Elämänedustajan manifesti

Kauan on kulunut siitä, kun kansan enemmistö tunnisti kapitalistisen talousjärjestelmän köyhyyttä ja epävarmuutta aiheuttavan luonteen, ja oli valmis hyväksymään kansallistamistoimenpiteiden välttämättömyyden.

Aloilla, joilla on huomattavaa merkitystä koko kansantaloudelle, sallitaan edelleen yleisten etujen kustannuksella tehtävän voittoa.

Vuosikymmeniä kansallistamiskysymystä on erillaisin verukkein viivästetty.

Milloin kommunistit olisivat suunnitelleet Helsingin valtausta, tai sosialisoinnin edellytyksiä ja mahdollisuuksia ei vielä oltu tutkittu riittävästi; aina ovat demokratian viholliset vastustaneet kaikkia kansallistamiseen johtavia toimenpiteitä.

Miljardeja ja taas miljardeja ovat suurpääoman herrat lykänneet propagandaan ja jarrutustoimintaan, oikeuslaitoksen tukiessa omistavan luokan etuja taustalla.

Kansallistaminen vaikuttaisi kansantalouteen kohottavasti nimenomaan nykyisissä oloissa, joissa tuotanto on keskittynyt monopolipomojen haltuun, jotka nyhtävät kansantaloudesta voittoa huolehtimatta kansantalouden yleiseduista.

Kun nämä tuotantolaitokset ja suurpankit otettaisiin täydellisesti kansakunnan haltuun, niiden toiminta kyettäisiin ohjaamaan kansan palvelukseen eikä yksityisen voitontavoittelijan tiliä kartuttamaan.

Arviolta kymmenkunta “perhettä” hallitsee Suomea. Siten jo tusinan suuryhtiön ja muutaman pankin kansallistaminen johtaisi suurpääoman vallan murtamiseen ja tärkeimpien tuotantoalojen saattamiseen suunnitelmallisuuden piiriin.

Tämäkin olisi tietenkin vielä pieni askel, mutta näiden toimenpiteiden tervehdyttävä vaikutus kansantalouteen olisi kuitenkin mitä ilmeisin. Tuotanto nopeutuisi, työntekijän kustannuksella ei kiskottaisi voittoa ja pienet sekä keskisuuret yritykset kukostaisivat.

Tarve konkreettiselle, huolellisesti tutkitulle lakiehdotukselle on huutava. SKDL teki tälläisen muinaisina 1940-luvun aikoina, ja sai demareiden vastustuksen eteensä. Tämä siitä huolimatta, että tuolloin sosialidemokraattien lähiajan ohjelmassa kannatettiin talouselämän kohottamista kansanvaltaistamisen kautta.

Oli enteellistä, että demarit ehdottivat “kokeilemaan” kansallistamista aloilla, joilla ei ollut suurta merkitystä kansantaloudelle. Näin vaikutusten ajateltiin jäävän liian vähäisiksi, ja kansallistamiskysymyksen voitavan haudata päiväjärjestyksestä.

Mistä tälläinen vastustus sitten on saattanut johtua? Kenties takana piilee niinkin yksinkertainen asia, kuin yksityispankkien ja suursijoittajien uhkaukset. Kauppalehdessä 27.03.1947, siis hyvin kauan ennen nykyhallituksen salamyhkäisiä talousneuvotteluja, kertoi tuolloinen ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö, Matti Virkkunen Amerikassa käynnistään seuraavaa:

“Niissä neuvotteluissa, joita Suomen puolesta Export-Import Bankin kanssa käytiin, annettiin aivan selvästi ymmärtää, että sosialisointia tarkoittavat toimenpiteet Suomessa voisivat lopettaa oikeuden jatkuvasti käyttää myönnettävää luottoa.
Myöskin kaikki yksityispankit, joiden kanssa luotoista keskusteltiin, korostivat, että on tärkeätä myöskin ulkomaalaisen luotonsaannin kannalta, että yksityisyritteliäisyyteen pohjautuva taloudellinen järjestelmä edellen tulisi jatkumaan Suomessa. Kaikki kokeilut tässä suhteessa olisivat omiaan vaikeuttamaan luoton myöntämistä.”

Käännettynä tilit suljetaan ja tarvittaessa lähetetään aseelliset joukot “palauttamaan demokratia”.

Kapitalistien vastarinta jouduttaisiin murtamaan toimenpiteillä, jotka “sivistyneet” maat leimaisivat “totalitäärisen” järjestelmän aiheuttamiksi. Historia on näyttänyt, kuinka sanoja säästämättä, tarvittaessa aseisiin tarttuen, kapitalistit ovat nousseet kansanenemmistöä vastaan sen vaadittua osuuttaan työpanoksestaan.

