Elämänedustajan manifesti

Kun aiemmin painotettiin pyrkimyksiä saada työntekijät ja työttömät kinastelemaan keskenään, niin nykyisin voi havaita tavoiteltavan lisäksi kunnan ja heikosti toimeentulevien ihmisten välien tulehtumista. Yhteiskunnalliset muutokset ovat menossa väärään suuntaan, jos palvelut kohdistuvat yksityistämisen toimesta jatkossa suuriin kaupunkeihin. Toimeentulon tasosta ja toimenkuvasta riippumatta ihmisten tulisi tuoda äänensä yhdessä esiin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Heillä joilla on taloudellinen valta, on todellinen valta. Meidän mahdollisuutemme vaikuttaa talousrakenteisiin – valta vaikuttaa meitä koskeviin päätöksiin – työpaikalla tai arjessa, on estetty. Silloin kun koko kansa pääsee osalliseksi päätöksenteosta, voimme todella kokea yhteiskunnan päämäärät omiksemme.

Epämiellyttävä vieraantumisen tunne kaikesta ympäröivästä saa meidät epätoivoisina etsimään tarkoitusta metafyysisestä ja yhdenmukaisuudesta, näin aiheuttaen yksilöllisyytemme menetyksen. Juuri tämä vieraantuminen on yksi hallitseva osa kapitalistista talousjärjestelmää, järjestelmää, joka ei vastaa meidän pyrkimyksiämme. Kapitalistisessa talousjärjestelmässä ihminen on rakenteiden orja.

Erich Fromm (1900-1980) oli kansainvälisesti arvostettu saksalais-amerikkalainen psykoanalyyttisen opin kehittäjä, humanistifilosofi, sosialisti sekä tietokirjailija. Frommin mukaan ihmisen etsiessä poispääsyä epämiellyttävistä tuntemuksistaan hänelle jää kaksi vaihtoehtoa: joko hän alistuu ja omaksuu minän ulkopuolisia arvoja ja oman yksilöllisyytensä ylittäviä päämääriä tai hän pyrkii välittömään suhteeseen toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Alistuminen ei pelasta ihmistä tästä negatiivisen vapauden esiin tuomasta ongelmasta, vaan alistuminen on luopumista yksilöllisestä minästä ja siten myös vapaudesta.

Kamppailu ylikansallista pääomaa ja talouden suuromistajien päätösvaltaa vastaan on yhteinen tehtävämme. Asennekulttuuri jota kapitalismi syöttää meille, että palkkariiston alla työtätekevät olisivat tulojen mukaan eroteltavissa toisistaan, ja että joku meistä olisi toista huonompi, on murennettava. Vaatimukset demokratiasta tulee ulottaa välittömästi talouden piiriin. Yksikin ääni kuuluu lujemmin kuin kymmenentuhannen hiljaa olevan, sanoi jo aikoinaan keisari Napoleon.

Tiheään tahtiin eri arvostetut tutkivat tahot tuovat esille, että valtion velka on keskitasoa Euroopan mittakaavassa ja valtion saatavat ovat mittavat. Rahasta ei ole pula, kansan edun mukaisesta poliittisesta tahdosta puolestaan on huutava pula. Valtion tuet kunnilta riistettyään päättävät tahot voivat osoittaa sortuvia kunnallisia palveluja sormellaan ja sanoa että vain yksityistäminen toimii. Tälläisillä yksinkertaistavilla, lyhytnäköisillä toimilla varmistetaan yhtiöiden voitot ilman työllistävää vaikutusta.

Vastavoimana olemme me, Suomen kansalaiset. Meidän tulee tukea toisiamme ja ammattiliittoja tavoiteltaessa oikeudenmukaista hyvinvointivaltiota, jossa myös taloudellinen demokratia kukoistaa. Punalippu ylös ja hyvää Vappua!

Työttömyys koskettaa edelleen yhä laajempaa väestöä, ei yksin alempaa sosiaaliluokkaa. Yliopisto -tai opistotason koulutuksen saaneet vanhemmat eivät voi tuudittautua lastensa aineellisen elämän varmuuteen. He eivät voi olla varmoja, että edes ahkeran opiskelun kautta heidän lastensa työnsaanti olisi turvattu. Tästä turhauttavasta tilanteesta nykyihmisillä on omakohtainen kokemus.

Kaikesta huolimatta on silti muistutettava, että koulutus antaa välineet työnsaantiin ja ihmisenä selviytymiseen yhteiskunnassa yleensä. Valistuneen sosiaalipolitiikan tulee korostaa, että työelämässä selviytyminen on vain osa ihmisen kohtaamia tulevaisuuden haasteita.

– Koulutus on pääoma, jolla sinänsä on itseisarvoa, kommentoi aikanaan kauppa -ja teollisuusministeri Pirkko Työläjärvi. Yhden asian oppiminen edesauttaa toisenkin oppimista.

Toisinaan hyvässä asemassa olevien kansalaisten kuulee vastustavan julkisen sektorin kehittämistä ja laajentamista. Erityisesti heidän odottaisi olevan korkeamman veroasteen kannattajia, sillä juuri nimenomaan heidänhän lapsilleen, tulevaisuuden lääkäreille ja insinööreille, olisi tuolloin turvattu työpaikka. Yksityinen sektori ei kasvavaa koulutettujen määrää kykene yksin työllistämään.

Yhteenvetona voimme todeta, että koulutuksesta leikkaaminen ja julkisen sektorin vastustaminen ovat tietämättömyyden, ahneuden ja asennevamman vastarintaa edistystä ja hyvinvointia vastaan. Julkisen sektorin suojeleminen ja kehittäminen ovat jokaisen kansalaisen etu.

