Elämästä

Jack London, Mesisusi, kuudennen luvun lopusta.

Merisusi " Maailma on yhtä täynnä raakuutta kuin meri aaltoja. Toiset sairastavat toisesta, toiset toisesta. Siinä kaikki."

Van Weyden: " Mutta te, joka vain pilkkaatte ihmiselämää, ettekö te pane siihen mitään arvoa?"

"Arvoako? Mitä arvoa?" Hän katsoi minuun, ja vaikka hänen katseensa oli luja ja hänen silmänsä kylmät, niin olin sittenkin näkevinäni niissä kyynillistä hymyä. " Mitä arvoa? Millä tavalla te mittaatte sitä? Ja kuka arvioi sitä?"

" Minä", vastasin.

" No, minkä arvoinen se teidän mielestänne sitten on? Toisen henki, sitä minä tarkoitan. Sanokaa minkä arvoinen se on?"

Elämän arvo? Miten minä voisin sitä niin tarkalleen määritellä? Minun oli tavattoman vaikea lausua ajatukseni Susi-Larsenille, vaikka se ei muuten ollut yhtään minun heikko puoleni. Sittemmin olen päätellyt, että se osittein johtui miehen persoonallisuudesta, mutta etupäässä kuitenkin siitä, että hänen käsityskantansa oli aivan toinen kuin minun. Vaihtaessani ennen ajatuksia materialistien kanssa oli meillä ainakin ollut jokun yhteinen lähtökohta, mutta Susi-Larsenilla ja minulla ei ollut mitään yhteistä.Ehkäpä minua hämmastytti myös hänen alkukantainen luonnollisuutensa. Hän kävi aina suoraan käsiksi kysymykseen, riisti siltä kaikki liiat suvuseikat, ja teki sen niin itsevarmasti, että minä taistelin ikään kuin syvässä vedessä ilman minkäänlaista pohjaa. Elämän arvo? MItenkä voisin vain ilman muuta vastata siihen kysymykseen? Elämän pyhyys oli minusta ollut itsestään selvä asia. Että sillä oli sisäinen arvo, oli totuus, jota en koskaan ollut osannut epäillä. mutta kun hän nyt epäili tätä totuutta. jäin minä vastausta vaille.

" Mehän puhuimme siitä eilen", hän sanoi. " Minä väitin, että elämä on vain hapatus, käyteaine, joka nielee elämää voidakseen elää. Minä väitin myöskin, ettei eläminen ollut mitään muuta kuin hyvin menestyvää eläimellisyyttä. Jos otamme huomioon sen, mitä on tarjonta ja mitä kysytään, niin elämä on kaikkein halvinta maailmassa. Täällä on vain niin ja niin paljon vettä, niin ja niin paljon maata , niin ja niin paljon ilmaa, mutta kuinka monta elämää syntyy maailmaan. sitä on mahdotonta laskea. Luonto on suuri tuhlari. Ajatelkaahan kaloja ja niiden miljoonia mätimunia! Ja ajatelkaahan vain itseännekin ja minua! Miljoonat elämät voisivat meistäkin saada alkunsa. Jos meillä vain olisi aikaa ja tilaisuutta käyttää hyväksemme jokaista hitusta elämää itsessämme, niin voisimme antaa elämän kokonaisille kansoille ja kansoittaa kokonaisia maita. Elämä? Pah! Sillä ei ole mitään arvoa. Kaikista arvottomista asioista se on kaikkei arvottomin. Kaikkialla se kulkee kuin kerjäläinen. Luonto sirottelee sitä kaikkialle molemmine käsin. Siihen, missä olisi vain yhdelle sijaa, se kylvää tuhansia, ja siksi toinen elämä syö toisen, kunnes vain voimakkaimmat ja ahneimmat jäävät jäljelle."

" Te olette lukenut Darwinia", sanoin minä. " Mutta te olette käsittänyt hänet väärin, jos teette sen johtopäätöksen, että olemassaolon taistelu antaa teille oikeuden tuhota turhanpäiten elämää."

Hän kohautti olkapäitään. " Te tiedätte että tuo teidän mielipiteenne kohdistuu vain ihmiselämään, sillä te tuhoatte yhtä paljon lihaa ja lintuja ja kaloja kuin minäkin tai kuka muu tahansa. Ihmisen elämä ei kuitenkaan eroa millään tavalla eläinten elämästä, vaikka se teistä siltä tuntuukin ja vaikka luulette voivanne näyttää toteen, miksi minä siis säästäisin elämää, joka on niin arvotonta? On olemassa enemmän merimiehiä kuin laivoissa tarvitaan, enemmän työmiehiä kuin työpajoissa ja konehuoneissa voidaan käyttää. Te, joka asutte kaupungissa, tiedätte tietysti, että te sijoitatte kaikki köyhät syrjäkaduille ja annatte nälänhädän ja ruttotaudin raivota heidän parissaan, ja kuitenkin on olemassa enemmän köyhiä kuin mistä te voitte pitää huolta- sellaisia, jotka kuolevat leivän ja lihan (se on tuhotun elämän) puutteessa. Oletteko koskaan käynyt Lontoon telakoilla ja nähnyt ihmisten tappelevan työstä kuin villipedot?"

Hän astui portaiden luo, mutta käänsi siinä päätää ja sanoi: " Ettekö tiedä, ettei elämällä ole muuta arvoa kuin se , minkä se itse antaa itselleen? Ja tietysti se antaa itselleen liian suuren arvon, sillä sen täytyy olla puolueellinen itseänsä kohtaan. Ajatelkaa laivamiestä tuolla ylhäällä. Hän piti kiinni köydestä niin lujasti, kuin hän olisi ollut kallisarvoisempi kuin timantti tai rubiini. Oliko hän teille niin kallisarvoinen? Ei. Minulle? Ei tietenkään. Itselleen? Oli. Mutta minä en hyväksy hänen arvioimistaan. Hän arvaa oman arvonsa liian suureksi. On niin lukemattoman monta elämää, jotka haluavat päästä maailmaan. Jos hän olisi pudonnut alas ja hänen aivonsa olisivat vuotaneet kannelle niin kuin hunaja kennosta, niin maailmalle ei olisi koitunut siitä mitään vahinkoa. Maailmalle hän ei merkinnyt mitään. Maailmassa on aivan liian monta elämää tarjona. Vain hänelle itselleen oli hänen elämällään arvoa, ja todisteena siitä, kuinka arvoton tämäkin arvo on itsessään, on se , ettei hän kuoltuaan edes tiedä kadottaneensa elämäästä. Hän oli vain itse antanut itselleen suuremman arvon kuin timanteille tai rubiineille. Mutta timantit ja rubiiinit ovat olleet ja menneet. ne ajelehtivat kannella ja ämpärillinen metivettä voi huuhtoa ne mereen, eikä hän edes tiedä, että timantit ja rubiinit ovat hukkaan menneet. Hän ei kadota mitään, sillä samalla kun elämä häneltä häviää, ei hän enää tiedä mitä tappio merkitsee. Ettekö te sitä ymmärrä? Mitä te tähän voitte vastata?"

"Että te ainakin olette johdonmukainen."