Elämäni paras kesä, osa 1

Elämäni paras loppukesä

Klassinen aihe aineelle ala- tai yläasteella. Kerro elämäsi paras kesä. Näillä ikäluokilla tarinat ovat yleensä hyvin viattomia ja vaatimattomia. Jarmo-Perttiön paras kesä oli se, kun hän sai polkupyörän ja kävivät Heurekassa. Teuvo-Napsulin bestiin kesämuistoon taas voi kuulua se, kun hän löysi pöksyistään paarman ja mikäs Irmeli-Kirveliä enemmän olisi miellyttänyt kuin Heppahullu-lehden lukijamatka Islantiin ratsastamaan peppu verille heppasilla.

Kysy samaa nelikymppisiltä perheelliseltä ja heiltä tulee joku tylsä ja pateettinen tarina siitä, miten paras kesä oli kun he löysivät oman Martta-Vuokkonsa, menivät naimisiin ja/tai pieni hillittömästi paskova Elizabeth Möttönen syntyi. Plaah. En minä sitä epäile, rakkaus on sellainen asia, että se helposti jyrää alleen kaikki hauskemmat ja kivemmat tunteet. Toisaalta, mitäpä muutakaan tällainen ihminen voisi vastata jos vaimo ja lapsi ovat vieressä? ”Elämäni paras kesä oli kun 15-vuotiaana koko kesän vanhemmilta salaa heiluttelin peittoa naapurin kaksi vuotta vanhemman hyppyrinenäisen itsepaljastelua harrastelevan Marian kanssa”? Se olisi silmä mustana kuitenkin heti tai ainakin ”asiasta täytyisi puhua”.

Itselleni tämä kysymys on helppo. Ei ole lapsia, ei tarvitse vastata muutakaan geneeristä sentimentaalista soopaa, vaan itseltäni löytyy varmasti uniikki kesämuisto. Elämäni paras kesä, tarkemmin ottaen loppukesä, oli kun söin kuukauden putkeen makkaraa. Kyllä, makkaraa.

En muista vuotta, mutta ei sillä ole väliä, koska se ei tarinaan oleellisesti liity. Olin kuitenkin jo yliopistossa enkä edes ensimmäistä vuottani. Vietin kesät Lappeenrannassa solukämpässä ja kun en saanut kesätöitä, niin suoritin kesäopintoja ja haisin pahalta. Sellaista viatonta ja hauskaa, mutta vähän onttoa poikamiehen opiskelijaelämää. Päivällä ylös, lenkille, syömään, tietokonetta, koulua ja aamuyöllä nukkumaan.

Isoveljeni opiskeli samassa koulussa ja kun elokuun lehti revittiin kalenterista esille, alkoi yliopistossa taas fuksiaiset joihin isoveljeni osallistui järjestävänä osapuolena. Erään tällaisen session, viikonloppu saaressa opiskelijoiden kanssa, jälkeen hän tuli kämpilleni autolla ja virkkoi: ”Sain pelastettua monta korillista ylimääräistä ruokaa ja juomaa roskikselta! Eivät ne ole olleet lämpimässä kuin viikonlopun, eli ovat täysin syömäkelpoisia”. Hän otti päältä ensin sen mitä itse halusi ja jätti minulle loput. En muista tarkkoja lukuja, mutta minun osuuteni saaliista oli noin 5 litran purkkia täysmaitoa, sylillinen paahtoleipää ja noin 50 pakettia grillimakkaraa, joista pari taisi olla Kabanossia ja loput sitä ”jauhomakkaranakin” tunnettua ihan perinteistä hiillosmakkaraa.

Joku toinen olisi kieltäytynyt siksi kun ei tahdo tai siksi kun ruoka on seissyt viikonlopun lämpimässä. Paskan vitut, mä en ole niitä ihmisiä! Ei se ole miksikään mennyt! Pakkasin pakastimen ja jääkaappini täyteen herkkuja ja ihailin eräänä aamuna kalsareillani saalistani valon suodattuessa solukämpän paskaisista keittiöikkunoista sisälle. Hitto. Minulla on makkaraa. Paljon makkaraa. Harmillisesti en muista miten valmistin ensimmäiset makkarani, mutta uskoisin että olen paistanut ne pannulla ja syönyt jotain vanhoja ruoan tähteitä samalla. Niitä tähteitä, jotka eivät enää mahtuneet jääkaappiin ja piti äkkiä tuhota ennen (lisä)pilaantumista.

Kesän alussa edellinen kämppikseni oli muuttanut pois. Usein he tekivät sitä kun lähtivät kesätöihin, koska eivät halunneet turhaan maksaa kesältä vuokraa. Syksyn tullen hankkivat aina uuden kämpän. Etenkin kun kämppäni oli ”ensikämppä”, eli sellainen jonka saa kun solukämppää hakee ja jossa jokainen laittaa yksiöpaperit vetämään sisään päästyään. En minä. En jaksanut. Joten nautin opiskelujeni aikana yhteensä kymmenistä eri kämppiksistä. He lähtivät, minä jäin.

Elokuun koulun alun myötä aina joku uusi jamppa ilmestyi soluuni ja niin nytkin. Kyseessä ei edes ollut ihan märkäkorvafuksi, vaan useamman vuoden opiskelija, joka oli veljeni tavoin aktiivi ties missä ja vähän pelottava ihminen koripalloilijakavereineen. Hän oli kertonut veljelleni myöhemmin järkyttyneen ensimmäistä tapaamista jääkaappini, siis meidän yhteisen jääkaapin kanssa. Se kun oli pohjasta kattoon täynnä makkaraa, höttöleipää ja punaista maitoa. Hän oli ihan varma, että olen joko 200 kiloinen tai pian kuollut. Meinasin ollakin, kun minun piti tehdä tilaa hänen ruoilleen ja vetää tuplasatsia viikon ajan.