RIKKAAT laittavat vaivalla hankkimansa omaisuutensa meidän hyväksemme eteenpäin sijoittamalla ja luomalla työpaikkoja - tämä on kenties yleisin puolustuspuhe oikeiston taholta varakkaiden verottamista vastaan. Puhumattakaan siitä sosialistisesta ajatuksesta, että kansalaiset johtaisivat yhteiskuntaa itsenäisesti, ilman kapitalisteja.

Mutta onko "heidän" rahansa ensinkään heidän? Ja tarvitsemmeko todella rikkaita pitämään taloutta yllä?

Ensin lienee oleellista tarkentaa, mitä tarkoittaa olla "rikas".

Porsaita ovat he kaikki

Muutama vuosi takaperin, eräs onneton Yhdysvaltain kansallisen komitean puheenjohtaja Michael Steele omasi tarpeeksi röyhkeyttä sanoakseen, että miljoonan dollarin (934 863 euroa) palkka ei ole paljon rahaa. Verojen jälkeen, tottakai, tämä väki vie kotiin vain 600,000 dollaria ja hilut päälle joka vuosi. Kuinkahan he pärjäävät?

Todellisuus on, että vain murto-osa yhdestä prosentista koko väestöstä "tekee" niin paljon rahaa. Marxilaisille tosin se, kuinka paljon joku tienaa, ei ole yhtä tärkeää kuin se, kuinka hän sen tienaa.

Kansakunnan riisto

Nämä suurten yritysten omistajat ja yhtiöiden johtajat voivat tienata miljoonia miljoonien jälkeen, yksinkertaisesti koska he ovat asemassa ostaakseen kaikkien tarjolla olevien työläisten työvoiman -- tarjoutuen maksamaan heille palkkaa. Useimmat työntekijät eivät ole pakotettuja tiettyyn työhön, mutta valtaosalle, joka ei ole asemassa työllistääkseen tai elättääkseen itsensä, vaihtoehto on nääntyminen.

Jopa ne työläiset, jotka ovat tarpeeksi onnekkaita pärjätäkseen mukavasti palkallaan, työllistetään yksinomaan heidän työvoimansa/panoksensa vuoksi, yhdessä muiden työtätekevien kanssa, tekemään viime kädessä voittoa kapitalisteille.

Palkka maksetaan työvoimasta. "Työnantaja" on todellisuudessa "työnostaja". Tätä työvoimaa hän väärinkäyttää sumeilematta. Kapitalisti ostaa sen kuin minkä tahansa tuotantoa edistävän välineen. Työntekijä on vasaran varsi, ja hänen työvoimansa vasaran pää. Huoletta työntekijällä naputellaan tulosta murtumispisteeseen saakka. Tehdystä työstä ja siitä tulevasta voitosta ei työntekijä pääse osingoille. Hänhän sai jo "korvauksen", palkanmaksun työvoimastaan.

Joten "työpaikkojen luominen" on tuskin hyväntekeväisyyteen liittyvä teko, kuten yleisesti halutaan uskotella.

Tämä on perussyy, miksi kapitalistien omaisuus ja raha ei ole "heidän". Sen loivat alun perin työläiset.

Omistussuhteet ja taloudellinen demokratia

Kapitalistinen luokka tekee voittoa koska se omistaa ja kontrolloi mitä Karl Marx kutsuu tuotantovälineiksi --tehtaista, toimistoista ja kaupoista koneisiin ja teknologiaan, maasta raaka-aineisiin. Yksityisomistuksen järjestelmä on pienen vähemmistön laillistettu keino varmistaa, että he kontrolloivat mitä tuotantovälineillä tuotetaan. Enemmistö, joka tekee työt, ei saa osallistumislupaa heitä koskeviin päätöksiin.

Kapitalistien keskinäinen kilpailu johtaa yhä useammin siihen, että tuotantovälineet keskittyvät yhä enemmän yhä harvempien käsiin. "Tavalliset" yrittäjät kilpailutetaan nopeasti ulos. Oikeisto ei heille tukeaan anna.

Ylikansalliset yhtiöt käyttävät taloudellista voimaansa myös taivuttaakseen hallituksia oman tahtonsa jatkeeksi, ja varmistaakseen itselleen mieluisat lainsäädännöt -- he harjoittavat paljon enemmän poliittista voimankäyttöä kuin työtätekevät, halveksien demokraattista periaatetta, "yksi henkilö, yksi ääni".

Meille kerrotaan tämän olevan enemmän kuin reilua -- että itse asiassa työtätekevien tulisi olla kiitollisia siitä, että kapitalisti luo heille työpaikkoja. Mikä on syy siihen, että emme voi verottaa näitä parasiitteja -- tämähän estäisi heitä luomasta työpaikkoja tai tekemästä investointeja, joilla luodaan kaikkia osapuolia hyödyntävää uutta teknologiaa.

Jälleen, kapitalistit luovat työpaikkoja vain silloin kun he itse kykenevät siitä saamaan voittoa. He ovat nopeita tuhoamaan ja siirtämään työpaikkoja, jättäen entiset työntekijänsä kompuroimaan työtaistelun raunioille. Ja vain jotta "isoherra" voisi maksaa pienintä mahdollista palkkaa täten tehden isompaa voittoa.

Vaihtoehtona kansanvalta?

Hallitukset jotka kohtaavat painetta alhaalta päin, kykenevät 'luomaan' työpaikkoja, kuten 1930-luvun suuren laman aikaan nähtiin. Samoin on hyvä muistaa, että kansalliset ohjelmat ja säätiöt, eivät yksityiset sektorit, ovat vastuussa useista tärkeistä 1900-luvun teknologisista saavutuksista; poliorokote,mikroprosessori ja Internet, muutamia mainitaksemme.

