Blogi

Opetusministeriön työryhmä ehdottaa uudistusta korkeakoulujen opiskelijavalintoihin. Uudistus helpottaisi siirtymistä toiselta asteelta korkeakouluihin. Työryhmä ehdottaa, että opiskelijat valittaisiin ensisijaisesti ylioppilas- tai ammattikoulututkinnon perusteella. Henkilöt, jotka hakevat ensimmäistä opiskelupaikkaansa, saisivat suuremmat sisäänpääsymahdollisuudet, sillä erillinen valintamenettely henkilöille, joilla on jo opiskelpaikka korkeakoulussa, otettaisiin käyttöön.

Vanhana ylioppilaskuntapoliitikkona olen voimakkaasti tällaista vastaan. En usko, että tällainen systeemi muuttaisi mitään parempaan päin.

Miksi tällainen systeemi on huono?

1. Se pakottaa nuoret päättämään tulevaisuudestaan iässä, jolloin heidän pitäisi luvallisesti saada tehdä vääriä valintoja. Myöhemmin elämässä täytyy saada toinen mahdollisuus.

2. Koska valinta täytyy tehdä yhä aiemmin lisätäkseen korkeakouluun pääsemismahdollisuuksiaan, motivoituneiden vanhempien vaikutus näkyy lapsen kielivalinnoissa jo ala-astevaiheessa. Se ei kuulu tasa-arvoiseen yhteiskuntaan.

3. Päättötodistus kertoo enemmän henkilön kypsyysasteesta niiden vuosien ajalta, joista päättötodistuksessa kerrotaan, ei henkilön sopivuudesta johonkin tiettyyn koulutukseen. Pääsykoe antaa paremman vastauksen kysymykseen: “Olenko minä tarpeeksi motivoitunut hakeakseni juuri tähän koulutukseen?”

4. Ylioppilastutkinto on arvokas, mutta ensisijaisesti yleissivistävänä tutkintona sekin mittaa stressinsietokykyä – joka on yhä tärkeämpi valmius tämän päivän työelämässä.

5. Siirtyminen pääsykokeettomaan sisäänottoon ei välttämättä nopeuttaisi opiskelutahtia. Päinvastoin se voi pidentää opiskeluaikaa heille, jotka tajuavat tehneensä väärän valinnan.

6. Tämän päivän nuorien odotetaan olevan yhä enemmän tehokkaita ja tämä ehdotus on vain yksi monien joukossa, joka osoittaa tämän todeksi. Milloin yhteiskunta ottaisi parantaakseen paljon pahemman päinvastaisen ongelman, nimittäin nuorten psyykkisen pahoinvoinnin?

Muukalaisvihamieliset mielipiteet ovat saaneet aika paljon mediatilaa viime aikoina. Jopa kahden hallituspuolueen nuorisojärjestöjen puheenjohtajat ovat esiintyneet mediassa ja sanoneet, että maahanmuuttopolitiikkaa on hoidettu höllästi. Toinen heistä ehdottaa, että lopettaisimme kiintiöpakolaisten vastaanoton kokonaan. Toinen on sitä mieltä, että maahanmuuttajien integrointi on epäonnistunut, mutta ei esitä ongelmaan ratkaisua. Pelottavaa ja aika populistista. Tässä yritetään ilmeisesti voittaa ääniä perussuomalaisten kannattajilta näillä raukkamaisilla puheilla.

Suomalaisessa yhteiskunnassa nostetaan yhä useammin tapetille maahanmuuttajien kotouttamisen epäonnistuminen perustavanlaatuisena ongelmana. Riippumatta kuinka tämän ongelman ympärillä argumentoidaan, on kotouttamisen epäonnistuminen keskustelun polttopisteessä. Tämä epäonnistuminen on synnyttänyt esitetysti juurettomuutta, muukalaisten ja kansallisten suomalaisten kuilun, sekä muukalaisvihaa – ja näin vastakkainasetteluja luodaan, sekä rasismikin kehittyy tätä myötä. Monet tarjoavat ratkaisuksi muutettua integrointi- tai kotouttamispolitiikkaa – onnistuneella kotouttamisella erilaisuuskuilut ja muukalaisviha sitten katoaisivat. En usko, että tämä voi olla niin yksinkertaista.

On selvää, että Suomi tarvitsee kehittyvän kotouttamispolitiikan, joka lähtee ihmisten välisestä kohtaamisesta ja uteliaisuudesta toistemme erilaisuuksia ja samankaltaisuuksia kohtaan. Kuitenkin poliittinen ongelmanmuodostuksemme on väärä. Pohjimmainen ongelma on vastakkainasettelu ja rasismi, ei integraatio ensi kädessä.

Rasismia oli jo kauan ennen epäonnistunutta kotouttamispolitiikkaa, mikä voisikin tarkoittaa sitä, että rasismi on synnyttänyt epäonnistunutta integraatiota, eikä päinvastoin.

