Kansallistamisesta (julk. 28.09.13)

Kauan on kulunut siitä, kun kansan enemmistö tunnisti kapitalistisen talousjärjestelmän köyhyyttä ja epävarmuutta aiheuttavan luonteen, ja oli valmis hyväksymään kansallistamistoimenpiteiden välttämättömyyden.

Aloilla, joilla on huomattavaa merkitystä koko kansantaloudelle, sallitaan edelleen yleisten etujen kustannuksella tehtävän voittoa.

Vuosikymmeniä kansallistamiskysymystä on erillaisin verukkein viivästetty.

Milloin kommunistit olisivat suunnitelleet Helsingin valtausta, tai sosialisoinnin edellytyksiä ja mahdollisuuksia ei vielä oltu tutkittu riittävästi; aina ovat demokratian viholliset vastustaneet kaikkia kansallistamiseen johtavia toimenpiteitä.

Miljardeja ja taas miljardeja ovat suurpääoman herrat lykänneet propagandaan ja jarrutustoimintaan, oikeuslaitoksen tukiessa omistavan luokan etuja taustalla.

Kansallistaminen vaikuttaisi kansantalouteen kohottavasti nimenomaan nykyisissä oloissa, joissa tuotanto on keskittynyt monopolipomojen haltuun, jotka nyhtävät kansantaloudesta voittoa huolehtimatta kansantalouden yleiseduista.

Kun nämä tuotantolaitokset ja suurpankit otettaisiin täydellisesti kansakunnan haltuun, niiden toiminta kyettäisiin ohjaamaan kansan palvelukseen eikä yksityisen voitontavoittelijan tiliä kartuttamaan.

Arviolta kymmenkunta “perhettä” hallitsee Suomea. Siten jo tusinan suuryhtiön ja muutaman pankin kansallistaminen johtaisi suurpääoman vallan murtamiseen ja tärkeimpien tuotantoalojen saattamiseen suunnitelmallisuuden piiriin.

Tämäkin olisi tietenkin vielä pieni askel, mutta näiden toimenpiteiden tervehdyttävä vaikutus kansantalouteen olisi kuitenkin mitä ilmeisin. Tuotanto nopeutuisi, työntekijän kustannuksella ei kiskottaisi voittoa ja pienet sekä keskisuuret yritykset kukostaisivat.

Tarve konkreettiselle, huolellisesti tutkitulle lakiehdotukselle on huutava. SKDL teki tälläisen muinaisina 1940-luvun aikoina, ja sai demareiden vastustuksen eteensä. Tämä siitä huolimatta, että tuolloin sosialidemokraattien lähiajan ohjelmassa kannatettiin talouselämän kohottamista kansanvaltaistamisen kautta.

Oli enteellistä, että demarit ehdottivat “kokeilemaan” kansallistamista aloilla, joilla ei ollut suurta merkitystä kansantaloudelle. Näin vaikutusten ajateltiin jäävän liian vähäisiksi, ja kansallistamiskysymyksen voitavan haudata päiväjärjestyksestä.

Mistä tälläinen vastustus sitten on saattanut johtua? Kenties takana piilee niinkin yksinkertainen asia, kuin yksityispankkien ja suursijoittajien uhkaukset. Kauppalehdessä 27.03.1947, siis hyvin kauan ennen nykyhallituksen salamyhkäisiä talousneuvotteluja, kertoi tuolloinen ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö, Matti Virkkunen Amerikassa käynnistään seuraavaa:

“Niissä neuvotteluissa, joita Suomen puolesta Export-Import Bankin kanssa käytiin, annettiin aivan selvästi ymmärtää, että sosialisointia tarkoittavat toimenpiteet Suomessa voisivat lopettaa oikeuden jatkuvasti käyttää myönnettävää luottoa.
Myöskin kaikki yksityispankit, joiden kanssa luotoista keskusteltiin, korostivat, että on tärkeätä myöskin ulkomaalaisen luotonsaannin kannalta, että yksityisyritteliäisyyteen pohjautuva taloudellinen järjestelmä edellen tulisi jatkumaan Suomessa. Kaikki kokeilut tässä suhteessa olisivat omiaan vaikeuttamaan luoton myöntämistä.”

Käännettynä tilit suljetaan ja tarvittaessa lähetetään aseelliset joukot “palauttamaan demokratia”.

Kapitalistien vastarinta jouduttaisiin murtamaan toimenpiteillä, jotka “sivistyneet” maat leimaisivat “totalitäärisen” järjestelmän aiheuttamiksi. Historia on näyttänyt, kuinka sanoja säästämättä, tarvittaessa aseisiin tarttuen, kapitalistit ovat nousseet kansanenemmistöä vastaan sen vaadittua osuuttaan työpanoksestaan.

“Demokraattinen sosialismi” on vain äänestäjille kohteliaisuudesta esitetty lohdutuksen sana. Kolmatta tietä ei ole. On joko kuljettava edistyksen ja vapauden sosialistista tietä kohti kommunistista yhteiskuntaa, tai (jälleen) sopeuduttava tuotteen valtaan tuottajaan nähden, sorron ja epätasa-arvon kilpailuyhteiskunnan kurjuuteen. Elämä on, vai mitä?

Voidaanko porvarillisessa demokratiassa toteuttaa totaalinen taloudellinen demokratia?

Alan yhä enemmän kallistua ajatukseen ulkoparlamentaarisen painostuksen voimasta. Suurimmat edistyksen askeleet eivät ole toteutuneet parlamentaarisin keinoin, siten on vain vahvistettu jo hyväksytty.

Mutta paljonko vaaditaan nykypolvelta, jotta barrikadit ja mielenosoitukset palaavat kaduille? Yksin kukaan ei varmasti siihen lähde. Kansandemokratia on edelleen teoria.