Työntekijät yhteisönä ovat aivan yhtä hyvin kykeneviä kuin kapitalistitkin tekemään päätöksiä yhteiskunnan ja talouden suhteen, mutta heidän käskynalainen asemansa estää tämän. Sosialistinen yhteiskunta ratkaisisi tämän ristiriidan. Työntekijät suunnittelisivat ja kontrolloisivat demokraattisesti tuotantoa, tarjoten jokaiselle merkityksellistä työtä sen mukaan, mikä on tarpeen tarpeiden kohtaamiseksi.

Lopuksi

Tuotantovälineiden yksityisomistus --kapitalistisen yhteiskunnan kulmakivi -- on todellinen syy siihen, miksi meillä ei ole tarpeeksi työpaikkoja. Kapitalisti ylityöllistää osan väestöstä jättäen loput krooniseen työttömyyteen jatkuvaksi pelotteeksi niille "onnellisille", joilla vielä on työtä.

Kun työtätekevät, työttömät ja yrittäjät yhdistyneenä voimana iskevät suuremman kakkupalan kimppuun -- olkoon se sitten suurempi palkka tai korkeammat verot rikkaille sosiaalisten ja työllistämishankkeiden kustantamiseksi -- he havainnollistavat sen, että heidän työpanoksensa ylläpitää taloutta. Ja silloin he kulkevat ensiaskeliaan kohti toisenlaista yhteiskuntaa.

Viitteet
Linkki

Karl Marxin varhaistuotannon tutkiminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut noususuhteinen kapitalismin käydessä läpi jälleen yhtä taloudellista maksakirroosia, joka velkakirjojen suurkulutuksen ja teollisuuden ylituotannon seurauksena on jo akuutissa vaiheessa.

Siksi minusta on aiheellista tutustua kirjaan, jonka löysin hiljattain paikalliselta kirpputorilta.

Kyseessä on Reijo Wileniuksen, Marx ennen Marxia (Weilin+Göös 1966). Wilenius on ansioitunut kulttuurikeskustelija, Snellman-tutkija, sekä inhimillisen kasvatuksen puolesta puhuja.

Wilenius toimi kirjan julkaisun aikoihin Helsingin Kauppakorkeakoulun filosofian opettajana. Hänet nimitettiin filosofian professoriksi vuonna 1972.

Hänen muita julkaisujaan ovat muun muassa Nuorison kapina ja aikamme suunnanmuutos (1969), Snellmanin linja – henkisen kasvun filosofia (1978), ja Aatteiden maailma: Johdatus aikamme aatevirtauksiin (1982). Vuonna 1976 Wilenius sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Tavoitteet ja johdanto

Kirjan ulkoasusta on vastannut Alfons Eder. Kangaspäällinen on punainen, ja keskellä kovakantista on iso musta M-kirjain. Kirja on heti ensisivuista alkaen esteettinen, selkeä kokonaisuus; sisällysluettelo on hyvin jaoteltu, kappaleet ovat sopivan mittaiset, ja kirjoittajan tyyli on helppolukuista olematta lukijaa aliarvioivaa.

Wilenius kertoo keskittyneensä Marxin ajattelun murrosvuosiin, jolloin nuori Karl muokkasi kehittämäänsä valtiollis-yhteiskunnallista katsomustaan. Selvästi jäsentynyt kansantaloudellinen teoria odotti vielä löytäjäänsä. Tavoitteena kirjalle voidaan pitää filosofisten yhtymäkohtien löytämistä vuoden 1843 ja vuoden 1844 Marxin väliltä.

Marxin elämä käydään kiitettävästi läpi filosofian siivilän. Saksan yliopistojen romantiikan tieteelliset harrastukset ja Hegelin filosofia, villi ylioppilaselämä ja kirjeenvaihto isän kanssa selostetaan tyydyttävästi huomioiden lukijan mahdollinen kokemattomuus kyseiseen aiheeseen.

I Valtion kritiikki – 1. Hegelin valtioteoria

Wilenius tuo lukijalle esiin kokonaiskuvan Hegelin filosofiasta. Hegel pyrki ymmärtämään valtiojärjestyksen vallitsevan kehitysasteen, mutta kritiikkiä hän sai kieltäytyessään harkitsemasta tulevaisuuden vaihtoehtoja; perustuslaillinen monarkia toimi Hegelin mielestä parhaiten kokonaisuuden, yhteiskunnan parhaaksi. Tähän, ja moneen muuhun, Marx tarttui rivakasti kiinni.

2.-3. Hegelin ’kumoaminen’, valtion ja yhteiskunnan ristiriita

Kirjoittaja olettaa, että Marxin väite valtion ja yhteiskunnan ristiriidasta viittaa oletukseen, että on olemassa objektiivinen, ’todellinen’ yleinen intressi, ’lajintahto’. Hegel myöntää ristiriidan, mutta ei kykene esittämään konfliktiin todellista ratkaisua. Marx huomauttaa tarkkanäköisesti, että Hegel sivuuttaa sen ainoan voiman, joka voi ’todellistaa’ valtion.

Hegel ei ota vakavasti huomioon, että valtiomuodon ja kansan itsetietoisuuden välille voi muodostua ristiriita. Tunnustaessaankin ristiriidan olemassaolon hän suhtautuu siihen triviaalina, toissijaisena, lähes merkityksettömänä asiana. Marx korostaa väkevästi, että valtiotietoisuus kuuluu kansalle. Kun monarkiassa kansalla ei ole lainkaan osuutta valtion muodostukseen, syntyy tästä luonnollisesti ongelma. Marx kritisoi Hegelin uskoa, että itsekkäät pyrkimykset ’kumoutuisivat’ patriotismiksi.