“Demokraattinen sosialismi” on vain äänestäjille kohteliaisuudesta esitetty lohdutuksen sana. Kolmatta tietä ei ole. On joko kuljettava edistyksen ja vapauden sosialistista tietä kohti kommunistista yhteiskuntaa, tai (jälleen) sopeuduttava tuotteen valtaan tuottajaan nähden, sorron ja epätasa-arvon kilpailuyhteiskunnan kurjuuteen. Elämä on, vai mitä?

Voidaanko porvarillisessa demokratiassa toteuttaa totaalinen taloudellinen demokratia?

Alan yhä enemmän kallistua ajatukseen ulkoparlamentaarisen painostuksen voimasta. Suurimmat edistyksen askeleet eivät ole toteutuneet parlamentaarisin keinoin, siten on vain vahvistettu jo hyväksytty.

Mutta paljonko vaaditaan nykypolvelta, jotta barrikadit ja mielenosoitukset palaavat kaduille? Yksin kukaan ei varmasti siihen lähde. Kansandemokratia on edelleen teoria.

Yhteiskunnallinen hyökyaalto ei yllä sitten millään meille saakka huolimatta silmiinpistävästä muutoksen tarpeesta, jonka valtajärjestelmän rakennekriisi tuottaa.

Monopolien ja valtion liitto on vahvistunut, ja Suomen porvaristo on oppinut tekemään oikealla hetkellä myönnytyksiä sekä tekemään vasemmistoa tyydyttäviä uudistuksia.

Väistämättä mieleeni tulee Saksalainen sosiologi, Ralf Dahrendorf, joka kirjoitti yhteiskunnallisten selkkausten sääntelypolitiikasta. Hänen näkemyksensä herättivät kiinnostusta 1960-luvulla. Dahrendorf kehoitti hyväksymään luokkataistelun välttämättömyyden ja näkemään sen myönteisen vaikutuksen yhteiskunnallisessa kehityksessä. Hän varoitti yhteiskunnassa vallitsevan näennäisen rauhan petollisuudesta, ja esitti toimenpiteitä luokkataistelun taltuttamiseksi ja protestiliikkeiden vaientamiseksi.

“Tämmöiset pysyvästi ulkopuoliset alistuvuusryhmät ovat omiaan käymään yhä radikaalimmiksi, tuomaan väkivallan ainesta poliittiseen konflitiin sekä pyrkimään kaikkien hallitsevuusasemassa olevien vaihtamiseen kertaheitolla, ellei suorastaan koko poliittisen konfliktin puitteiden uusimiseen…”

Johtopäätös oli tämä; mitä vallankumouksellisempi puolue on, sitä välttämättömämpää on saada se hallitusvastuuseen.
Myös hajotuspolitiikkana tunnettu ilmiö on toiminut erinomaisesti. “Pysyvän vähemmistön” puolueet (puolueet joita usein enemmistö äänestää, mutta joita ei päästetä vallankahvaan) sitoutetaan noudattamaan “pelisääntöjä”, ja yhteiskunnalliset selkkaukset institutionalisoidaan.

Tämä on johtanut siihen, että taloudelliset edut on hämärretty poliittisista ja kokonaistavoitteet on jaettu niin useaan osatavoitteeseen, että niiden luokkaolemus on täysin häivytetty näkyvistä.

Dahrendorf kirjoitti, että kokonaistavoitteiden pirstominen osatavoitteiksi, osapuolten asettaminen ratkaisijaksi ja toisarvoiset myönnytykset tuovat oikeistolle merkittäviä poliittisia etuja.

Mainittakoon, että Suomessa, Jollaksessa, järjestettiin kesällä 1964 suljettu seminaari, jossa käsiteltiin “kansallisen ajattelun “kysymyksiä ja sisäpoliittista strategiaa. Osanottajat olivat johtavia suomalaisia sosiologeja ja huomattavia poliitikkoja. Keskeisin keskustelun aihe oli yhteiskunnallisten selkkausten sääntelyteorian suositukset. Kuinka ollakaan, SKP:n edustajat otettiin hallitukseen vuonna 1966. Hallituskumppanit olivat kuitenkin jo liian sidoksissa vallitsevaan järjestelmään, ja edistykselliselle politiikalle ei näin ollen ollut riittävästi edellytyksiä.

Monopolien toimenpiteet saavuttaa tarvitsemansa varat maan taloudellisen rakenteen uudistamiseksi työtätekevien kulutuksen kustannuksella olivat niin härskit, että molempien työväenpuolueiden saaminen hallitukseen kävi välttämättömäksi, jotta tilanne ei olisi kärjistynyt hallitsemattomaksi. Mauno Koivisto sanoikin, että kommunistit kannattaisi ottaa hallitukseen, ennen kuin heidän järjestämiin mielenosoituksiin jouduttaisiin puuttumaan.