Olen sitä mieltä, että nyt on aika olla kanssaihmisyyden puolella, eikä hyväksyä muukalaisvihaa tai rasismia, mistä suunnasta tahansa se tuleekaan. Meidän kuuluisi rakentaa yhteiskunta, josta voimme olla ylpeitä – yhteiskunta, jossa kaikki ovat erilaisia, mutta yhtälailla arvokkaita. Onko se liikaa toivottu?

Ranskassa on kehitteillä kielto täysin peittäville hunnuille julkisilla paikoilla. Suomessa ei ole ainakaan vielä huhuiltu tosissaan moisien kieltojen perään, ja toivon ettei niin tule käymään vastaisuudessakaan. Suomessa uskonnonvapaus on perusoikeus ja pidän myös kieltoa uskontoon liittyviä symboleja tai vaatekappaleita kohtaan tätä vapautta rajoittavana tekijänä.

Luulen, että tällainen kielto olisi leimaava muslimitaustaisia naisia kohtaan. Kielto myös hankaloittaisi, eikä missään nimessä ainakaan parantaisi sellaisten naisten asemaa, joiden on pakko käyttää huntua.
Lainsäädäntö ei saa johtaa siihen, että osa naisista syrjäytyy vielä enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta, jos tällaista kieltoa jostain syystä alettaisiin puuhailla Suomeenkin.

Täysin peittävien huntujen käyttö ei ole myöskään mikään suuri yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, sen sijaan meidän tulisi antaa apua ja tukea jokaisessa yksittäisessä tapauksessa jos nainen on painostettu (syystä tai toisesta) käyttämään jotain tiettyä vaatekappaletta.

Rehellisesti kysyen – eikö meillä pitäisi demokraattisessa yhteiskunnassa olla oikeus pukea päällemme mitä haluamme? Jos joku haluaa kulkea haaremihousuissa (jotka eivät ohimennen sanoen ole oikein minun makuuni…), olkoon hänellä siihen täysi oikeus. Jos jollakulla on halu ja pokkaa käyttää valkoisia tennissukkia sandaalien kanssa, saa minulla olla siihen mielipide, mutta ei puuttumisoikeutta, eikä siis myöskään oikeutta kieltää sellaista pukeutumista.

Olen luonnollisesti kaikkea ihmisten sortoa vastaan, tässä tapauksessa naisia, mutta pukeutumiskoodeja säätäviä lakeja emme halua Suomeen!

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispaehdokkaat kokoontuivat paneelikeskusteluun Turussa maanantaina. Kukaan seitsemästä arkkipiispaehdokkaasta ei kannattanut sitä, että Suomen kirkko voisi vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Ainoastaan Turun hiippakunnan piispa Kari Mäkinen katsoi, että kirkko voisi siunata samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteita. Ehdokkaat argumentoivat kantojansa muun muassa kristillisellä avioliittokäsityksellä ja niillä ekumeenisilla ongelmilla, jotka olivat tulleet esiin Ruotsin kirkon piirissä.

Ruotsi hyväksyi viime syksynä samaa sukupuolta olevien avioliittolain. En ollut itse lainkaan yllättynyt. Ruotsi on aina ollut Suomea edellä vapaa-ajattelullisen yhteiskunnan kehityksessä. Samaan aikaan Suomi seisoo vierellä ja katsoo pelkurimaisena, unohtaen että elämme 2010-luvulla.

Suomessa ei ole vielä säädetty lakia sukupuolineutraalista avioliitosta. Olen sitä mieltä, että olisi korkea aika muuttaa tämä asiantila. Olen vakuuttunut, että ei ole olemassa kestäviä teologisia syitä sille, miksi samaa sukupuolta olevat henkilöt eivät voisi avioitua. Raamattu ei tunne samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliittoa vain siitä syystä, että sen kirjoitusaikaan kuvatunlaista avioliittoa ei ollut olemassa.

Läpi elämän kestävän, rakkaudelle ja uskollisuudelle perustuvan kahden ihmisen liiton tulisi kuulua sekä samaa että eri sukupuolta oleville pareille. Jos kirkko siis voi harkita siunaavansa samaa sukupuolta olevia pareja, voisi kirkko yhtä hyvin tunnustaa rekisteröidyn parisuhteen samanarvoisuuden avioliiton rinnalla.

Tottahan se on, että pappi vihkii parin avioliittoon, mutta itse parin avioliiton kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. Avioliitto kuuluu avioituneelle parille itselleen, ei kenellekään muulle.

Jos samaa sukupuolta olevia pareja aletaan vihkimään avioliittoon, ei avioliittoinstituutio suinkaan hajoa palasiksi. Päin vastoin, sen myötä kirkko todella näyttäytyisi ja olisi yksi niistä harvoista “huoneista”, jonne kaikki voisivat tulla samoilla ehdoilla, riippumatta siitä ketä he rakastavat.