Kiehtovinta onkin Marxin näkemys, ettei mikään edustusjärjestelmä sovita vallitsevaa valtion ja yhteiskunnan ristiriitaa, ei edes yleinen (demokraattinen) edustusjärjestelmä. Vasta kaiken yhteiselämän ’valtiollistuminen’ voittaa uudella ajalla kehittyneen ristiriidan.

4. Poliittisen demokratian kritiikki

Hegel selitti, että säätyedustuslaitoksen kautta valtio tulee kansan tietoisuuteen ja kansa alkaa ottaa valtioon osaa. Tätä osallistumista Marx piti täysin riittämättömänä. Usko, että ’yksityisen ja erityisen edun mies’ voi edes hetkeksi muuttua ’yleisen edun mieheksi’, on Marxille puhtaasti naiivi ajatus. Huolimatta siitä, osallistuvatko kaikki kansalaiset asioiden käsittelyyn ja päättämiseen, vai antavatko he edustajiensa tehdä sen, on Marxille abstrakti kysymys. Kirjassa pohditaan Marxin ajatusta todellisesta valtionjäsenyydestä ja konkreettisesta määreestä. Kansalaisyhteiskunnan tulee olla Marxin mielestä todellinen poliittinen yhteiskunta.

II Yhteiskunnan kritiikki – 2. Ihmisoikeuksien kritiikki

Nykyvasemmiston kannalta mielenkiintoinen kappale on Marxin yhteiskuntakritiikki ’liberaaleja’ ihmisoikeuksia kohtaan. Vielä keväällä 1843 hän puolusti perinteellisen liberaalisen demokratian mukaisia ihmisoikeuksia, ihaillen Ranskan vallankumouksen tavoittelemaa ’vapaan ihmisyyden järjestystä’. Sekä Hegel-kritiikki että tutustuminen Jean-Jacques Rousseaun tuotantoon kesällä 1843 johtivat Marxin ihmisoikeuksien uudelleen arviointiin ja uuteen vapauden käsitteeseen.

Marx jakaa ihmisoikeudet kahteen lajiin. Poliittisiin oikeuksiin, joita voidaan käyttää vain kollektiivisesti, yhdessä toisten ihmisten kanssa, oikeuksiin, joiden sisällön muodostaa osanotto yhteiselämään, poliittiseen yhteiselämään. Toinen laji on varsinaiset ihmisoikeudet.

Marx käy retorista keskustelua valtion ja yhteiskunnan erottelusta, porvarillisen yhteiskunnan jäsenen ja todellisen ihmisen eroista, sekä yksilöstä yleensä. Toisin kuin John Stuart Mill, Marx ei näe yksilön vapauden ihmisoikeuksissa edistävän toisten ihmisten tai yhteiskunnan etua. Yksilön vapaudessa toinen ihminen ei ole hänen vapautensa toteutuma, vaan hänen vapautensa este.

”Mikään niin sanotuista ihmisoikeuksista ei ylitä egoistista ihmistä…” toteaa Marx lopputuloksenaan. Marx kokee liberaalisten ihmisoikeuksien asettavan yhteiskunnan keskushenkilöksi yksityisetuaan ajavan, yhteiselämästä eristyneen yksilön.

Loppupohdinta

Kirjassa haastavinta tottumattomalle lukijalle ovat mm. käsitteet yksilö, eheys, kansa, valtiontietoisuus, yleinen olemassaolo jne. jne. Hegelin filosofiaan perehdyttämällä kirjoittaja ohjaa lukijan karikkojen ohitse kohti Marxin ajatushautomoa. Kirjoitin vain osasta kirjan sisällöstä, mutta yleiskuva lienee selvä.

Marx ennen Marxia on erinomainen katsaus nuoren Marxin valtion, yhteiskunnan ja uskonnon kritiikin kehittymiseen kohti kansantaloudellista vaihetta. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Koska eduskunnan enemmistö ei hyväksy suurpääoman omistamien tuotantovälineiden, pankkien jne. kansallistamista, on tyydytty talouden kasvupolitiikan harjoittamiseen. Taloudellisen vallan ollessa yhteiskunnassa pääomalla, ja poliittisen vallan porvaristolla, (jota pääoma ohjaa) toimii kasvupolitiikka viime kädessä pääoman ehdoilla.

Vähäiset pyrkimykset tuoda suunnitelmallista ohjausta talouteen eivät pyri muuttamaan omistussuhteita. Ainoastaan silloin, kun yhteiskunta pääasiassa vastaa tuotannosta ja samalla yritys -ja työpaikkademokratiaa toteutetaan, voidaan puhua kansanvallasta talouselämässä, ja sen myötä toteutettavassa politiikassa.

Tuolloin voitaisiin keskittyä talouden ja koko yhteiskunnan kehittämiseen eliitin voittojen (”talouskasvun”) kasvattamisen sijaan.

Tämä on vain askel paremmalle tielle, joka nojaa vahvasti kansan enemmistön tahtoon. Yksin kansanvaltaisen politiikan eteen työskentelevät ”viralliset tahot”, kuten kansanedustajat ja virkamiehet eivät tähän pysty.

Ihmisten asenteiden puhdistaminen kapitalismin ideologisesta saastasta, ja kansalaisten innostaminen sekä kannustaminen mukaan poliittiseen päätösvaltaan kukin tahollaan, omien voimavarojensa mukaan, merkitsee paljon. Kansalaisvaikuttaminen ei ole turhaa toimintaa.

Talouden demokratisointi Suomen talouselämässä asettuu haastamaan yksityisen teollisuus -ja pankkipääoman aseman päättävänä tahona. On sitouduttava yhteiskunnan kehittämis -ja uudistamisohjelmaan, joka laajentaa kansan enemmistön oikeuksia ja valtaa yhteiskunnassa.

Demokratia vaatii taistelua, jokaiselta.