Vuonna 1970 kommunistien ylimääräisessä puoluekokouksessa todettiin, että huolimatta työtätekeville saavutetuista myönteisistä tuloksista, hallituspolitiikka ei ollut suuntautunut suurpääomaa vastaan, ja siksi hallitukseen osallistuminen oli edistänyt vain vähän puolueen päälinjan toteutumista. Edustajakokouksen (-74?) poliittisessa asiakirjassa kommentoitiin, että sekä eduskunnassa että hallituksessa oltiin tarpeettomasti mukauduttu muiden hallituspuolueiden vaatimuksiin, ja että vaatimusten kielteisiä puolia ei oltu selvitetty riittävästi.

Tästä kaikesta jää ajatus, että Vasemmistoliitonkin tänään tulisi luoda kansan suuren enemmistön etuja vastaava strategia vastapainoksi oikeiston ovelille taktisille laskelmille. Ja niitä hallituskumppaneita kannattaisi vilkuilla myös.

Vasemmistoliitto järjesti kyselyn EU:ta [url=http://us1.campaign-archive1.com/?u=d372a43b8c0f25ce08fc34adf&id=63275524e9 ]Linkki[/url] vaalien lähestyessä vääjäämättömästi. Allekirjoittanut sai mahdollisuuden aatteelliseen paasaukseen, ja nyt jaan näkemykseni, millaisia vaaliteemoja Vasemmistoliitto voisi harkita. Kyselyn kommentti-osio oli rajattu, enkä laiskuuttani tee täydennyksiä. Näin lukija saa raa’an alkuperäis’ version nähtäväkseen.

Sosiaalisesti oikeudenmukainen ja ympäristöystävällinen Eurooppa

1. Suomesta ilmasto- ja ympäristöpoliittinen edelläkävijä

Suomen tulee edistää esimerkillään uusiutuvia energiamuotoja ja hajautettua pientuotantoa kivihiilen, turpeen ja ydinvoimaan sijaan. Suomen on varattava riittävästi resursseja omaan päästövähennystyöhön.

2. Kulttuuri kunniaan

Suomi on aina ollut kulttuuririkas maa. Eurooppa on kulttuurillinen helmi maailman mitassa.

Suomessa elävän ja monipuolisen kulttuurielämän tukemiseksi on varattava riittävästi resursseja kulttuuritoimelle, jatkettava lähikirjastoverkojen kehittämistä, tuettava niin ammattitekijöitä kuin vapaita ryhmiä kaupunkien avustus-, tila- ja lupapolitiikan kautta sekä annettava tukea myös kansalaisista lähtevälle omaehtoiselle kulttuurille.

3. Koulutuksesta tasa-arvoista

Opetusohjelma suosii porvarillisen luokan kasvatteja. Tähän on tehtävä stoppi.

Lisäkommentti:

Järjestelmä on kestämätön ja vaatii vallankumouksellista muutosta sosialismiin (, ja sen kautta kommunismiin). Myös eurooppa-keskustelussa pätevät marxismin-leninismin teoriat.

Eu on valitettavasti alusta saakka ollut eliitin projekti. Uusi, sosialistinen unioni on välttämätön. Voidaanko tämä saavuttaa väkivallattomasti kapitalistista järjestelmää tuhoamatta? Tuskin.

Valtion vuosikymmeniä jatkuneet tuet suurpääomalle ja työehtosopimuspolitiikka ovat naulanneet tuloerot pysyvästi maamme arkitodellisuuteen. Tuloerojen kasvu ei sinänsä ole uutinen, kyllästyneenä kansalainen voi vain todeta lukujen nousun.

Kapitalistisen yhteiskunnan ainoana kannustimena toimii raha – rahan yhteys valtaan. Jos kaikilla olisi yhtenevät tulot, yritteliäisyys kärsisi ja yhteiskunta lamaantuisi, meille hoetaan. Vastuunalaiset tehtävät jäisivät ilman tekijöitä, koska niistä ei saisi enempää kuin muistakaan tehtävistä, sanotaan. Kun ihmisen perustarpeet ja arvonanto yhteisön silmissä ovat riippuvaiset rahasta, ei tälläisen asenteen ruokinta tuota vaikeuksia. Solidaarisuus, luovuus saati rehellisyys eivät paina kapitalismissa minkään vertaa. Pääarvona solidaarisuus on kapitalististen arvojen vastakohta, jonka tuhoamiseksi kapitalismin ylläpitäjät antavat lähes kaiken energiansa.

Sitten on työ. Työ on ihmisen perustarve, jotkut sanoisivat jopa, elämän tarkoitus.

