suostunut.

Mä pyysin sitä lähtemään. Se teki sen omalla tavallaan. Piti leluna, kunnes oli varma seuraavasta. Se loisti poissaolollaan vuoden. Mä keräsin palasia lattialta. Se halusi tulla takaisin. Löytää lohtua. Löytää turvaa. Löytää mielenrauhaa sille aikaa, kun uusi lelu mietti mitä sillä haluisi tehdä. Mä katselin kaikkea etäältä. Sen tuttu, mutta kuitenkin vieras hahmo istui jälleen mun luolassani niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tällä kertaa mä ymmärsin olla menemättä lähelle, pysymään etäisenä ja antamaan vain pinnan.

Se tuli sille yllätyksenä, mun vihani, mun raivoni. Vuosien aikana kerätyllä vihalla on tapana purkautua voimalla. Se ei edelleenkään ymmärrä. Toisaalta miten se voisikaan ymmärtää. Se yrittää pitää yhteyttä. Mä käskin sen pysyä poissa, ihan oman itsensäkin vuoksi. Se tulivuori kytee vielä.