-Halpamaisin herjaus jonka olen eläessäni kuullut! Naisen ääni kajahti vastaansanomattomasti.
Angelo katseli neuvottomana kreivittären tuohtumuksesta punertuvia kasvoja.
Hän näki kasvojensa parranajopeilistä paistavan sairaanoloisen kalpeina. Kylkiluita aristi eikä matkasta toipuminen tuntunut helpottuneen. -Entä jos se sittenkin on totta, hän kysyi häivähdys pelkoa silmäkulmassaan. Hän yritti välttää katsekontaktia. Se tietäisi vain ongelmia.

Lämmin pimeys oli laskeutunut kesähuvilan terassin ylle ja sota-asuiset nuoret miehet riisuivat varusteitaan. Nuorempi luutnantti kirjoitti kirjettä kotiin kuun hehkuvassa valossa. Kynttilä hänen vierellään oli sammunut. Ehkä tänään he saisivat levätä?

-Katsokaa näitä miehiä, kreivitär havahdutti Angelon ajatuksistaan.
-Minä edustan täällä oppinutta ylimystöä, kreivitär istuutui saadakseen leimahtaneen kiihtymyksensä aisoihin. Keveällä käden liikkeellä hän antoi vieraalleen luvan tehdä samoin.
-Ette voi tulla tänne ja väittää, että… Kreivittären silmät kapenivat tuimiksi viiruiksi.

”Odottakaahan, kunhan tapaatte anoppini!”, nuori adjutantti oli hänelle kehaissut. ”Häntä hienompaa naista ette löydä herkästi.” Todellakin. Nautintorikas elämä ja ikä eivät olleet tehneet tuhojaan kreivittären olemukseen. Kulmien kiiltävä värjäys tehosti hänen polttavaa katsettaan, eivätkä hänen riippuvat poskensa korostaneet niinkään hänen ikäänsä kuin hänen arvokkuuttaan. Vanhemman naisen hiusten kiilto oli himmentynyt, mutta punainen iltapuku säilytti hänen viehkeytensä kiitettävästi.

-Rehellistä työtä vailla oleva upseerin nulikka tulee ja sanoo minulle, että älykkäin ja hurmaavin, koko maan tavoittelemisen arvoisin mies, olisi ollut alkoholisti ja naistennaurattaja! Juuri nyt kreivitär oli yhtä viehättävä kuin korillinen kyykäärmeitä, joten Angelo tyytyi viisaasti vain nyökkäämään.

Huvilan pihalta kuului huutoja. Vain muutaman askeleen päässä kaivolta kajahti laukausten ääniä. -Hyvänen aika, henkäisi kreivitär puristaen viktoriaanisen nojatuolinsa kädennojaa.

Kelpo kersantti, jonka kanssa Angelo oli keskustellut vielä aamulla shakista, kerrottiin palanneen tiedustelusta luoti olkapäässään. Adjutantti tervehti hätäisesti kreivitärtä ja ojensi kirjekuoren Angelolle. Vain muutamia pommeja oli pudonnut lähistölle. ”Kyse ei sitten ollutkaan ukkosen jyrinästä”, Angelo pohti mielessään. Kreivitär, joka mielenliikutuksessaan koki saaneensa kiitollisen kuulijan, ryhtyi selittämään, että miehille täytyisi saada puhtaat univormut.
-Antaa hänen touhuta, mentiin!

Tarjoutuneesta vaihtelusta ilahtuneina pariskunta astui palveluskuntaa vilisevään puutarhaan. -Kuinka kaunista täällä onkaan! huokaisi rouva Mertalotta. Hän asetteli näennäisen tietämättömänä purppuraa hamettaan, varsin tietoisena nilkkoihinsa kertyvistä hämmentyneistä katseista.

Palazzo del Senatoren vieraat kaikkosivat kauemmas vanhan kenraalin saapuessa vastaanottamaan vieraansa. -Benvenuto! vanhus tervehti. Hänen pumpulin valkealla kauluspaidallaan hehkui tuore viinitahra, mutta huomion tästä vei hänen muhkea hopeinen partansa ja kultasankaiset silmälasit.

-Huomaan, Celia, että et ole poistanut tuota kammottavaa matelijaa jaloistasi, kenraali sanoi ilkeä pilke silmissään. Hänen kulauttaessaan viiniä, kenraalin rouva saapui terassille huolestunein askelin.
-Elkää välittäkö, rouva sanoi hengästyneenä. -Voitte tulla sisälle. -Äiti! Celia Mertalotta kiljaisi. Vieraat kääntyivät vaistomaisesti katsomaan, mistä oli kysymys. Jopa variskin rääkäisi ällistyksensä ilmi.

-Sinun täytyy saada isä kuriin. Hän on jo horisevassa tilassa, enkä halua hänen kommentoivan lohikäärme tatuointiani. -Minkä minä isällesi voin, rouva ähkäisi. Olethan sinä nähnyt hänet pahempanakin, hän lisäsi, nyt hieman raskaammin hengittäen.

Kaikkea tätä sivusta seurannut Angelo Mertalotta huomasi vetäytyneensä eteisen nurkkakaapille, jossa pullo samppanjaa hehkui kutsuvasti auringon säteissä. -Toisin ei voisi olla, Angelo mutisi itsekseen. Ehkä hän olisi saattanut käsittää vanhan kenraalin tekosia – sen Angelo saattoi myöntää itselleen – mutta onneksi hän ei ollut läsnä todistamassa saati tuomitsemassa.