Työn luonne ratkaisee. Epätarkoituksenmukainen työ ja ahdas asuminen johtavat usein todellisuuden pakoon tyhjänpäiväisen viihteen sekä alkoholin syleilyssä. Toisaalta, jos työ koetaan mielekkääksi, rakentavaksi, ja koetaan yhdenvertaisuutta työyhteisössä, ihminen tuntee “kokonaisuutta”. Tyhjänpäiväinen tarpeiden mainonta ja rahan merkitys vähenevät. Joten… Entä jos perustarpeet taattaisiin kaikille?

Yhteiskunta ei kykene järjestelemään ihmisten henkisten ominaisuuksien aiheuttamaa tietynlaista eriarvoisuutta, mutta välttämättömät materialistiset tarpeet se kykenee järjestämään. Näkemykseni on, että useimmat yhteiskunnalliset palvelut tulisi järjestää ilmaiseksi. Näitä ovat mm. terveydenhuolto, liikenne ja asuminen, muutaman mainitakseni.

Siteeraan Klaus Mäkelän toimittamaa kirjaa Ilmaiseksi;

“Maksulle on pyritty antamaan pyhyyttä luovaa merkitystä.
Jos maksu otetaan pois, palvelu menettää pyhyytensä ja arvostuksensa, se profanoituu (profaani = epäpyhä, maallinen. AM)
Mutta maksuttomilla palveluilla ei tulisikaan olla mitään pyhyyttä, yhtä vähän kuin maantien asfaltilla, kun sitä kävellään maksutta. Näiden palvelusten on oltava kuin ilma ympärillämme vapaasti hengitettävissä ja aistittavissa ja käytettävissä.
—
Siirryttäessä maksuttomiin palveluksiin käytettävissä olevat tulot lisääntyvät eniten köyhimmällä väestöllä. Maksuttomat palvelut poistavat osaltaan rahan merkitystä yhteiskunnassa. Maksuihin ja niiden perimiseen liittyvä uhka ja valvonta voidaan poistaa.”

Jokaiselle varmistettaisiin asialliset asuintilat, suhdanteista riippumaton työn jatkuvuus ja lisäksi mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen. Kansantulon kasvun tärkeilevän humalahakuisen luonteen sijaan keskiöön nousisivat keskustelut siitä, mistä kansantulo muodostuu ja kuinka se jaettaisiin.

Tehokkuusajatteluun tottuneelle kapitalistiselle järjestelmälle tämä tietenkin vaikuttaa käsittämättömältä. Mutta rahan merkityksen heikkeneminen tyydytyksen tuojana korvautuisi kanssakäymisen ja sisäisen luovuuden vapautumisen voimalla. Ihminen saisi vapautensa, itsetuntonsa ensimmäisen kerran.

Taloudellisen tasa-arvon myötä uudet mahdollisuudet avautuisivat ihmiskunnalle. Jokaista valveillaoloa ei hukattaisi taloudelliseen voitontavoitteluun. Olisiko raha edelleen ainoa motivoiva tekijä jos ihmisten perustarpeet taattaisiin? Kadottaisimmeko kiihkon yrittämiselle ja vastuun kantamiselle?

En usko tähän mahdollisuuteen. Ihmisen luonne osoittaa asian olevan toisin. Ilman yhteistyötä ja solidaarisuutta ihminen ei olisi mitä hän tänään on. Yksin rahan kannustimella ei ylläpidetä hyvinvointi(?)valtiota, eikä pidemmällä tähtäimellä motivaatiota yleensä. Tämän korjaamiseksi on mm. lisätty taloudellista kannustusta peruspalveluiden yksityistämisillä ja suuryritysten veronkevennyksillä. Tulokset ovat havaittavissamme.

Kasvatusjärjestelmämme ja tiedotuskanavamme, joita hallitsevat pääomavirrat, ovat alistaneet ihmisen kuvittelemaan yksilöllisyyden merkitsevän yksinomaan vapautta, vapautta ilman vastuuta. Monia muitakin valheita meille syötetään.

On odotettavissa, että suurpääomat ryhtyvät vastatoimiin, jos heidän toiminta-alueeseen ja toimintaperiaatteisiin kajotaan valtion taholta; joukkojen tietoisuutta mädännetään kapitalistisella tiedotusmonopolilla tyytymättömyyttä ja työttömyyttä ruokkien. Poliitikot jähmettyvät ja kansa ulisee takaisin kahleitansa. Täten tiedon jakaminen syy -ja seuraussuhteista nousee merkityksessään.

Monivaiheinen ja laajamittainen työ kansalaisten tietoisuuden kasvua vastaan ja välinpitämättömyyden ylläpito tulee murtaa johdonmukaisella, päämäärätietoisella tavalla.
Sillä pahinta on tietämättömyys.