—

Lattialla revityn paperisilpun keskellä Angelo makasi olohuoneen sohvalla. Joskus tuo sama huone oli kuvastanut – joskin vain lyhyen ajan – viehättävää hilpeyttä ja katkeruudesta vapaata intohimoa. Kuinka kolkompi ja ikävämpi siitä olikaan tullut heidän erottuaan. Asunto oli pieni ja ahdas, mutta se oli kuitenkin ollut koti. Kunnes Celia käsitti, että tilanne ei lähiaikoina paranisi ja vaihtoehtojakin löytyisi. Hänen tarvitsi vain hakea sellaista.

Kättään roikottaen Angelo ojentautui sohvallaan. Hän soittaisi Emiliolle, hän tuumasi laskiessaan sanomalehden pöydälle. Tämä ainakin kuuntelisi häntä.

-Mutta tehän ette koskaan menneet naimisiin! pirteä ääni kaikui sinapin värisestä kuulokkeesta. -Teidän on paljon helpompi olla erossa toisistanne, virkkoi Emilio langan toisessa päässä.
-Päinvastoin, sanoi Angelo tarttuen molemmin käsin kuulokkeeseen. Hänen täytyi istuutua. -Älä jukolauta taas jaksa, Emilio toitotti hänen korvaansa. -Tottakai sinun mieleesi jäävät tuollaiset hetket. Mutta olisit voinut kuunnella minua aiemmin.
-Olen kuumaverisempi kuin uskot, Angelo vastasi.
-Pidän päästäsi kun se pysyy paikallaan, hänen ystävänsä vastasi takaisin.

Puhelun päätyttyä Angelo laahautui takaisin olohuoneeseen. Auringon viimesäteet saivat ikkunan punertumaan ja Angelon silmiä häikäisi. -Olenko koskaan sanonut kuinka haaveilen sinusta poissaollessasi, Celia oli kuiskannut hänelle vastaavana iltana. Tuo muisto sai hänen silmänsä kirvelemään entisestään. -Ei tämä totisesti hääviä elämää ole, hän kuiskasi käheästi.

—

-Teidät on ylennetty, Sir! luutnantti vakuutti. Toinnuttuaan yllätyksestä Angelo kehoitti upseeria poistumaan. Mustat silmänaluset vastasivat katseeseen ikkunan heijastumasta. Hän raapi hetken sänkeään ja palautti kasvoilleen arkisen ja välinpitämättömän ilmeen. -He eivät säälineet minua, joten minun ei sovi sääliä itseäni. Hän oli niin syventynyt ajatuksiinsa, että sihteerin saapuminen toimistoon sai hänet säpsähtämään.

-Anteeksi Sir, ilmeikäs vaaleaverikkö sanoi, mutta esikunnasta soitettiin. Odottavat teitä.
-Joutavanpäiväiset höpinät voivat odottaa. Peruuttakaa päivän teloitukset, Angelo huitaisi kädellään.
-Väliaikaisesti vai pysyvästi Sir, sihteeri kysyi vaikeana.
-Väliaikaisesti…? Ei hän tiennyt. Tai tiesi hän. Johtohan se käsitteli armahdushakemukset.
-Hyvä on Sir, sihteeri hymyili kohteliaasti ja poistui korkokenkien kopistessa käytävällä.

Tuskin siellä mitään järjestystä upseerit olivat saaneet. Angelo ryhtyi napittamaan univormuaan. Kuinka tunteettomia ihmiset ovat, jättävät tehtävänsä esimiehilleen. Vakaumuksen omannut ei sellaista olisi kehdannut tehdä. Kuinka ihanteellinen tasavalta, Angelo pohti lähtiessään kohti päämajaa.

—

Celia painautui lähemmäs Angeloa, huokasi raukeana ja kallisti päänsä hänen olkaansa vasten.
-Kerro vielä itsestäsi, kerro kaikki! Jotta Celia olisi ymmärtänyt koko jutun, hänen täytyisi alkaa alusta. -Onhan meillä koko elämä aikaa edessämme, Angelo kuiskasi suukottaen Celian korvaa.
-Mutta kerrothan sitten joskus? Celia kysyi sulkien silmänsä. Kirsikkapuun lehdet putoilivat alas.

—

Kaikkihan hänet tunsivat. Uskomattoman lohduttomana hän tuijotti kerran rakastamansa naisen kasvoja. -Muistatko vielä minut? hän kysyi lähes anellen. Tytön lapsenomaiset kasvot olivat kaventuneet murheelliseksi soikioksi. Silmät näyttivät vanhemmilta, viisaammilta, mutta yhä hyväuskoisilta. Lantion kiinteä pyöreys sai tytön näyttämään Angelosta miltei viehättävämmältä kuin vuosia aiemmin.

Tyttö tarttui hänen revenneen univormunsa hihaan ja jatkoi itsepäisesti mykkää tuijottamistaan. Angelon toistaessa kysymystään, tyttö vain vapautti otteensa puseron hihasta ja toisti konemaisesti: -Niente mangiare. -Dio mio! Angelo ajatteli.

-Tule, saat jotain ruokaa, Angelo otti tyttöä kädestä. Olisit voinut sentään minut muistaa, hän hymähti itsekseen. Tyttö lähti astelemaan hänen vierellään. Hetken vaiennut pari eteni maantiellä savuavien raunioiden sysimustassa savussa. -Sinullahan oli tapana auttaa minua, tyttö sanoi yllättäen. -Kas niin! Tunsin sinut heti! Tytön silmät säihkyivät ja hänen kasvoilleen levisi leveä hymy.
-Aivan niin. Mennään nyt vain kotiin. Angelo silitti otteessaan tytön kämmenselkää.

Hameenhelmat kääräistyinä vyötäisille ja hiukset leikattuna tyttö olisi tuhotussa maailmassa aivan kuin kuka tahansa. Suolaiset vesipisarat putoilivat täyteläisille reisille. -Mikäli olen lainkaan laatuunkäyvän näköinen, Angelo sanoi, voit kutsua minut iltapäiväteelle. Tyttö vain kihersi ja sade jatkui.

Sillä kuka määrittelisi keneltä löytyisi enemmän oikeamielisyyttä? Kuka kykenisi määrittelemään rakkauden luonteen? Käännös pihatielle olikin odotettua helpompaa. Kaikki oli ennallaan.

Itsenäisyyspäivänä muistellaan toisen maailmansodan (Suomalaisia) uhreja, sytytetään kynttilöitä ja katsotaan Tuntematon Sotilas sekä Linnanjuhlat. Sanoma Magazinesin kaltaiset mahtijulkaisut peittävät propagandallaan objektiivisen kritiikin.

Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiossa Väinö Linnan sodanvastaiset teemat eivät pääse oikeuksiinsa. Linna pyrki leimaamaan sodan aivan oikein ylikansallisten pääomien luomaksi sekasorroksi, jossa mm. maanjako, resurssit ja aseteollisuus laitettiin uusiksi. Ajat eivät ole muuttuneet, mutta historiasta ei oteta oppia. Sehän olisi huonoa bisnekselle.

Sodan syyt olivat taloudellisissa intresseissä, eivätkä valtion suurmiehet välittäneet minkä ideologian tahdissa kansaa vietiin. Kunhan kuuliaisuus säilyi ja voittojen maksimoiminen jatkui. Kuten nykyisinkin, sodan hyödyt superrikkaille tahoille määrittelevät ulko -ja sisäpoliittiset tavoitteet. Miehitettyjen maiden markkinat avataan tänäkin päivänä valloittajien vientituotteille, miehitettyjen maiden asukkaat päätyvät valloittajien asevoimien ja yhtiöiden palvelukseen alhaisin palkoin.

Kuten ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, geostrategiset pisteet rikkaine resursseineen halutaan yksityiseen määräysvaltaan. Sotien kustannukset ”sosialisoidaan” edelleen kansalaisille, ”jälleenrakentaminen” jaetaan sotakoalitioon osallistuville maille, ja voitot katoavat suurimpien yhtiöiden johtajille. Halpatyövoimalla riistetään luonnonvarat jne.

Sodat ovat aina olleet erinomainen keino johtajille rajoittaa kansalaisoikeuksia, näin varmistaen ihmisten nöyrän asenteen. Valtamedia ryhmittyy vallassa olevien taakse tuomiten toisinajattelijat ja luomalla propagandallaan voimakkaan kansallistunteen. Kun heimoaatteen läpitunkema kansankiihoittaja on synnytetty uuteen uljaaseen illuusion läpitunkemaan maailmaan, voidaan ryhtyä avoimesti ohjaamaan maailman työtätekevät ja muut sorretut toisiaan vastaan.

Tuntemattomassa sotilaassa on useita mieleenpainuvia kohtauksia, kuten alikersantti Lahtisen kommunismia agitoivat heitot, mutta eräs kohtaus kuvaa erityisesti sodan mielettömyyttä arjen tasolla. Suomalaiset astuvat nuoren naisen kotiin. Tämä ihmettelee katkerana, minkä vuoksi suomalaiset hyökkäävät hänen kotimaahansa. Molemmat osapuolet kokevat olevansa uhreja. Surullista kyllä, molemmat ovat oikeassa. Mutta he eivät ole toistensa uhreja, vaan ylikansallisten yhtiöiden ja pankkien, jotka ovat tämänkin sodan takana. ”Ryssä” ei todellisuudessa ole sen kummempi kuin suomalainen. Hän myös on maataan ja läheisiään rakastava, tavallinen ihminen.

Itsenäisyyden juhliminen onkin toinen juttu. Suomen oikeistoporvarit eivät halunneet itsenäistyä Aleksandr Fjodorovitš Kerenskin helmikuun vallankumouksen väliaikais’ hallituksen otteesta, eivätkä he halunneet tasavaltaa saati’ Neuvostovenäjän hyväksyntää, huolimatta että tämä oli ehtona länsivaltojen tunnustukselle ja kaupankäynnin varmistamiselle.

Todellakin, koska Suomen kansannousun tukahduttaminen 1918 ja jyrkkä diktatuurimieliala kuvastivat valtiomme tilaa ensimmäiset vuosikymmenet, voidaan aivan perustellusti puhua todellisen itsenäistymisen alkuprosessin alkaneen 1944.

Sosialistit ja kommunistit arvostavat sotaveteraaneja. Sosialistit ja kommunistit ovat isänmaallisia. Vankka luottamus Suomen kansaan ja huoli Suomen tuotannon että raaka-aineiden omistussuhteista ovat elävä esimerkki tästä. Suomalainen sosialisti ja kommunisti on vastuuntuntoinen ja ylpeä patriootti. Heidän isänmaallisuutensa ei ole sokeaa nationalismia, jossa kansainvälinen solidaarisuus hukkuisi itsekkyyden suohon. Sosialistit ja kommunistit ovat osa kansakunnan omatuntoa.

Hyvää Itsenäisyyspäivää ja punalippu korkealla!

Poliittisella kentällä kuhisee. Ainahan vaalien lähestyessä media tarjoilee draamaa ja puoluehallitukset miettivät yleisiä strategioitaan, mutta jotenkin levotonta on meininki vähäosaisen silmin.

Vihreiden puoluehallitus on antanut periaateluvan vaaliliiton tekemiseen Kokoomuksen kanssa Satakunnassa, kertoo Yle.
Keskusta puolestaan harkitsee vakavasti Paavo Väyrysen karisman ja kokemuksen hyödyntämisen hylkäämistä.

Kokoomus jatkaa linjaansa epäisänmaallisena ylikansallisen pääoman yhtiövallan lipunkantajana. Tavallaan helpotus, että edes jokin tässä maailmassa jatkaa normikulkuaan. ”Kiinnostaa kiviäkin”, on kommentti, jonka kokkareiden politiikka saa. Toinen, huolestuttavampi heitto on, ”mitä sille voi”. Eli tunnistetaan ongelmat, mutta alistutaan ”tunnustamaan” oletukset tosiasioiksi.

Mihin tämä maailma on menossa?

Sote – vaikea aihe perehtymättömälle

Vielä kesällä puolueet olivat samanmielisiä Sote-kysymyksestä, mutta vuoden mittaan on noussut keskustelua lykkäämisestä. – Mutta isänmaa ei voi odottaa, hoputtaa Peruspalveluministeri Susanna Huovinen, sd.

Kysehän on sosiaali-ja terveydenhuollon järjestämisestä, tuotantovastuun jakamisesta ja byrokratian keskittämisestä.
Annemaria Perttula, Talentia Keski-Suomen pj., muistuttaa Keskisuomalaisessa, että asiakkaan kohtaamista ei voida siirtää tietokoneelle. Hyvin totta.

”Sosiaalipalveluissa kyse on suurelta osin viranomaistoiminnasta. Siksi on perusteltua tuottaa ne julkisen sektorin toimintana. Yksityiset sekä järjestöiltä ostettavat palvelut täydentävät tätä toimintaa,” Perttula kirjoittaa.

”Ihmisläheinen” palvelu on mielestäni turvattava kunnan toimintakykyä parantamalla, ei yksityisten palveluiden kautta.
Yksityisten tavoitteena on ensijaisesti voitto, ja tämä ajatus on korruptoinut alunperin hyvääkin tarkoittavien järjestöjen että yksityisten toiminnan. Huonot kokemukset olettaisivat tarjoavan tarpeeksi näköalaa, mitä Ei kannata tehdä.

Kunnallisvaaleissa 2012 vaalikoneessa kysyttiin kantaani kunnallisten palveluiden siirtämisestä yksityisten palveluntuottajien hoidettavaksi. Vastasin näin:

’Ulkoistamisen käsite kuuluu läheisesti näennäismarkkinoihin, ja onkin tärkeää muistaa että toiminnon toteuttaminen ja ylläpito ovat kunnan vastuulla. Jos tilaajalla on suhteessa palvelun tuottajiin vähemmän informaatiota tai palvelun mittaus on vaikeaa, tuottaja saattaa käyttää tätä hyväkseen ja toimia tilaajan edun vastaisesti. Suurimmat kustannukset näyttäisivät syntyvän, kun näennäismarkkinat muodostetaan jo olemassa olevaan palvelutuotantoon ja julkinen tuotantoyksikkö päätyy kilpailutilanteeseen, jolloin julkista kapasiteettia joudutaan purkamaan. Näin päädytään sisäiseen tehottomuuteen, joka usein ilmenee sekä fyysisenä (esim. kapasiteetin vajaakäyttö) ja henkisten resurssien horjuvuudesta (henkilöresurssien tehoton käyttö, epäluottamus, epävarmuus).’

On siksi minusta arveluttavaa puhua ostettavien palveluiden ’täydentävästä’ vaikutuksesta, kun kunnat kykenisivät nämä palvelut itse tarjoamaan. Eihän kunnan viaksi voida katsoa, että valtiovalta leikkaa kunnan tuista saadakseen markkinaraon ylikansallisille yrityksille. Verovarat eivät päädy täysimittaisesti veroja maksavien hyödyksi. Siinäpä miettimistä.

Eduskuntavaalien lähestyessä tulen varmasti kohtaamaan kysymyksiä Sotesta. ”En ole perehtynyt aiheeseen”, ei riitä vastaukseksi. Mutta mielipiteeni ei ole virallisen totuuden julkilausuma. Sote-kysymys on monimutkainen jo nykyisessä tilassaan, ja keskustelu jatkuu ja esitykset muuttuvat. Aika näyttää mitä tuleman pitää.

Jos puolueen ohjelma ja käytännön politiikka perustuu taktikoinnille, eivätkä toimet käytännössä edistä kansan asiaa, suosio laskee. Yhteistyö puolueiden välillä ei toimi pitkällä aikavälillä, jos perusteena on yksinomaan kannatuksen kasvatus.
Tekeminen ratkaisee, puheet ovat puheita. Valtapuolueiden haaste on palata käsitykseen, että kansanedustaja on luottamustoimi, ei ammatti.

Puolueen tulee olla yhteiskuntavaikuttamisen kanava, kansalaistoiminnan jatke. Puolue on ihmisen ajatuksen toimeenpanija.

Ajatuksia, jotka joskus muinoin olivat sekä ilmeisiä että usein toistettuja. Muun muassa puoluetukirahojen tulo kuusikymmentäluvun jälkipuoliskolla etäännytti puoluetoiminnan tekijöistään. Sami Outinen kirjoitti osuvasti pro gradussaan: ”Puolueet juonivat puoluelakisäännökset sellaisiksi, että ne saivat mahdollisimman paljon etuja ja mahdollisimman vähän velvollisuuksia. Suurten puolueiden vaikutuksesta säännöksillä rajoitettiin myös poliittista kilpailua ja helpotettiin samalla vakiinnuttamaan poliittinen valta Suomessa harvojen puolueiden ja johtajien käsiin.”

Tälläinen toiminta oli omiaan tekemään politiikasta vierasta ihmisille. Ihmisille, jotka ovat politiikan keskiössä päivittäin arjessaan. Politiikanhan tulisi olla yhteisten asioiden huolehtimista ja edistämistä.

Vasemmistolaiset tahot ovat palaamassa näille linjoille. Vaalien välisellä ajalla veri punnitaan, teot kertovat totuuden.